Oli syyskuun päivä vuonna 1787.
Haugen talossa oli kaikki vilja kuhilailla ja rakennusten lähellä
oleva oli jo ajettu taloon. Karja kävi syömässä äpärettä vainiolla,
Anne, talon tytär, istui kivellä pellon aitauksen edessä ja kutoi
sukkaa. Muuta väkeä ei ollut näkyvissä; nyt oli päivällislevon aika.
Aurinko paistoi lämpimästi siniseltä taivaalta; ilmassa tuntui
hiljainen länsituulen leyhäys.
Kivellä istuva tyttö hyräili hiljalleen siinä istuessaan ja
kutoessaan; hän katsoi tuon tuostakin karjaan päin ja hyräili taasen.
Hän oli ehkä noin seitsemäntoista vuotias.
Aitan yliseltä, jonka ovi oli auki, kuului höylän sihahtavaa
ääntä. Siellä joku työskenteli ahkerasti. Toisinaan työ seisahtui,
mutta sitten kuuluivat sihahtelevat äänet taasen päivällishetken
hiljaisuudessa.
Kivellä istuva tyttö tähysteli tuonne ylös nähdäkseen jonkun; mutta
sisälläolija jatkoi työtään uutterasti eikä ketään näkynyt ylisen
ovella.
Työntekijä tuolla ylisellä oli Hans, Annen nuorin veli, joka
valmisteli pappi Hammerin tilaamaa säilikköä. Sen piti olla valmis
kahdeksan päivän kuluessa eilisestä lukien ja poika teki vankasti
työtä kaikkina joutoaikoina.
Hans Nielsen oli kohta aikuinen mies ja kävi kuuttatoista; kuukauden
lopulla oli hänen määrä päästä ripille.
Hän ja sisar olivat paljon yhdessä ja keskustelivat usein
kaikenlaatuisista asioista, sillä toveriensa parissa ei Hans Nielsen
Hauge oikein viihtynyt eikä häntä liioin haluttanut yhtyä heidän
vallattomiin kepposiinsa. Häntä kutsuttiinkin "lukijaksi", mutta hän
ei ryhtynyt vastaamaan eikä puolustautumaan muulla tavoin kuin että
hän tuon tuostakin saattoi sanoa: "ellet tee pahempaa kuin luet, niin
pääset kyllä eteenpäin."
Silloin pojat naureskelivat ja heidän mielestään hän oli kummallinen.
"Sinähän luet kohta järjen päästäsi", sanoivat he silloin useinkin;
mutta koskaan eivät he häntä lyöneet, sillä hänellä oli sellaiset
kummalliset, lempeät silmät, eikä hän koskaan lyönyt takaisin. Sen
lisäksi hänellä oli rahoja, joita hän oli erilaisilla hommillaan
ansainnut. Sillä Hans Nielsen osasi käyttää sekä veistä että
kirvestä; tarpeen sattuessa teki hän sepän työtäkin.
-- -- --
Jopa loppui höylääminen tuolla ylisellä. Nuorukainen astui sieltä
ulos, seisahtui ylisen portaille ja vilkasi ympärilleen.
Sitten astui hän hiljalleen alas ja astui sisartaan kohti.
Tulija oli Hans.
Hän seisahtui sisarensa eteen kädet selän takana ja katseli häntä.
Hans käveli aina kädet selän takana, kuten isoisä Ole Hansen Hauge
oli tehnyt, aina lapsesta saakka.
Sisar katseli häntä jatkaen kutomistaan.
"Saatko valmiiksi?" kysyi hän.
Hans hymyili.
"Niinpä luulen", vastasi hän. "Muuten täytyy käyttää öitä lisäksi."
Sisar hymyili, hänkin.
"Niinpä niin, Hans rakas", sanoi hän ja vilkasi samalla karjaan päin.
"Täytyy pitää, minkä on luvannut", sanoi Hans kuin itsekseen.
