Päivät pääksytysten ohjasi nyt — polttavin poskin alastomana — jumala
hehkuvaa nelivaljakkoaan taivaan avaruuksissa, ja hänen keltaiset
suortuvansa liehuivat samaan aikaan riehahtaneessa itätuulessa.
Vaaleansilkkinen välke väikkyi laiskana aaltoilevan Pontoksen ulapoilla.
Hiekka hehkui. Ruosteenvärisiä purjekankaita oli pingoitettu
rantakojujen eteen hopealta välkkyvän eetterin sinen alla, ja
niiden suomalla, terävästi rajoitetulla varjoaineella vietettiin
aamupäivän hetket. Mutta viehättävä oli iltakin, kun puiston kasvit
uhkuivat sulotuoksua, tähdet ylhäällä astelivat ratojaan ja yön
hämärään verhotun meren kohina hiljaisena kuuluen loihti esiin
sielun. Tuollainen ilta antoi iloisen vakuuden helposti järjestetystä
joutilaasta uudesta aurinkopäivästä, jota koristaisivat lukemattomat,
ihan liki toisiaan olevat suloisen sattuman mahdollisuudet.
Vieras, jonka niin tottelevainen epäonni oli tänne pidättänyt, oli
kaukana ajatuksesta nähdä tavaroittensa takaisinsaannissa mitään syytä
uuteen lähtöön. Hänen oli täytynyt kahtena pitkänä päivänä sietää
erinäistä puutetta ja esiintyä suuressa ruokasalissa tarjotuilla
aterioilla matkapuvussa. Kun harhaanjoutunut matkalaukku sitten
vihdoinkin tuotiin hänen huoneeseensa, purki hän sen perusteellisesti
ja täytti kaapin ja laatikot tavaroillaan, päättäen jäädä toistaiseksi
tänne tyystin arvaamattomaksi ajaksi, tyytyväisenä, kun voisi viettää
rantahetket silkkipuvussa ja päivällisen aikaan jälleen näyttäytyä
säädylliseen ilta-asuun puettuna pienen pöytänsä ääressä.
Tämän olotilan miellyttävä tasatahti oli jo saanut hänet lumoihinsa,
tämän elintavan pehmeä ja loistava lempeys oli nopeasti hurmannut
hänet. Tosiaankin, mikä oleskelupaikka, joka yhdistää itseensä
etelämaisen rannan kultivoidun kylpyläelämän miellyttävyydet ja
omituisen ihmeellisen kaupungin herttaisen alttiin läheisyyden!
Aschenbach ei rakastanut nautintoa. Milloin ja missä tahansa oli
juhlittava, levättävä, vietettävä hyviä päiviä, kaipasi hän pian —
ja varsinkin nuorempana oli niin ollut laita — tuntien levottomuutta
ja inhoa jälleen arkipäiviensä ylevää, työlästä aherrusta, pyhän
selkeätä toimintaa. Vain tämä paikka lumosi hänet, sai hänen tahtonsa
laukeamaan, teki hänet onnelliseksi.
Usein aamupäivisin, kojunsa varjokankaan alla, etelän sinen yli
uneksien, tai jonakin leutona yönä nojaten gondolinpieluksiin, kun se
vei hänet Markustorilta, missä hän oli kauan oleillut, helotähtisen
taivaan alla takaisin Lidolle — ja kun kirjavat valot ja serenaadin
sulattavat äänet jäivät taakse — hän muisteli vuoristotaloaan, kesäisen
kamppailunsa seutua, missä pilvet kulkivat synkkinä puutarhan läpi,
kammottava rajuilma sammutti illalla talon valaistuksen ja korpit,
joita hän ruokki, keikauttivat itsensä kuusien latvoille. Silloin
hänestä tuntui hyvältä, ikäänkuin hänet olisi temmattu pois Elysiumin
maille, maailman rajoille, missä ihmisille on suotu mitä kevein elämä,
missä ei ole lunta eikä talvea, ei myrskyä eikä virtaavaa sadetta,
vaan missä alati kohoilee vienosti vilvoittava Okeanoksen hengähdys ja
päivät kuluvat autuaassa joutilaisuudessa, vaivattomasti, taistelutta
kokonaan auringolle ja sen juhlille pyhitettyinä.
