Haugen tuvassa Tunen pitäjässä laulettiin. Ovi oli auki; tuoreen
heinän tuoksua tuli niityiltä. Haravat ja viikatteet oli ripustettu
naulakkoihin tahi pantu ladon seinustalle lopetetun päivätyön
jälkeen; oli kesäkuun ilta ja heinänteko oli parhaillaan.
Suuresta tuvasta tulvehtiva laulu kuului kauas hiljaisuuteen. Syvät
miesäänet johtivat; naisten ja lasten äänet seurasivat säveltä,
varovasti ja uskollisesti.
Haugen isäntä, Niels Mikkelsen, piti iltahartaushetkeä talossaan.
Syntyi hiljaisuus; sitten kuului voimakas, lukeva miesääni; sitten
taas laulettiin. Vieno kesätuulahdus tuntui puutarhan puissa; muutama
viivästynyt pääskynen tuli liidellen ja meni räystään alla olevaan
pesäänsä, ei enää sieltä ulos lentääkseen.
Taaskin syntyi sisällä hiljaisuus; pari ihmistä katseli ulos
ikkunasta; tuokio oltiin siellä sangen hiljaa.
Kuului lieassa olevan hevosen hirnuntaa sen siirtyessä ruohostossa
niityllä. Sitten tuli palvelusväki yksi kerrallaan ulos tuvasta.
Renkipoika meni kädet taskussa latoa kohden, jossa pitkät rattaat
olivat tyhjinä sillan luona; sinne hän paitahihasillaan istuutui
hiljaisena; sitten rupesi hän itsekseen hyräilemään jotakin
rakkauslaulua, jota siihen aikaan seudulla laulettiin.
Palvelustyttö meni aittaan hakemaan sankoa; hän hymyili ja sanoi ohi
mennessään pari sanaa pojalle, joka istui rattaiden väliaisalla.
Sitten meni hän navettaan lypsämään.
Ja taas vallitsi kesäkuun lämmin hiljaisuus talossa.
-- -- --
Tuolla tuli kaksi poikaa, toinen kuusitoista ja toinen noin
neljätoista vuotias, hiljaisina ulos avoimesta tuvan ovesta. He
seisahtuivat hetkiseksi porraskivelle; sitten menivät he hiljalleen
renkipojan luo, joka istui rattaiden väliaisalla, ja istuutuivat
siihen. Ne olivat Niels Mikkelsenin kaksi poikaa, Mikkel ja Ole.
Taaskin vallitsi hiljaisuus; renki oli ottanut esiin puukkonsa ja
vuoleskeli löytämäänsä honkatikkua. Pojat istuivat kädet sylissä.
Rakennusten välistä voi ikkunasta nähdä isän leveän haahmon; hän
istui ja luki tuolla sisällä. Ja ovi oli edelleenkin auki.
Nyt tuli koira hitaasti ja väsyneesti ulos, seisoi rakennusten
välissä, vainueli ja tuli hiljaa jolkutellen näitä kolmea kohden.
Sen selkää siliteltiin, se meni vuoroonsa kunkin luokse ja sitten
hitaasti edelleen portin luo, johon se asettui vahtimaan.
Renkipoika istui hiljalleen hyräillen ja vuoli lastuja honkatikusta.
Heittipä jonkun lastun poikain päälle ja hymyili samalla. He
heittivät takaisin ja hymyilivät myöskin, mutta eivät puhuneet mitään.
Vähän ajan kuluttua pani renkipoika puukon tuppeen, antoi honkatikun
pudota ja istui kädet sylissä.
"Aholla on tänä yönä tanssit", sanoi hän.
Pojat katsoivat häneen.
"Niinkö?" sanoivat he molemmat yht'aikaa.
Ja sitten vallitsi täydellinen hiljaisuus.
Vihdoinkin puheli nuorempi, Mikkel, hän, joka oli neljäntoista
vuotias:
"Menetkö sinä sinne?" kysyi hän matalalla äänellä. Ja hän vilkaisi
ikkunaan, jonka sisäpuolella isä edelleenkin leveänä istui ja luki.
Renkipoika hymyili.
"Lähdetkö sinäkin ehkä mukaan?" kysyi hän.
Poika oli kauan vaiti, silmäili vanhempaa veljeään ja oli edelleen
vaiti.
"En -- sitäpä en tee", sanoi hän vihdoin.
Renkipoika hymyili taaskin.
"Sinäpä et tohdi", sanoi hän. "Sinäpä et saa isältäsi lupaa siihen."