"Aivan niin, silloin kun se on oikein", vastasi sisar. Hans seisoi
ja mietti hetkisen. "Onko siinä jotakin hullusti?" kysyi hän äkkiä.
Sisar loi silmänsä alas.
"Sinun sopisi ehkä lahjoittaa se säilikkö papille", sanoi hän --
aivan kuin kokeeksi.
Hans seisoi siinä hetken aikaa. Hänen viisaat silmänsä sinertivät ja
välähtivät.
"Työmies on palkkansa ansainnut", sanoi hän vihdoin.
Sisar Anne oli kauan vaiti.
"Ehkäpä asianlaita on niin", vastasi hän, katseli käsiinsä ja kutoi
edelleen.
"Ei sinun pidä riihtä puivan härän suuta kiinni sitoa" -- sanoi
taasen Hans.
Silloin purskahti Anne iloiseen nauruun.
"Oletko sinä härkä, sinä Hans?" kysäsi hän.
Hans meni suoraan häntä kohden, otti häntä kaulasta ja ravisteli
vähäisen.
Sisar hymyili.
Sitten istahti Hans hänen viereensä.
"Sinä et ymmärrä kauppaa", sanoi hän ja sylkäsi.
Sisar ei vastannut; hän kutoi vaan edelleen sukkaa, mutta tuo
ystävällinen hymyily pysyi suupielessä.
"Sinusta, Hans, tuleekin ehkä kauppias?" sanoi hän hetkisen kuluttua.
Hans istui ja hypisteli heinän kortta.
"Ei ihmisen sovi kaivaa leiviskäänsä maahan", vastasi hän sitten.
Sisar mietiskeli.
"Paljonko saat säiliköstä?" kysyi hän katsahtamatta ylös. "Kaksi
taaleria." Vallitsi hiljaisuus.
"Papilla on varoja kyllin", ilmoitti Hans. Silloin katsahti sisar
häneen.
"Sekö sitten on sitä, mitä sanotaan kaupaksi?" sanoi hän. Nyt oli
Hansin vuoro olla vaiti, ja hän vaikenikin kauan. Vihdoin hän nousi.
"Kuule, Anne", sanoi hän vaimentuneena. "Ehkäpä minä lopetan tuon
säilikön teon." Anne hymyili.
"Älä lopeta, sinä olet sen luvannut", sanoi hän. "Ja kyllä sinun on
se saatava valmiiksi."
Hans Nielsen Hauge seisoi tuokion. Sitten meni verkalleen takaisin
latoon ja ylös yliselle.
* * * * *
Haugen pohjoispuolista tietä tuli muuan mies käyden. Takki oli
repaleinen; hänellä oli tumman ruskea, kulunut hattu päässään ja
kankaaseen käärittyä viulua kantoi hän selässään. Mies oli nuori --
hän oli ehkä viiden, kuudenkolmatta vuotias; silmät olivat tummat
kuin mustalaisella. Tukka oli pörröinen ja mustanruskea.
Saavuttuaan aitauksen luo, missä Haugen karja oli laitumella,
seisahtui hän, istuutui tien vieressä olevalle kivelle, otti
viulumytyn selästään, otti esille vähän leipää ja voirasian ja rupesi
syömään.
Mies oli Kristen Gleng, kylä-soittaja, joka oli matkalla kylän
kautta.
Kristen Gleng oli kuuluisa Tunessa ja muissakin pikkupitäjissä.
Milloin oli hän Sannesundissa, milloin Glemmingessä, ja kaikkialle,
mihin hän saapui, tuli iloa ja elämää. Sillä tästä Kristenistä
mainittiin, että hän oli yhtä sukkela soittamaan suutaan kuin
viuluaankin; sitä paitsi piti hän myös kaupan kaikenlaatuisia
pikkutavaroita, kuten veitsiä, esiliinoja, solkia, nappia y.m. nuoren
kansan koristuksia ja tarpeita.