Usein, melkein alinomaa Aschenbach näki Tadzio-pojan: rajoitettu tila,
jokaiselle määrätty elämän järjestely vaikutti, että kaunis poika oli
koko päivän lyhyin keskeytyksin hänen lähellään. Hän näki ja tapasi
Tadzion kaikkialla: hotellin alakerran huoneissa, kaupunkiin tehdyillä
vilvoittavilla merimatkoilla ja sieltä takaisin tultaessa, usein
lisäksi teillä ja kujilla, kun sattuma tuli avuksi.
Mutta pääasiallisesti ja mitä onnellisimman säännöllisesti tarjosi
hänelle rannalla vietetty aamupäivä pitkällisen tilaisuuden antautua
suloisen olennon hartaaseen tutkisteluun. Tämä onnen yhtenäisyys,
olosuhteiden päivittäinen, samanlaisena uudelleen esiintyvä suosio
täytti hänen mielensä tyytyväisyydellä ja elämänilolla, se teki hänelle
oleskelun kallisarvoiseksi ja antoi aurinkopäivän niin miellyttävän
odottavana liittyä toiseen.
Hän nousi varhain, kuten muutoin vain vaativan työhalun ajamana, ja
oli ennen muita rannalla, kun aurinko oli vielä lempeä ja meri lepäsi
valkoisen häikäisevänä aamu-unessa. Hän tervehti ystävällisesti
aitauksen vartijaa, tervehti myös tuttavallisesti paljasjalkaista
valkopartaa, joka oli valmistanut hänen paikkansa, pingoittanut ruskean
varjokankaan, siirtänyt kojun huonekalut ulos korokkeelle, ja asettui
istumaan. Seuraavat kolme tai neljä tuntia olivat sitten hänen; niiden
kuluessa aurinko nousi korkealle ja saavutti peloittavan voiman; niiden
kuluessa meri siinsi yhä tummempana, ja silloin hän saisi nähdä Tadzion.
Hän näki kaunokaisen tulevan vasemmalta, meren reunaa pitkin, näki
hänen tulevan takaapäin kojujen välistä esille tai huomasi äkkiä ja
iloisesti pelästyen, että poika oli tullut hänen huomaamattaan ja
että kaivattu oli jo paikalla sinisessä ja valkoisessa kylpyasussaan,
joka rannalla oli hänen ainoana pukunaan, että hän oli jo ryhtynyt
auringossa ja hiekassa tavalliseen touhuunsa — siihen suloisen turhaan,
joutilaan vaihtelevaan elämään, joka oli leikkiä ja lepoa, kuljeskelua,
kahlaamista, kaivamista, tavoittelua, nakata ja uintia. Korokkeella
istuvat naiset vartioivat häntä ja huutelivat hänelle, kajautellen
hänen nimeään: »Tadziu, Tadziu!» Kiihkeästi elehtien hän tuli
juoksujalkaa heidän luoksensa kertomaan, mitä oli kokenut, näyttämään,
mitä oli löytänyt, saalistanut: näkinkenkiä, merihepoja, maneetteja ja
sivuittain liikkuvia rapuja.
Aschenbach ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä poika puhui, ja vaikka
se olisi ollut mitä arkipäiväisintä, kuului se hänen korviinsa
epämääräisenä soinnukkuutena. Näin korotti outous pojan puheen
musiikiksi, ylimielinen aurinko valoi tuhlailevaa välkettään hänen
ylitseen, ja meren ylevä kuulakkuus oli alati hänen esiintymisensä
heijastajana ja taustana.
Pian katselija tunsi tuon niin pystyn, niin vapaasti esiintyvän ruumiin
jokaisen viivan ja asenteen, tervehti iloisesti jokaista jo tuttua
kauneutta uudestaan, eikä hänen ihailustaan, hennosta aisti-ilostaan
tullut loppua.
Poikaa huudettiin tervehtimään vierasta, joka seurusteli naisten kanssa
kojun edessä. Hän juoksi paikalle, juoksi märkänä, ehkä aallokon
kostuttamana, heilautti kiharansa, ja kun hän ojensi kätensä toiselle
jalalleen nojaten, toisen jalan ollessa varvasasennossa, taipui hänen
ruumiinsa viehättävään kierros- ja kääntöasentoon; siinä ilmeni jotakin
miellyttävän jäntevää, herttaisen ujostelevaa, aatelisen velvoituksen
vaativaa mielistelynhalua.