Mikkel ei heti vastannut. Hän istui ja tuijotti eteensä.
"Se on synti", sai hän vihdoin hiljaa ja vitkalleen sanoneeksi.
Renkipoika vihelsi ja katseli sormiaan.
"Niinhän pappikin sanoo", vastasi hän.
Ja taas oltiin kauan hiljaa.
Vähän ajan kuluttua puhui renkipoika taaskin:
"Niinpä niin -- sinähän oletkin vielä pieni mennäksesi tanssiin,
sinä", sanoi hän.
Tähän ei vastattu.
Renkipoika nousi ja meni navettaan päin; molemmat pojat istuivat
hetkisen; sitten hekin nousivat ja seurasivat.
Renkipoika seisoi navetan ovella ja katseli sisälle. Palvelustyttö
lypsi siellä.
"Menetkö tanssiin tänä iltana?" kysyi hän.
"En tiedä", vastasi tyttö sisältä.
"Sinne tulee paljon. Kristen Gleng tulee soittamaan."
Renkipoika solui sisälle navettaan ja jäi sinne seisomaan
puolipimeään.
"Sittenpä tulee hauskaa", kuului palvelustytön ääni tuolta sisältä.
Molemmat pojat, jotka seisoivat ulkopuolella, kuulivat että hän
nauroi samalla kertaa.
Mikkel meni sisälle ja seisoi nyt navetan ovella; Ole seisoi
ulkopuolella.
Silloin tuli renkipoika taas takaisin puolipimeästä ja seisoi ovella
Mikkelin luona. Palvelustyttö tuolla sisällä istuutui taasen ja lypsi.
"Mihin Hans on joutunut?" kysyi renkipoika.
Mikkel vetäytyi ulos navetan ovelta.
"Hän lukee", vastasi hän laimeasti.
Renkipoika hymyili.
"Hän lukee lujasti", sanoi hän.
Pojat olivat vaiti.
"Hänestä tulee kyllä pappi -- aikanaan!" -- Tämän sanoi palvelustyttö
tuolla sisällä.
"Niin arvelee pappi Seeberg myös", vastasi renkipoika.
"Hän oikein kehui poikaa viime kuulusteluissa."
Palvelustyttö tuli esiin.
"Niinpä niin -- se poika osaa kyllä Jumalan sanaa", sanoi hän. Sitten
kaatoi hän maidon saaviin niin että se vaahtosi, ja meni seuraavan
lehmän luo.
"Kunhan hän vaan ei lue itseään kuoliaaksi" -- arveli renkipoika.
"Sitäkin lajia voi tulla liikaa."
Ei kukaan sanonut siihen mitään.
"Kun ei edes saa tanssiakaan", sanoi renkipoika.
"Sepä onkin pahinta", sanoi palvelustyttö.
He kaikki tulivat hämilleen; sillä juuri nyt tuli itse isäntä Niels
Mikkelsen suoraan navettaan. Hän seisoi ovella leveänä ja lempeänä,
ennenkuin kukaan tiesi siitä mitään.
Tuli hiljaisuus. Renkipoika painautui ulos; pojat seisoivat hämillään.
Niels Mikkelsen oli kyllä kuullut sen, mitä viimeiseksi oli sanottu.
Hän seisoi hetkisen ja katseli ympärilleen; sitten sanoi hän varsin
hiljaisesti:
"Meneekö joku täältä tanssiin illalla?"
Ei kuulunut vastausta.
Hän katseli renkipoikaa, joka seisoi ja kopeloi rakennuksen nurkkaa.
"Jos sinä, joka olet rukoillut iltarukouksessasi Jumalaa, voit mennä
tanssiin syntiä tekemättä -- niin mene. Mutta ota Jumala kanssasi",
sanoi hän varsin lempeästi ja hiljaisesti.
Sitten hän kääntyi ja lähti sisälle.
* * * * *
Kamarissa tuvan yläpuolella istui poika ja luki ikkunan ääressä
valoisana kesäiltana. Hänen hiuksensa olivat vaalean ruskeat ja
hänen silmänsä lempeät, harmaan siniset. Kuinka olikaan, tuijotti
hän miettiväisenä eteensä ikkunasta, oikeastaan mitään varsinaisesti
katselematta; sitten lian taasen luki.
Ikkunalaudalla oleva kirja oli suuri, nahkaan sidottu kirja, vanha ja
kulunut. Se oli Haugen väen vanha perheraamattu.