Kristen Gleng istui kauan rauhassa ja söi. Anne Hauge, joka nyt
seisoi keskellä vainiota karjan luona, oli nähnyt hänen tulevan ja
ihmetellyt; nyt hän yhtä mittaa tähysteli sinnepäin.
Oli vielä päivällislevon aika eikä mitään muuta ääntä kuulunut kuin
höyläämistä yliseltä, jossa Hans rakenteli säilikköä.
Anne Hauge sovitti siten, että hän siirtyi karjan mukana, yhä enemmän
aitaa kohden.
Hän tahtoi vihdoinkin tietää, mikä kummallinen mies tuo oli, joka
asettui tuohon tien viereen eikä lähtenyt edelleen.
Kulkihan tuota tietä ihmisiä, mutta ne tulivat mielellään sisälle
pyytämään ruokaa tahi sitten jatkoivat matkaansa, mutta tämä jäi
tuohon istumaan.
Nyt nousi mies ylös ja silloin Anne tunsi hänet; sehän olikin Kristen
Gleng -- soittoniekka. Nyt hän taas istuutui.
Anne kääntyi hiljalleen ja asteli verkalleen vainiolla karjan
keskelle.
-- -- --
Keskellä lämmintä syksyisen puolipäivän hiljaisuutta kaikui
yksinäinen sävel. Ensin muutamia salaperäisiä näppäyksiä -- sitten
kummallisen raju sävel.
Kristen soittoniekka oli ruvennut soittamaan.
Lehmät nostivat päitään ja kuuntelivat; Anne Hauge kääntyi ja seisoi
aivan liikkumatta.
Koskena kaikuivat säveleet ilman halki; ne sulautuivat päivänpaisteen
ja vapaan sinisen taivaan kanssa yhdeksi; ne kaikuivat syksyn
hienohenkäyksisen pohjatuulen lävitse ja kantautuivat salaperäisinä
etäisyyteen.
Kypsyvästä viljasta ja äpäreheinästä lähtevä vilpoisa tuoksu tuntui
sävelten lomassa melkein voimakkaammalta. Tuossa seisoessaan Anne
Haugea rupesi kuin itkettämään ja kuitenkin niin omituisesti soitto
kiinnitti hänen mieltään. Se oli synnin himoa; se oli paholaisen
kiusausta maailmalliseen mieleen ja menoon!
Rajummin ja yhä rajummin kaikuivat säveleet tuolta aitauksen
vierestä. Soittajan silmät tummenivat; säveleet nousivat kuin maasta.
Silloin seisoi veli Hans ylisen sillalla. Hänellä oli kädet selän
takana ja hän katseli vakavana tielle päin.
Sitten tuli hän hitaasti kävellen alas yliseltä vainion lävitse
sinne, missä sisar seisoi.
"Mikä mies se tuo on?" kysyi hän.
Sisar loi silmänsä alas.
"No, sehän on Kristen Gleng" vastasi hän hiljaisesti.
Hans Nielsen seisoi ja kuunteli. Hän vilkaisi tavan takaa mieheen ja
kääntyi sitten sisareensa päin.
"On muutamia tuollaisiakin", sanoi hän.
Sisar pudisti päätään.
"Onpa niitä paljonkin", sanoi hän.
Soitto lakkasi. Kristen Gleng nousi ylös, näki nuo molemmat ja seisoi
nojautuneena aitaa vastaan.
"Hoi!" huusi hän heihin päin.
Anne Hauge kääntyi ja meni verkalleen loitommaksi vainiolle.
Hans jäi seisomaan ja katsomaan. "Hoi!" huudettiin taaskin.
Sitten Gleng istuutui aidan taakse. Hetkisen kuluttua alkoi kuulua
vilkasta tanssisoittoa.
Välähtipä Hans Nielsenin silmissä kuin vihan kipinä. Hän näki karjan
seisovan ja kääntävän päitään viulun soittoa kohden; Annekin oli
kääntynyt tuolla kauempana vainiolla.