Hän makasi pitkällään, kylpylänä rinnan yli kiedottuna, hennosti
muovailtu käsivarsi hiekkaan nojaten, leuka kämmenen varassa.
»Jashu»-nimellä huudettu poika istui kyyristyneenä hänen vieressään ja
tekeytyi hänelle ystäväksi eikä voinut ajatella lumoavampaa näkyä kuin
minkä tarjosi se silmien ja huulien hymy, jonka tuo jumalten suosima
soi katsellessaan halpa-arvoisempaa, palvelevaa.
Hän seisoi meren partaalla yksinään, omaisistaan loitolla Aschenbachin
lähellä — pystyssä, ristiin pannut kädet niskassa, hitaasti
kinnerlihaksillaan keinahdellen ja uneksi mitään ajattelematta pienten
rantaan lipuvien aaltojen huuhdellessa hänen varpaitaan. Hänen
hunajanvärinen tukkansa taipui kiehkuroina ohimoille ja niskaan,
aurinko valaisi selän yläosan untuvaa, kylkiluiden hienot piirteet ja
rinnan tasasuhta kuulsivat vartalon niukan verhon alta, kainalokuopat
olivat vielä sileät kuin kuvapatsaalla, polvitaipeet kiilsivät,
ja niiden siintävä suonisto sai hänen ruumiinsa näyttämään kuin
kirkkaammasta aineesta muovaillulta.
Mikä kuri ja mikä ajatuksen täsmällisyys ilmeni tuossa suorassa ja
nuorekkaan täydellisessä ruumiissa! Mutta eikö se ankara ja puhdas
tahto, joka hämärästi toimien oli kyennyt tuomaan esille tämän
jumalallisen kuvateoksen — eikö se ollut hänelle, taiteilijalle, tuttua
ja selvää? Eikö se vaikuttanut hänessäkin, kun hän tulvillaan tervettä
intohimoa kirvoitti kielen marmorimassasta sorean muodon, jonka oli
hengessä nähnyt ja jonka hän esitti ihmisille henkisen kauneuden
peruskuvana ja heijastajana.
Peruskuva ja heijastaja! Hänen silmänsä ahmivat merensiinnon partaalla
lojuvaa jalomuotoista vartaloa, ja haaveilevassa ihastuksessaan hän
luuli tällä katseella käsittävänsä, mitä kauneus itse ja muoto oli
jumalan ajatuksena, tavoittavansa yhtenäisen ja puhtaan täydellisyyden,
joka elää hengessä ja jonka inhimillinen kuva ja vertaus oli pantu
tuonne helposti ja suloisesti palveltavaksi.
Se oli huumausta, ja arvelematta, jopa himoiten vanheneva taiteilija
lausui sen tervetulleeksi. Hänen henkensä oli synnytystuskissa, hänen
sivistyksensä joutui kuohumistilaan, hänen muistinsa loi ikivanhoja,
nuoruuteen palautuvia ajatuksia, joita oma tuli ei tähän asti ollut
milloinkaan elävöittänyt. Eikö ollut kirjoitettu, että aurinko kääntää
huomiomme älyllisistä aistillisiin asioihin? Se huumaa ja taikoo — niin
sanotaan — järjen ja muistin niin, että sielu tyytyväisyydestä kokonaan
unohtaa varsinaisen olotilansa ja jää kummastelevan ihmettelevänä
riippumaan kauneimpaan päiväpaisteiseen esineeseen.
Niin, vain ruumiin avulla se kykenee sitten kohottautumaan vielä
korkeampaan tarkasteluun. Amor tosin oli matemaatikkojen kaltainen,
jotka näyttävät kykenemättömille lapsille puhtaiden muotojen
havainnollisia kuvia. Samaa menetelmää noudatti jumala, tehdäkseen
henkisen meille näkyväksi, turvautui mielellään ihmisnuorison muotoon
ja väriin, koristaen sen kaikella kauneuden loistolla muistelun
työaseeksi, ja sitä katsellessamme sitten kai sytyimme tuskaan ja
toivoon.
Näin ajatteli innostuksen saanut katselija, näin hän kykeni tuntemaan.