Kirjan alkuun, sen ryppyiselle sisäsivulle oli kirjoitettuna
kellastuneella musteella: "Ole Hansen Hauge, Anno Kristuksen syntymän
jälkeen 1721" ja sanat: "Jumala on minun voimani, ei minulta mitään
puutu." Alempana seisoi tummemmalla musteella: "Maria Olsdatter Hauge
1766."
Poika, joka luki, pysähtyi vähän väliä, nojasi päänsä käsiinsä ja
istui siten kauan; toisinaan henkäsi hän vavahtaen kuten lapsi
itkun jälkeen, silmien tuijottaessa sinertävään kaukaisuuteen.
Suun ympärillä oli surun piirre, mutta sanomattoman lempeä; sitten
hän taasen kävi kirjaan käsiksi innokkaammin kuin ennen, itsekseen
jotakin supisten.
Se oli Niels Mikkelsen Haugen ja Maria Olantytär Haugen nuorin poika
Hans.
Joku tuli ylös portaita, raskain aika-ihmisen askelin. Lukija käänsi
päätään, mutta luki kohta edelleen.
Se oli äiti.
Hän tuli suoraan pojan luo, silitteli hiljaisesti hänen päätään ja
seisahtui hetkiseksi.
"Saatpa lopettaa nyt -- täksi päiväksi", sanoi hän.
Hans kääntyi tuolilla ja katsahti äitiin.
"Kyllä, pian", vastasi hän.
Äiti seisoi ja hymyili vähän.
"Nyt on jo myöhä", sanoi hän. "Sinun täytyy nousta huomenna aikaisin
ylös."
Poika ei vastannut mitään, nousi hitaasti kirjan äärestä ja pani sen
kiinni.
Äiti seisahtui hetkiseksi.
"Missä muut ovat?" kysyi hän.
Hän katsoi ikkunaan. "En tiedä", vastasi Hans hiljaisesti. Äiti meni
portaita kohden.
"Mene kutsumaan heidät sisälle -- käymme illalliselle. Isäsi on jo
mennyt levolle."
Sitten meni hän hitaasti portaita alas.
* * * * *
Oli kesäyö. Valon sarastus oli talojen yllä; oli kuin ei pimeys olisi
saanut mitään valtaa. Kaukana pellolla kuului ruisrääkän räikeä ääni,
joka milloin lakkasi, milloin kuului mistäkin kohdasta laihosta.
Yölepakko liiteli vinhassa kulussa hyttysiä pyytelemässä talon
ympäriltä ja puitten välistä; koira makasi nukkuneena keskellä pihaa.
Ylhäällä kamarissa tuvan yläpuolella Haugen talossa oli hiljaista.
Nuo kolme poikaa siellä makasivat. Hans ja Ole samassa sängyssä,
vanhin, Mikkel, yksinään.
Ovi alas tupaan oli auki; isän raskas kuorsaaminen kuului selvästi
sieltä alhaalta.
Raamattu oli tuolilla ikkunan edessä; poikain kengät olivat vuoteen
vieressä, kolme paria rivissä.
Nyt löi kello yksitoista tuolla alhaalla. Pitkiä, raskaita, sointuvia
lyöntejä.
Toisesta vuoteesta pistäytyi esiin hereillä oleva pää, kuunteli ja
paneutui taas alas.
Se oli Mikkel, vanhin pojista.
Hetkisen kuluttua nousi valveutunut pojan pää taasen ylös, kuunteli
kauan ja katosi jälleen; sitten poika nousi istumaan vuoteessa ja
pysyi siinä asennossa.
Salavihkaa katseli hän sänkyä, missä toiset kaksi nukkuivat, hiipi
sängystä ja istui sen reunalle.
Hän istui vielä hetkisen, vilkasi salavihkaa uudelleen noihin
kahteen, mutta ei kuullut muuta kuin heidän tasaisen hengityksensä ja
vuoroon isän kovan kuorsaamisen alhaalta.
Sitten pukeutui hän hitaasti, pannen ylleen vaatekappaleen toisensa
jälkeen, sai käsiinsä lakkinsa, otti kengät käteensä ja pujahti
sukkasillaan portaita kohden.
Silloin nousi poika toisessa sängyssä äkkiä -- se oli Hans -- ja
sanoi kuiskaten:
"Mihin sinä menet?"
Mikkel seisahtui äkkiä eikä vastannut heti.
"Pistäyn vaan alhaalla", sai hän vihdoin sanotuksi.
Hän ei katsonut veljeensä, mutta hiipi edelleen portaita alas.