Hans meni kädet selän takana hitaasti soittajaa kohden ja seisahtui
varsin lähelle aitaa.
Kristen Gleng ei kohottanut katsettaan. Hän istui viulu leuan
alla, pää vinossa ja vasen kyynärpää polveen nojautuneena. Hän
soitti silmät ummessa niin että humisi ja raikui. Ruskettuneissa,
ahavoituneissa kasvoissa näkyivät soiton vivahdukset; suupielissä
näkyi pieni vavahdus aina kun viulun käyrä sattui kieliin.
Äkkiä hän siinä istuessaan kääntyi.
"Tanssippa nyt, Hans", huusi hän yhä soitellen.
Hans Hauge tuli suoraan hänen luokseen.
"Saatpa lopettaa soittosi", sanoi hän päättävästi. "On parhaillaan
ruokalevon aika."
Kristen Gleng laski alas viulunsa.
"Olethan sinä jalkeilla ja sisaresi myös", vastasi hän.
Hans Hauge seisoi vakavana.
"Me olemme hiljaa", sanoi hän.
Kristen Gleng oli vaiti ja näppäili viulun kieliä.
"Sinäpä et ehkä kärsi viulua?" kysyi hän ja vilkasi sivuttain Hansiin.
Hans ei vastannut.
"Sinäpä et taida tanssiakaan?"
"En, sitä en tee."
Silloin Kristen Gleng nauroi.
"Vasikkakin tanssii. Voi peeveli kuinka vasikka sentään tanssiikin",
sanoi hän viuluaan näppäillen.
Hans Hauge seisoi siinä suuttuneena.
"Enhän minä ole elukka", sanoi hän.
"Helkkarin varmasti sinä olet vasikka", vastasi Kristen Gleng. Sitten
hän taaskin nauroi.
Hans Hauge vaikeni hetkiseksi.
"Sinä olet paha kiroilemaan", sanoi hän sitten. "Onko se sinusta
oikein?"
Kristen Gleng nauraa hohotti.
"Minä olen paha kaikkeen", sanoi hän. Sitten kääräsi hän riepuja
viulun ympäri ja syleili sitä.
"Tässä on minun heilani", sanoi hän.
Hans Nielsen kääntyi lähteäkseen pois.
Silloin nousi Kristen Gleng seisomaan.
"Älähän hätäile!" huudahti hän. "Teehän kauppaa kanssani ensin."
Hans Nielsen seisahtui ja epäröi.
Hän katseli laukkua, jonka soittoniekka nyt nosti aidalle ja aukaisi.
Siellä oli veitsiä, esiliinoja ja solkia, jotka auringossa
välähtelivät.
Hans Hauge meni lähelle. Ehkäpä hän ostaisi jotakin -- ja möisi sen
sitten sopivassa tilaisuudessa, jos hän nyt saisi hyvällä kaupalla.
Hän kyseli hintoja.
Kristen Gleng ilmoitteli hinnat. Silloin Hans Hauge kääntyi ja teki
lähtöä.
"Älähän nyt; odotappas vähän!" huudahti Kristen Gleng taasen.
"Kaksitoista veitsestä, neljä soljesta ja kahdeksantoista esiliinasta
morsiamellesi -- jos ostat ne kaikki", sanoi hän.
Hans Hauge kääntyi ja kääntyi taas menemään. Hän katseli tarkasti
noita kolmea esinettä.
"Taalari kaikesta", sanoi hän.
"Hyi helvettiä", sanoi Kristen soittoniekka.
Hans Hangen silmät kävivät vakaviksi.
"Jos sinä kiroilet, niin minä en osta", sanoi hän sävyisästi.
Kristen soittoniekka pyyhki suutaan.
"Sinun ei pidä kiroilla", sanoi hän.
Hans Hauge seisoi hetkisen.
"Tahdotko taalarin?" kysyi hän.
Kristen Gleng hymyili.
"Mielelläni kaksikin", vastasi hän. Hänen tummanruskeista silmistään
loisti veitikkamaisuus.