Ja meren kohinasta ja auringon hehkusta kehittyi hänelle ihastuttava
kuva. Se oli Ateenan muurien lähellä kasvava plataanipuu — se oli tuo
pyhitetty, varjoisa, kukkivan siveyspuun tuoksun täyttämä paikka,
jota koristivat pyhäinkuvat ja nymfien ja Akelooksen kunniaksi tuodut
hurskaat lahjat. Kuultavan kirkkaana virtasi puro tuuheaoksaisen puun
juurella liukkaiden kivien lomitse, ja sirkat soittivat viulua. Mutta
nurmikolla, joka vietti loivasti, niin että maatessa saattoi pitää
päänsä koholla, lepäili kaksi päivän helteeltä suojassa: vanheneva ja
nuori, ruma ja kaunis, viisas rakastettavan vieressä.
Ja kohteliaisuuksin ja henkevästi tavoittelevin leikkilausein Sokrates
puhui Faidrokselle kaihosta ja hyveestä. Hän selitti oppilaalle
kiihkeää hämmästystä, jota tuntehikas kokee, kun hänen silmänsä näkevät
ikuisen kauneuden vertauskuvan, puhui hänelle sellaisen pyhittämättömän
ja huonon ihmisen intohimoista, joka ei voi ajatella kauneutta, kun hän
näkee sen kuvan, ja joka ei kykene tuntemaan kunnioitusta; puhui siitä
pyhästä pelosta, joka valtaa jalon, kun jumalankaltaiset kasvot ja
täydellinen ruumis hänelle näyttäytyvät — kuinka hän silloin värähtää
ja on kuin suunniltaan ja tuskin uskaltaa katsahtaa sinne päin ja
kuinka hän kunnioittaa sitä, jolla on kauneus, vieläpä olisi valmis
hänelle uhraamaan kuin kuvapatsaalle, ellei hänen täytyisi pelätä
käyvänsä ihmisten silmissä narrimaiseksi.
»Sillä kauneus, Faidrokseni, vain se on yhtaikaa rakastettava ja
näkyvä: se on, paina se tarkoin mieleesi, se henkisen ainoa muoto,
jonka aisteillamme tunnemme, aistillisesti voimme kestää. Tai mitä
meistä tulisi, jos muu jumalallinen, jos järki ja hyve ja totuus
esiintyisivät meille aistillisina? Emmekö menehtyisi ja palaisi
rakkaudesta, kuten Semele muinoin Zeuksen edessä? Niin on kauneus
tuntehikkaan tie henkeen — vain tie, vain välikappale, pikku
Faidrokseni...»
Ja sitten opettaja ilmaisi kaikkein hienoimman, tuo ovela mielistelijä:
sen, että rakastava oli jumalallisempi kuin rakastettu, koska jumala
oli hänessä eikä toisessa — tuon hellimmän, ehkä ivallisimman
ajatuksen, jota koskaan on ajateltu ja josta kumpuaa esiin kaihon
kaikki veitikkamaisuus ja salaisin hekuma.
Kirjailijan onni on ajatus, joka voi muuttua kokonaan tunteeksi, ja
tunne, joka voi muuttua kokonaan ajatukseksi. Tällainen sykkivä ajatus,
tällainen tarkka tunne kuului yksinäiselle ja totteli häntä silloin:
se näet, että luonto riemusta värisi, kun henki kunnioittaen kumarsi
kauneudelle.
Äkkiä hän halusi kirjoittaa. Eros tosin kuuluu rakastavan
joutilaisuutta, ja vain sellaisia varten hän on luotu. Mutta pulman
tällä asteella kohdistui koetellun kiihtymys tuotantoon. Aihe oli
melkein toisarvoinen. Muuan kysymys, heräte antautua tunnustamaan
mielipiteensä eräästä kulttuurin ja maun suuresta ja polttavasta
ongelmasta, oli lausuttu henkiselle maailmalle ja saapunut
matkamiehelle. Hän oli tottunut aiheeseen, se oli hänelle elämys;
himo antaa sen loistaa sanansa valossa kävi äkkiä vastustamattomaksi.
Ja hänen halunsa oli tehdä työtä Tadzion läsnäollessa, ottaa pojan
varresta mallia kirjoittamiseen, antaa tyylinsä seurata tämän ruumiin
viivoja, joka hänestä näytti jumalalliselta, ja siirtää hänen
kauneutensa henkiseen, kuten kotka muinoin kantoi troijalaisen paimenen
taivaan utuun.