Veli, joka makasi sängyssä ja tuijotti hänen jälkeensä, asettui
uudelleen levolle. Mutta hetkisen kuluttua nousi hän ylös, tuli
ikkunan luo hiipien ja katseli ulos.
Ulkona oli valoisa kesäyö. Kauempana ladon luona seisoivat renkipoika
ja palvelustyttö, jonka esiliina loisti hämyssä.
Koira juosta jolkutteli heidän luokseen ja sitä taputeltiin; he
seisoivat hetkisen niinkuin olisivat puhuneet keskenään, sitten he
menivät navetan ohi ja niityn yli aholle päin. Nyt näki hän Mikkelin
menevän hiipien samaa tietä, mutta etäällä näistä toisista. Hans
tunsi tärähdyksen kiireestä kantapäähän. Ne aikoivat tanssiin kaikki
kolme!
Hän näki rengin tavottavan palvelustyttöä, heidän mennessään korkean,
mehevän heinän läpi aidan vierustaa pitkin; hän näki tytön juoksevan
pohjoiseen päin ja rengin heti jälessä; sitten tyttö seisahtui,
renkipoika sai kätensä hänen vyötäisilleen ja niin menivät he
edelleen. Mutta heidän jäljissään pohjoiseen päin näki hän veljensä
heitä seuraavan, seisahtuvan ja taas seuraavan koko ajan.
Nousipa äkkiä omituinen surun ilme pojan pienille kasvoille, noine
lempeine, suurine silmineen. Hän pani kätensä ristiin ja polvistui
tuolin eteen.
Poika rukoili.
Hän rukoili veljensä puolesta, että Jumala tahtoisi varjella häntä
vaaralliselta tieltä.
Oli kauan hiljaista. Kuului ainoastaan kuorsaamista tuolta alhaalta
ja kolmannen veljen kevyttä hengittämistä sängystä. Mutta pieni poika
polvillaan, pää raamatulla ja ristissä olevat kädet pään ympärillä,
vapisi, kun hän siinä taisteli veljensä puolesta. Kylmä hiki oli
hänen otsallaan; huulet liikkuivat hiljaa, mutta kyyneleet eivät
vuotaneet.
Äkkiä nosti hän päänsä ja kuunteli. Hänestä tuntui kuin olisi hän
kuullut jonkun tulevan. Joku tulikin portaita ylös. Se oli hänen
veljensä Mikkel.
Hän tuli hiipien ja hengästyneenä, nyt, kuten alas mennessäänkin,
kengät kädessä.
Silloin häneltä, joka rukoili, pääsi äkkiä itku ja hän nyyhkytteli
hiljaa.
"Jumalan kiitos!" kuiskasi hän.
Sitten hiipi hän sellaisena kuin oli ja kietoi molemmat käsivartensa
veljensä kaulaan.
Tämä seisoi hämmentyneenä eikä tietänyt mitä tehdä.
"Sinäpä olet niin ihmeellinen", kuiskasi hän ja irrottautui lempeästi.
Sen enempää ei näiden kahden kesken puhuttu. Kumpikin hiipi hiljaa
vuoteeseensa ja painautui sinne. Sitten oli aivan hiljaista.
Mutta kun Mikkel seuraavana aamuna herätti veljensä, makasi Hans
kädet ristissä, kasvoissa itkun juovat, onnellisena ja rauhallisena.
* * * * *
Oli kirkas aurinkoinen päivä.
Haugen väki oli lopettanut heinän korjuun kotona ja hankkiutui nyt
Glommenjärven Rolförsalmen poikki tuomaan kotiin heiniä toisella
puolella olevilta niityiltä. Heillä oli kyllä lato toisellakin
puolella, mutta heinää oli kasvanut lujasti sinä vuonna eikä latoon
tällä kertaa mahtunutkaan kaikkea.
Kahdeksan aikaan aamusella he lähtivät matkaan, itse Niels Mikkelsen,
renkipoika ja poika Hans. Viimemainitun oli määrä pitää veneestä
huolta, noiden kahden kantaessa ja lastatessa.
Glommenjärvi lainehti voimakkaana ja virtavana salmessa; virta oli
vielä väkevä, vaikka oli kesäkuun loppupuoli; oli paljon satanut
sekä toukokuussa että kesäkuussa ensi puoliskolla. Sen vuoksi oli
kasvullisuus niin kehittynyt kestävien poutien aikana juhannuksen
tienoilla.
Isä itse irroitti veneen ja kaikki kolme astuivat siihen.