Hans Nielsen ei vastannut, hän ei edes hymyillyt; sivelipä vaan
takkinsa taskua ja otti esille vanhan nahkakukkaron. Hän kaiveli
varovasti rahoja ja sai vihdoin esiin taalarin.
"Täsmällinen raha", sanoi hän. Kristen Gleng sylkäsi.
"No olkoon menneeksi", sanoi hän. "Mutta minun täytyy saada
kaupantekijäisiä."
Hans Hauge otti veitsen, soljen ja esiliinan ja antoi Kristenille
taalarin.
Sitten pisti hän tavarat taskuunsa.
"Saat maitoa", sanoi hän.
Silloin Kristen Gleng hymyili.
"Maitoa -- enhän minä ole vasikka", vastasi hän.
Hans Hauge nauroi.
"No vettä sitten", sanoi hän.
"Vettä -- enhän minä lehmäkään ole!" sanoi Kristen Gleng. "Viinaa
minä tahdon."
Hän pyyhki suutaan.
"Viinaa", vastasi Hans Hauge. "Ethän sinä sikakaan ole."
Kristen Gleng hymyili ja pisti taalarin taskuunsa.
"Sinäpä Hans olet kummallinen", sanoi hän. Hän veti laukun hihnat
kiinni, sitoi viulun laukun kylkeen ja asetti koko kantamuksen sitten
selkäänsä.
Hans Hauge seisoi ja katseli.
"Mihinkä sinä nyt lähdet?" kysyi hän.
Kristen Gleng niisti itsensä.
"Huutokauppaan Glemmingiin", vastasi hän. "Siellä teen kauppoja -- on
tyttöjä -- saan viinaa -- on tanssit!"
Hän sovitteli laukun paremmin hartioilleen ja lähti.
Hans katseli hänen jälkeensä, kääntyi sitten ja meni talon
rakennuksia kohden.
Kun hän saapui aitan luo, oli isä pihalla.
"Mikä otus se oli?" sanoi hän.
Poika loi katseensa alas.
"Se oli Kristen Gleng", vastasi hän hiljaisesti.
Isä seisoi vakavana.
"Mitä sinulla on hänen kanssaan tekemistä?"
Hans nosti katseensa; hän punastui.
"Ostin yhtä ja toista", sanoi hän masentuneena.
Isä vaikeni.
"Tein hyvän kaupan", lisäsi Hans.
Isä vaikeni edelleen.
"Sinä valmistut Herran ehtoolliselle kahden viikon kuluttua", sanoi
hän kummallisen lempeällä äänellä.
Poika ei vastannut; kumpikin lähti omalle taholleen.
Mutta kun Hans Hauge oli saapunut yliselle ja tiesi olevansa yksin,
otti hän ostamansa tavarat esille ja pani ne höyläpenkin alla olevaan
työkalulaatikkoon aivan alimmaisiksi. Tuntui siltä kuin hän ei enää
olisi tahtonut olla niiden kanssa missään tekemisissä. Ja myöhemmin
illalla makasi hän kynttilä sytytettynä ja luki ja tutki.
Ehkäpä ostaminen ja myyminen onkin paholaisen juonia. Ehkäpä se
onkin koron kiskomista veljeltään, ja ehkäpä se, joka niin tekee, ei
perikään Jumalan valtakuntaa?
* * * * *
Tietä myöten, joka johti Tunen pappilaan, missä pitäjän esipappi
Seeberg asui päärakennuksessa ja kappalainen Hammer puutarhan
toisella puolella olevassa rakennuksessa, tuli joku rattailla ajaen.
Hevonen oli ruskea, sen häntä oli sidottu solmuun; puolikasvuinen
poika siinä ajeli.
Se oli Hans Hauge, Niels Mikkelsenin poika, joka kuljetti papin
säilikköä.
Molemmat papit astelivat edestakaisin puutarhassa piippujaan
poltellen ajomiehen seisahtuessa portille.