Milloinkaan ei sanan ilo ollut tuntunut hänestä makeammalta,
milloinkaan hän ei ollut sillä tavoin tietänyt Eroksen olevan sanassa
kuin niiden viehättävien hetkien aikana, jolloin hän karkean pöytänsä
ääressä varjokankaan alla, epäjumalansa nähden ja hänen äänensä
musiikin kaikuessa korvissa, Tadzion kauneus mallina, muovaili sen
puolentoista sivun pituisen valikoiduinta suorasanaista sisältävän
pienen kirjoituksensa, jonka kirkkaus, aateluus ja lennokas
tunteenjännitys kykeni lyhyessä ajassa saavuttamaan monen ihailun.
Varmaankin on hyvä, että maailma tuntee vain ihanan teoksen eikä
samalla sen alkuperiä, sen syntymisehtoja, sillä jos maailma tuntisi
ne lähteet, joista taiteilijan mielijohteet virtaavat, saattaisivat
ne usein sen hämille, peloittaisivat sitä ja hälventäisivät siten
erinomaisen työn vaikutukset. Ihmeellisiä hetkiä! Ihmeellisen
hermostuttavaa vaivaa. Hengen ja ruumiin kummallisen synnyttävää
seurustelua! Pantuaan työnsä talteen ja lähtiessään rannalta Aschenbach
tunsi itsensä tuiki väsyneeksi, jopa järkytetyksi, ikäänkuin omatunto
soimaisi häntä jonkin irstailun jälkeen.
Seuraavana aamuna sattui, että hän aikoessaan lähteä hotellista huomasi
ulkoportailta, kuinka Tadzio, joka oli jo menossa merelle ja lisäksi
yksinään, juuri lähestyi aitausta. Toivo, yksinkertainen ajatus käyttää
tilaisuutta hyväkseen kevyen ja iloisen tuttavuuden solmimiseksi sen
kanssa, joka tietämättään oli tuottanut hänen elämäänsä niin paljon
ylennystä ja liikuntoa, puhutella häntä, iloita hänen vastauksestaan,
hänen katseestaan, oli lähellä ja pakottavana. Kaunis poika käveli
vetelehtien, hänet voi saavuttaa, ja Aschenbach joudutti askeliaan.
Hän tavoittaa pojan lautapolulla kojujen takana, tahtoo laskea
kätensä hänen päälaelleen, hänen olkapäälleen ja sanoa jonkun sanan,
ystävällinen ranskalainen lause väikkyy jo hänen huulillaan — silloin
hän tuntee, että hänen sydämensä, ehkä hyvinkin nopean kävelyn takia,
lyö kuin vasara, että hän näin vaikeasti hengittäen voisi puhua vain
puristetusti ja vapisten. Hän epäröi, koettaa hillitä itseään, pelkää
äkkiä kulkeneensa jo liian kauan kauniin pojan kintereillä, pelkää
tämän huomaavan sen, pelkää hänen kysyvää katsettaan, ottaa vielä
kerran vauhtia, ei tee mitään, luopuu ja menee pää alaspainuneena
ohitse.
Liian myöhään! ajatteli hän tässä silmänräpäyksessä. Liian myöhään.
Olikohan se sittenkään liian myöhäistä? Tuo askel, jonka hän laiminlöi,
olisi hyvinkin luultavasti vienyt hyvään, keveään ja iloiseen, mistä
olisi ollut seurauksena terveellinen selviäminen. Mutta asian laita oli
kai niin, että vanheneva ei tahtonut selvitä, että huumaus oli hänelle
liian kallisarvoinen. Kuka selittää taiteellisuuden olemuksen ja
ilmeen! Kuka ymmärtää kurin ja kurittomuuden syvällisen vaistoyhteyden,
josta se riippuu? Sillä kykenemättömyys tahtoa terveellistä selviämistä
on kurittomuutta.
Aschenbach ei ollut enää itsearvosteluun taipuvainen; maku, hänen
vuosien tuoma henkinen mielentilansa, itsekunnioitus, kypsyys ja
myöhäinen yksinkertaisuus tekivät hänet haluttomaksi erittelemään
vaikuttimia ja ratkaisemaan, oliko hän jättänyt aikeensa täyttämättä
omantunnon syistä vai irstaudesta ja heikkoudesta. Hän oli hämmentynyt,
hän pelkäsi, että joku, vaikkapa vain rantavartija, oli tarkkaillut
hänen kiirehtimistään, hänen häviötään, pelkäsi kovin tulevansa
naurettavaksi. Muuten hän itsekin teki pilaa hullunkurisen pyhästä
pelostaan. Säikkynyt, ajatteli hän, säikkynyt kuin kukko, joka
pelokkaana antaa siipiensä taistelussa riippua. Jumala tosiaankin
rakastetun nähdessämme murtaa rohkeutemme ja painaa ylpeän mielemme
täydellisesti maan tasalle... Hän leikitteli, uneksi ja oli liian ylpeä
pelätäkseen tunnetta.