Renkipoika souti; Hans istui hiljaa perässä, isä leveänä ja vahvana
keskilaudalla.
Renkipoika, joka vasta viiden aikaan oli tullut tanssista, souti
veltosti ja melkein kuin unissaan; ei puhuttu mitään salmen yli
mentäessä.
Mutta kun vene oli tullut rantaan toiselle puolelle ja molemmat
aikamiehet olivat vetäneet sen ylös, sanoi Niels Mikkelsen äkkiä
rengille:
"Sinäpä olet vaan puoli miestä tänään, sinä Petter."
Petter Thoresen vilkasi sivumennen isäntäänsä.
"Vai niin", vastasi hän kuin ihmetellen.
He menivät ylös latoa kohden haravat olalla, nuo kaksi aikamiestä
edellä ja Hans heidän takanaan.
Hetkisen kuluttua seisahtui Niels Mikkelsen taaskin.
"Olitko sinä tanssissa yöllä?" kysyi hän sitten, mutta varsin
hiljaisesti.
Renki Petter Thoresen käänsi tupakkamälliä ja sylkäsi.
"En ollut siellä", vastasi hän.
Poika, joka oli heidän takanaan, punastui -- aivan kuin hän itse
olisi siellä ollut; mutta sitä eivät nuo toiset nähneet.
"Kiitos Jumalalle siitä", sanoi sitten Niels Mikkelsen. "Pelkäsin
sitä, kun olet niin väsynyt", lisäsi hän matalalla äänellä.
"Voihan sitä silti olla väsynyt", vastasi Petter Thoresen; hän
sylkäsi kouraansa ja alkoi haravoida.
"Voipa niinkin", vastasi Niels Mikkelsen ja teki samoin; "mutta jos
Jumala on kanssamme, niin onnistuu kaikki työmme."
Toinen vaikeni; he haravoivat kumpikin, tekivät kekoja ja kantoivat
veneeseen.
Mutta pojasta, joka oli mukana, tuntui kuin hän ei olisi voinut
itkultaan niellä kulkiessaan haravoimassa sitä, mikä toisilta oli
varissut. Hänestä tuntui vaikealta kestää auringon paahdetta; oli
kuin hänen rintaansa olisi painanut ja hänen oli vaikeata hengittää.
Ja kun renki toisen kerran tuli ylös isän kanssa, katsoi hän koko
ajan alaspäin aivan kuin hän olisi jotakin pahaa tehnyt. Sellaisiako
ihmiset olivatkin!
Hans yritti hiljaa lukea Isämeidän, mutta ei voinut.
Hänen oma laitansa oli tuskin parempi! Eikö ollut hänkin tuntenut
omituista halua illalla, kun hän näki toisten juoksevan viljelysten
halki pohjoista kohden?
Siinäpä taitaakin piillä synti, tuo vaarallinen synti!
Ja hän mietti mitä vanhassa raamatussa oli sanottu synnin luonnosta
ja hänet valtasi äkkiä suuri tuska. Ehkäpä hänkään ei kuulunut niiden
joukkoon, jotka tulevat autuaiksi! Ehkäpä hänkin joutuisi helvetin
ikuiseen vaivaan!
Hän ei itsekään huomannut, että hän seisoi aivan virran reunalla, ja
hän säikähti, kun isä huusi:
"Oletko sinä joutilaana?"
Silloin pääsi hän heti tuskastaan ja hän rukoili Jumalaa sielunsa
puolesta. Eikö hän kerran, kun isä oli rangaissut häntä vitsalla
siitä että hän luvatta oli poistunut kotoa, ollut aikonut mennä
jokeen hukuttaakseen itsensä?! Sittenpä saisivat surra, kun hän oli
kuollut! -- Hän meni nopeasti ylös toisia vastaan.
"Anna minulle anteeksi, Herra Jumala! Anna anteeksi, Herra Jumala!"
-- rukoili hän koko ajan sisimmässään.
"Saatpa pitää huolta itsestäsi", sanoi isä lempeästi. Hän otti
viimeisen heinäkeon ja kantoi sen alas.
Poika ei vastannut mitään, vaan seurasi silmät maahan luotuina. Hänen
sivullaan kulki renki ja hän tunsi jonkunlaista salaista kauhua siitä.
Ehkäpä he molemmat tulisivat menemään helvettiin eivätkä saisi
koskaan ijankaikkisuudessa olla yhdessä isän, äidin eikä muidenkaan
kanssa, jotka tulevat autuaiksi. Ja häntä rupesi itkettämään.