Vieno tupakan tuoksu levisi syysilmaan; kahleissa oleva koira
haukahteli varovaisesti kopissaan. Muutamat kellertävän ruskeat kanat
ja kullanpunertava kukko kuljeskelivat marjapensaitten ja omenia
täynnä olevien puitten välissä.
Esipappi Seeberg vilkasi tulijaan.
"Onhan tosin niinkin, rakas veliseni", sanoi hän keskustelua jatkaen,
"mutta hyvät työt eivät kuitenkaan tee autuaaksi, vaan usko yksin."
Kappalainen Hammer otti piipun imukkeen hetkiseksi suustaan.
"_Verbaliter dictu_ on teidän kunnia-arvoisuutenne oikeassa", sanoi
hän; "mutta _realiter_ on kuitenkin usko ilman töitä kuollut."
Hän seisahtui nyt katselemaan tulijaa.
Molemmat papit jäivät seisomaan.
"Mitä haluatte?" huusi esipappi Seeberg, kun Hans Nielsen aukaisi
portin ajaakseen sisälle. "No, jopa näen, sehän on ystäväni Hans
Nielsen, joka tuo säilikköämme."
Molemmat papit menivät lähemmäksi.
Hans Nielsen Hauge tervehti ja ajoi kartanolle. Sitten veti hän
portin kiinni.
"Sepä kävi nopeasti, poikaseni", sanoi Hammer. "Olet jo saanut
valmiiksi!"
Kaikki kolme seisoivat ja katselivat säilikköä.
Esipappi Seeberg meni lähemmäksi. Hän katseli esinettä tarkasti ja
kääntyi sitten kappalaisen puoleen.
"Totisesti on pieni koululaiseni myöskin puuseppä", sanoi hän. "Ja
minä kun odotin hänestä pappia."
Kappalainen hymyili.
"Tämäpä osaa kirjansa", sanoi hän ja taputteli poikasta olalle.
Sitten meni hän lähemmäksi ja koetteli tuon valkoisen honkaisen
säilikön lukkoja ja vetimiä.
"Kuka nämät on takonut?" kysyi hän.
Hans Nielsen vilkasi pappiin.
"Minä", vastasi hän hiljaisesti.
Molemmat papit vetelivät oivalliset savut piipuistaan.
"Katsopas!" huudahti Seeberg; "sinähän olet seppäkin."
Hans Nielsen naurahti.
"Vieläkö mitä", sanoi hän.
Esipappi Seeberg kääntyi vielä katselemaan säilikköä. Hän poltteli
piippuaan kiihkeästi ja meni taasen lähemmäksi.
"Jopa jotakin", sanoi hän. "Sinullapa totisesti on taipumusta
käsitöihin!"
Kappalainen kääntyi Hans Haugen puoleen, joka seisoi ohjakset kädessä.
"Hyvin tehty", sanoi hän. Sitten otti hän piipun suustaan.
"Mitä tämä koreus nyt maksaa?" kysyi hän. Hans Nielsen katsahti
kysyjään. "Kaksi taalaria", vastasi hän. Silloinpa esipappi Seeberg
hymyili. "Sinäpä olet lisäksi kauppamieskin", sanoi hän. Hans Nielsen
punastui.
"Kaksi taalaahan oli puhe", vastasi hän hiljaisesti. Kappalainen
Hammer poltteli, nosteli piippuaan ja poltteli taaskin.
"Niinkö minä sanoin?" virkkoi hän hymyillen. "Puolitoista riittänee,
ystäväiseni", sanoi nyt esipappi Seeberg.
"Ei pidä vaatia liikaa."
Hans Hauge katseli alaspäin.
"Pastori antakoon mitä tahtoo", sanoi hän.
Esipappi Seeberg iski silmää virkatoverilleen.
"Taalari olisi kylläksi", sanoi hän; "mutta kun hän on niin kätevä
sekä puusepän että sepän töissä, niin tulee hänen saada puolitoista."