Nyt hän ei enää tarkannut sen joutoajan kulumista, jonka oli itselleen
suonut; ajatus palata kotiin ei häntä liioin koskenut. Hän oli tilannut
itselleen rahaa runsaasti. Hänen ainoa huolensa oli puolalaisen perheen
mahdollinen lähtö. Hän oli kuitenkin vähän kerrallaan, ohimennen
tiedustellen saanut selville hotellin parturilta, että perhe oli
saapunut hotelliin vasta vähän ennen hänen omaa tuloaan.
Aurinko ahavoitti hänen kasvonsa ja kätensä, kiihdyttävä
suolantuulahdus karkaisi hänen tunnettaan, ja kuten hän oli aina
ennenkin tottunut uhraamaan kaiken virkistyksen, jonka uni, ruoka tai
luonto hänelle lahjoittivat, heti johonkin työhön, niin hän nytkin
antoi kaiken, mitä aurinko, joutilaisuus ja meri-ilma toivat hänelle
päivittäisenä voimistumisena, jalosydämisen tuhlaavaisena häipyä
huumaukseen ja tunteeseen.
Hänen unensa oli kevyttä; onnekasta rauhattomuutta täydet lyhyet yöt
erottivat herkullisen yksitoikkoiset päivät toisistaan. Tosin hän
vetäytyi huoneeseensa jo aikaisin, sillä kello yhdeksän tienoissa, kun
Tadzio oli näyttämöltä kadonnut, tuntui päivä hänestä päättyneen. Mutta
aamun sarastaessa oli hennosti puistattava pelästys havahduttamassa
hänet, ja hänen sydämensä muisti äskeisen seikkailun, eikä hän enää
malttanut pysyä pieluksilla. Hän nousi ja kevyesti verhottuna varhaisen
aamun puistatusta vastaan istuutui avoimen ikkunan ääreen odottamaan
auringonnousua.
Tämä ihmeellinen tapaus täytti hartaudella hänen unen pyhittämän
sielunsa. Taivas, maa ja meri uinuivat vielä aavemaisen lasisessa
hämäränkalpeudessa; vielä uiskenteli sammuva tähti olemattomuudessa.
Mutta sitten tuli henkäys, saavuttamattoman etäisiltä asuinsijoilta
saapui siivitetty viesti, että Eros nousi puolisonsa vierestä, ja niin
tapahtui se ensimmäinen kaukaisinten taivaan ja meren äärien suloinen
punehtuminen, jonka mukana luomisen ruumiillistuminen ilmautuu.
Jumalatar läheni, se nuorukaisten ryöstäjätär, joka riisti mukaansa
Kleitoksen, Kefaloksen ja kaikkien olympolaisten kateutta uhmaten
nautti kauniin Orionin rakkaudesta.
Maailman äärellä alkoi ruusujen siroittelu, sanomattoman suloinen
hehku ja kukoistus; lapselliset pilvet, kirkastetut, läpivalaistut
leijailivat palvelevien amorettien lailla ruusuisessa, sinertävässä
usvassa, purppuraa valautui merelle, joka näytti työntävän sitä
paisuvana eteenpäin, kultaisia keihäitä vilahteli alhaalta ylös taivaan
korkeuteen, hehku muuttui paloksi; äänettömästi, jumalallisella
ylivoimalla vyöryi esille hehkua, paloa ja leiskuvia liekkejä, ja
raastavin kavioin kohosivat veljen pyhät ratsastajat maanpiirin
yläpuolelle.
Jumalan komeuden säteilyssä istui yksinäinen valvoja; hän ummisti
silmänsä ja antoi kunniakehän suudella silmäluomiaan. Entiset tunteet,
sydämen varhaiset, herkulliset pyyteet, jotka hänen elämänsä ankarassa
palveluksessa olivat kuolleet ja nyt palasivat niin merkillisesti
muuttuneina — hän tunsi ne ja hymyili hämmentyneenä, kummastuneena. Hän
mietti, hän uneksi, hitaasti hänen huulensa muovailivat erään nimen,
ja yhä hymyillen, kasvot kohotettuina, kädet syliin ristittyinä hän
uinahti tuoliinsa vielä kerran.