Mutta nyt he seisoivat veneen luona, joka keinui rantaa vastaan
salmen vesipyörteissä ja oli täynnä heiniä.
Kaikki kolme menivät veneeseen; Hans istui perässä; muut soutivat,
sillä nyt tarvittiin kahden miehen voima virran voittamiseksi.
Toisella puolella näkivät he Mikkelin seisovan hevosen ja
heinärattaiden kera valmiina vastaanottamaan heinät, kunhan ne oli
saatu ylitse.
Lähinnä rantaa toisella puolella oli virta kovin ja joki matalin.
"Nytpä saat kiskoa lujasti", sanoi Niels Mikkelsen rengille.
Tämä sylkäsi kouraansa, mutta hellitti samalla kertaa airon,
joka luisui veteen. Hän hyppäsi ylös sitä tavottaakseen, mutta
pökerryksissä yön valvonnasta putosi hän päistikkaa laidan yli
virtaan.
Isän ja kahden pojan huuto kaikui hiljaisuudessa.
Silloin renki nousi pinnalle aivan veneen vieressä. Kasvot olivat
siniset; häneltä pääsi peljästyksen huudahdus ja hän alkoi taas
vajota.
Niels Mikkelsen kumartui yli laidan ja iski kiinni häneen.
Silloin kuului uusi huudahdus; renki oli saanut kiinni veneen
laidasta ja riippui siinä koko painollaan. Vene meni kumoon; nuo
kaksi aikamiestä katosivat, mutta he tulivat taas pinnalle ja
pääsivät käsiksi heiniin, joissa pysyivät kiinni virran viedessä
venettä.
Mikkel poika jätti kalman kalpeana hevosen ja juoksi alas harava
kädessä veteen joutuneita pelastamaan; vene ajautui rantaa kohden
ulkovirran painosta.
"Oi, me hukumme! Herra Jumala, me hukumme" kuului huuto. Renki se
oli, joka huusi, kalman kalpeana, sinertävänä ja äänessä kuoleman
hätä. Sillä välin kuului kuin valituksena Niels Mikkelsenin voimakas,
lempeä ääni:
"Auta, Herra Jumala! Auta, Herra Jumala!"
Mutta Hans poikaa ei kukaan nähnyt.
Alhaalla niemekkeessä pohjasivat nuo kaksi miestä ja vähän sen
jälkeen saapui Mikkel haravoineen. Vene tuli hiedalle saakka ja
molemmat kahlasivat pökertyneinä maalle.
"Jumalalle olkoon ylistys ja kiitos!"
Niels Mikkelsen seisoi kädet ristissä läpimärjissä vaatteissaan ja
renki vieressä kalpeana ja hämmentyneenä.
Nyt katsoi isä ympärilleen.
"Hans!" huusi hän ja kalpeni.
"Jumala armahtakoon meitä!"
Hän ja Mikkel juoksivat alaspäin rantaa pitkin.
"Oi, Jumala meitä armahtakoon! Jumala meitä armahtakoon!" huusi isä.
Ja he juoksivat tähystellen.
Mutta renki kaatui äkkiä maahan ja itki kuuluvasti. "Minä olen
syypää! Minä olen syypää!" valitti hän. Tuollapa vieri hengetön
pojan ruumis hietapohjaisessa virrassa; se pysähteli pohjaan ja
vieri taasen ulommas; sitten vei virta sen suuressa kaaressa pieneen
rantapyörteeseen, johon se jäi vaatteista tarttuneena vanhaan,
hietaan uponneeseen puunrunkoon. Se oli Hans, Niels Mikkelsen Haugen
poika. Tuolla tuli joku juosten ja aivan kalpeana, etsien, harava
kädessä. Se oli Mikkel veli.
Hän hengitti huohottaen; kylmä hiki valui hänen otsaltaan; silmät
tuijottivat valjuina.
Äkkiä hän seisahtuu, kääntyy ja huutaa toiselle, joka tulee raskaasti
juosten.
"Täällä!" huutaa hän niin että kuuluu kauaksi. Sitten juoksee hän
rantavirtaan niin että vesi pärskyy.
Minuuttia myöhemmin makaa pieni pojan ruumis tukka pörröisenä ja
vettä valuvana hiedalla päivänpaisteessa.
Isä seisoo kumartuneena hänen ylitsensä, kädet ristissä.
"Kuollut", sanoo hän synkästi ja murtuneesti. "Jumalan tahto
tapahtukoon!"