Kappalainen Hammer nyökäytti päätään tyytyväisenä. "Ajahan säilikkö
asunnolleni ja kanna se sisälle", sanoi hän, "ja tule sitten tänne
saamaan rahasi."
Hans Nielsen teki kuten käskettiin ja molemmat papit jatkoivat
keskeytymättä kävelyään puutarhassa.
"Kuten teidän korkea-arvoisuudellenne jo huomautin", sanoi Hammer
ja pani tupakkaa piippuun nahkakukkarosta, "niin on _realiter_ usko
ilman töitä kuollut. Tosin on niin, ettei ilman uskoa voida vastaan
ottaa lunastusta; mutta usko on kuitenkin ainoastaan se käsi, jolla
me vastaan otamme Kaitselmuksen armon; siinä eläminen ja siitä onnen
saavuttaminen, se riippuu ihmisestä itsestään."
Esipappi Seeberg puhalteli savuja ahkerasti.
"Siinä te totisesti suuresti erehdytte", vastasi hän kiihtyneesti;
"totinen onni riippuu yksinomaan uskon antautumisesta Jumalalle
ja siitä kasvavasta ilosta. Ilman uskoa eivät parhaatkaan työmme
merkitse mitään."
"Aivan niin", sanoi Hammer, "mutta --"
Samalla palasi Hans Hauge rattaineen takaisin ja seisoi nyt odotellen.
"Aivan niin" -- Hammer katseli poikasta ja otti verkalleen esiin
rahapussinsa.
"Niinpä niin, mutta -- tulehan nyt tänne!" Hän viittasi Hans
Nielsenille, joka heitti ohjakset ja lähestyi verkalleen.
"No, niin" -- jatkoi Hammer piippu hampaissa. -- "Yksi taalari
kaksitoista killinkiä -- tee hyvin poikaseni."
Hän nyökäytti päätään. Hans Hauge tarttui hattuunsa.
"Monet kiitokset pastorille", sanoi hän.
"Eipä kestä kiittää." Kappalainen puristi kättä, esipappi Seeberg
samoin. Sitten ajoi Hans Nielsen verkalleen ulos pappilan portista ja
sulki varovasti portin.
"Aivan niin", jatkoi nyt kappalainen, "mutta sanoohan Kristus itse
vuorisaarnassaan ettei kukaan tule taivaan valtakuntaan, ellei hän
täytä jokaista lain kirjainta -- _item_ --"
"Seeberg!" huusi esipapin rouva, joka seisoi portailla. -- "Ruoka on
valmista. Eikö herra kappalainenkin haluaisi tänään syödä kanssamme;
meillä on pieni lampaan paisti ja tuoreita kurkkuja!"
"Kiitos -- kunnioittava kiitos!" vastasi kappalainen. Molemmat papit
ottivat piiput suustaan ja astuivat sisälle.
"_Item_", jatkoi Hammer portailla -- "_item_ näyttää olevan terveen
järjen mukaista, että --"
"Järkemme on luonnostaan sumentunut", keskeytti esipappi Seeberg;
"ainoastaan se valo, minkä me sanasta saamme -- --" nyt ovi sulkeutui
heidän jälessään.
Ja pappilan kullanpunertava kukko marssi, kanat ympärillään,
vakavana portaitten ohitse, löysi jyvän ja kutsui kotkottain kanat
ympärilleen. Sitten se lauloi.
Lampaan paistin ääressä siirtyi keskustelu siihen oliko Kingon
virsikirjaa pidettävä evankeelista virsikirjaa parempana.
Mutta kun Hans Nielsen Hauge oli ehtinyt kotiin, möi hän seuraavana
päivänä veitsen ja soljen, minkä hän oli Kristen Glengiltä ostanut,
kahdesta taalarista muutamalle naapuritalon miehelle; hänestä tuntui
kuin olisi hän ollut oikeutettu voittamaan heiltä sen, mitä hän oli
pappiin nähden hävinnyt.