"Ei, ei!" huutaa veli. Hän vääntelee käsiään.
"Ei, ei!"
Hän kumartuu ja nostelee maassa makaavaa.
Vettä tuli suusta, -- hiljainen ynähdys kuului.
Veli laski hänet alas peljästyneenä.
Silloin isä hätkähti.
Hän kumartui pojan ylitse.
"Hänessä on henki!" huusi hän. "Oi armollinen Jumala!"
Nyt hän kävi käsiksi. Käänteli ja nosteli saadakseen veden tulemaan
ulos.
Taas kuului ynähdys samalla kun pulpahtavaa vaahtoa tuli suusta.
Sitten seurasi niiskuttava hengähdys.
"Juokse hakemaan ihmisiä ja vaatteita", käski isä; hän yritti yhä.
Veli juoksi.
Silloinpa seisoi renki siinä.
"Käy käsiksi tähän!" huusi isä. "Hänessä on henki!"
Ja nuo kaksi miestä puuhasivat niin että hiki juoksi pyörittäessään
ja kääntäessään hukkunutta poikaa.
Äkkiä isä kohoutuu ja kuuntelee.
"Nyt tuli hän henkiin", sanoi hän. "Jumalalle, Herrallemme olkoon
kiitos!"
Ja hän pani kätensä ristiin heidän molempain tuijottaessa pieniä
valkeita kasvoja puoliavoimille suineen, josta huomattavasti nyt kävi
hengitys edestakaisin.
Silloin renki äkkiä rupesi kovasti itkemään ja nojautui raskaasti
Niels Mikkelseniin.
"Minä olin yöllä tanssissa", puhkesi hän sanomaan.
Niels Mikkelsen ei vastannut ja hiljaisuus vallitsi.
Tulipa kuin huokaus pojasta, joka makasi tuossa; suu vetäytyi itkuun;
hän avasi puoliksi sammuneet silmänsä, mutta sulki ne heti.
Sitten alkoi säännöllinen hengitys kuin unessa.
"Riisu häneltä vaatteet", sanoi Niels Mikkelsen, "ja pysyttele nyt
meidän Herramme luona, sinä Petter", kehoitti hän. "Hän on ollut
armollinen tänään."
Ja molemmat miehet ryhtyivät puuhaan uudestaan läpimärkinä
päiväpaisteessa seisoessaan.
Silloin tuli poika Mikkel, äiti ja moni muu heidän kansaan.
Puolikuollut poika pantiin nahkapeittoon ja ajettiin verkalleen
kotiin. Isä ja renki kävelivät sivulla.
Mutta kun Niels Mikkelsen oli saanut pojan, joka nyt makasi
väsähtäneenä ja silmät suurina, käsi äidin kädessä, hyvin sänkyyn,
meni hän hiljaisesti pöydän luo ja istahti lukemaan äänekkäästi:
"Lohdutusta niille, jotka kuoleman hädässä ovat."
Ja hänen lempeä äänensä kaikui kuin kaukainen kohina pojan korvissa,
kunnes tämä vihdoin nukahti ja tuli tiedottomaksi kaikesta. Mutta
äiti istui koko ajan pojan käsi omassaan.
* * * * *
Oli kulunut useita tunteja. Poika oli herännyt, oli saanut lämmintä
juomaa ja nukkunut uudelleen. Nyt seisoivat isä ja veli sängyn
vieressä, missä äiti istui kuten ennenkin; he katselivat makaavaa; he
puhelivat keskenään kuiskaten.
Heidän siinä seisoessa aukaisi Hans silmänsä.
Hän katseli ihmetellen heitä, jotka vakavina seisoivat ympärillä,
kohottautui kyynärpäiden varaan ja tuijotti; hän ei ymmärtänyt mistä
hän oli tullut sinne ja mitä siellä oli tekeillä.
Isä tuli lähemmäksi.
"Jumalan kiitos, että saimme pitää sinut", sanoi hän hiljaisella
äänellä.
Silloin muisti poika samalla kertaa kaikki. Hän asettui takaisin
vuoteeseen ja makasi hetkisen silmät ummessa.
Sitten hän hymyili.
"Minäpä hukuin, minä", sanoi hän.
Äidille tuli vedet silmiin.
"Jumala oli armollinen", vastasi hän; hän silitteli ja silitteli
pojan paljasta kättä.
Vähän aikaa oltiin vaiti.
"Kun et sinä huutanut", sanoi vihdoin veli.
Hans katseli eteensä; silmät sinertivät kirkkaammin.
"Minä huusin sinua, äiti", sanoi hän; sitten hän hymyili.
Äiti silitteli yhä.
"Oma poikaseni", sanoi hän.
"Mutta sitten minä jouduin veden alle ja kaikki tuntui niin
kummalliselta."
Hän makasi ja tuijotti eteensä.
"Olin kuin olisin ollut kuollut -- ja sinä seisoit ja itkit, äiti!"
Äiti puristi hänen kättään.
"Rukoilitko sinä Jumalaa?" kysyi hän hiljaisesti.
"Rukoilin -- mutta sitten tuli sellainen kylmyys ja niin pimeätä
äkkiä ja silloin minä ajattelin että --." Poika vaikeni ja käänsi
pois päänsä. Äiti näki että hän oli itkuun purskahtamassa.
"Mitä sinä ajattelit?" kysyi hän ja kumartui pojan ylitse.
Pojan suupielet vavahtelivat.
"Minä ajattelin että -- minä ehkä en -- tulisi autuaaksi" sai hän
sanoneeksi ja purskahti itkuun.
Oli painostavan hiljaista. Isä kääntyi puolittain poispäin; veli
katseli alaspäin. Kuului ainoastaan itkevän nyyhkytystä.
Silloin katsahti äiti isään.
"Sellaista emme saa uskoa", sanoi hän.
"Kun vaan pysyttelee Jumalassa", lisäsi isä; hän huokasi syvään ja
meni. Mikkel poika seurasi.
Kun äiti ja Hans olivat jääneet kahden, vallitsi kauan hiljaisuus.
Vihdoin sanoi poika päätään kääntämättä:
"Kunhan vaan voisi _oikein_ uskoa" -- hän melkein kuiskasi. "Sanotaan
olevan niin monenlaista uskoa." Sen sanoi hän vielä hiljaisemmin.
Silloin äiti nousi. "On myös monenlaisia ihmisiä", sanoi hän hiljaa.
"Pysy vaan Jumalan sanassa sinä, Hans, niin kyllä kaikki on oikein."
Hän seisoi ja katseli poikaa.
Poika oli kauan vaiti.
"Onko se sitten varmaa?" kysyi hän vihdoin.
"On, se on varmaa."
Äiti pani kätensä ristiin.
Poika käänsi päätään; hänen kasvoilleen oli noussut voimakas puna.
"Minä koetan", sanoi hän.
"Ja teet ainoastaan mitä Hän tahtoo."
"Niin" -- vastasi poika sangen hiljaa.
Vähään aikaan ei sitten puhuttu mitään. Äiti käveli vähän aikaa
edestakaisin; poika makasi ja katsoi eteensä kirkkain silmin.
Äiti seisahtui.
"Etkö mitään muuta ajatellut?" kysyi hän.
Poika katseli häntä.
"En. -- Kyllä sentään ajattelin vaatteitanikin." Hän hymyili. "Sitä
-- etten saisi niitä enää pitää."
Silloin hymyili äitikin.
"Semmoistahan se on", sanoi hän ja meni jatkamaan toimiaan.
Poika makasi vähän aikaa mietteissään.
Mutta kun äiti toisen kerran tuli sängyn luo, katsahti poika häneen.
"Annahan minulle tuo kirja tuolta, äiti", pyysi hän.
Äiti meni pöydän päähän ja otti suuren raamatun, joka oli
ikkunalaudalla.
"Jaksatkohan sinä nyt?" sanoi hän ja antoi sen pojalle.
"Saanpa koettaa."
Ja hän alkoi selailla vanhaa kirjaa.
Kun isä vähän ajan päästä taas tuli katsomaan poikaa, istui äiti
ikkunan ääressä ja kutoi sukkaa.
"Hs", sanoi äiti kuiskien ja katsoi sänkyyn päin.
Isä seisahtui ja teki samoin.
Siellä makasi poika nukahtaneena, poski tuota vanhaa kirjaa vastaan.
Silloin he molemmat hymyilivät.
Sitten meni isä aivan hiljaa istumaan äidin viereen rahille.
"Olipa ihmeellistä, että saimme hänet vielä pitää", kuiskasi hän.
Äiti katsoi työstään.
"Siinä asiassa piilee kaiketi joku tarkoitus", vastasi hän
puoliääneen.
Kesäaurinko paistoi suoraan sisälle; kärpäset surisivat
juhannuslehväin alla kattoparrujen välissä; -- Haugen talon tuvassa
vallitsi rauha.