Mutta päivä, joka alkoi niin tulisen juhlallisesti, kului kaikkiaan
harvinaisen ylevänä ja mystilliseksi muuttuneena. Mistä tuli ja
oli peräisin se henkäys, joka äkkiä niin lempeänä ja merkitsevänä,
korkeamman kuiskailun lailla, hipoi ohimoita ja korvaa? Valkoisia
höyhenpilvilöitä liiteli taivaalla levenneinä parvina kuin jumalten
laitumella käyviä karjalaumoja. Voimakkaampi tuuli virisi, ja
Poseidonin ratsut juosta karauttivat paikalle, joukossa kaiketi
härkiäkin, jotka sinertäväkiharaista totellen syöksyivät mylvien esille
sarvet pistoon painettuina. Mutta etäisemmän rannan kalliopaasien
välissä hypähtelivät aallot ketterinä vuohina. Pyhästi rumentunut
maailma, joka oli täynnänsä Panin elämää, sulki hullaantuneen syliinsä,
ja hänen sydämensä uneksi vienoja tarinoita.
Usein, kun päivä laski Venetsian taakse, hän istui puistopenkillä
katselemassa Tadziota, joka valkoasuisena ja kirjavavöisenä huvitteli
palloa lyöden tasoitetulla sorakentällä, ja luuli näkevänsä
Hyakinthoksen, jonka täytyisi kuolla, koska kaksi jumalaa rakasti
häntä. Niin, hän tunsi Zefyrin tuskallista kateutta kilpailijaa
kohtaan, joka unohti oraakkelin, jousen ja kitaran saadakseen alati
leikkiä kaunokaisen kanssa; hän näki julman lemmenkateuden linkoaman
kiekon osuvan tuohon suloiseen päähän ja otti vastaan, hänkin kalveten,
tuon runnellun ruumiin, ja kukassa, makeasta verestä versoneessa, oli
hänen äärettömän valituksensa merkki...
Mikään ei ole oudompaa, vaikeampaa kuin ihmisten suhde, jotka tuntevat
toisensa vain silmillään, jotka tapaavat ja tarkkaavat toisiaan
päivittäin, jopa joka hetki ja silti tapojen tai oman oikkunsa takia
joutuvat pitämään yllä välinpitämättömän vierauden muotoa tervehtimättä
ja sanattomasti. Heidän välillään on levottomuutta ja ärtynyttä
uteliaisuutta, tyydyttämättömän, luonnottomasti masennetun tutustumis-
ja vuorovaikutustarpeen hysteriaa ja nimenomaan myöskin eräänlaista
jännitettyä kunnioitusta. Sillä ihminen rakastaa ja kunnioittaa
ihmistä niin kauan kuin ei kykene arvostelemaan häntä, ja kaipuu on
puutteellisen tuntemisen tulos.
Aschenbachin ja nuoren Tadzion välille tuli pakostakin jonkunlainen
suhde ja tuttavuus, ja sydämellisesti iloiten vanhempi saattoi
todeta, että osanotto ja huomaavaisuus eivät jääneet kokonaan
vaille vastavuoroisuutta. Mikä esimerkiksi pani kaunokaisen olemaan
milloinkaan enää, kun hän ilmestyi aamulla rannalle, käyttämättä
kojujen taakse kyhättyjä lautaportaita ja sensijaan hitaasti astelemaan
omaistensa kojun luo etualan kautta, hiekkakentän yli, Aschenbachin
oleskelupaikan ohi, melkein hipaisten hänen pöytäänsä, hänen tuoliaan?
Vaikuttiko ylivoimaisen tunteen vetovoima ja tenho näin hänen hentoon
ja ajatuksettomaan olemukseensa?
Aschenbach odotteli joka päivä Tadzion saapumista, ja toisinaan hän oli
olevinaan työhön syventyneenä, kun se tapahtui, ja antoi kaunokaisen
mennä ohitse näköjään huomaamatta. Mutta toisinaan hän taas kohotti
silmänsä, ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. He olivat molemmat
syvän vakavia, kun näin sattui. Vanhemman sivistyneessä ja arvokkaassa
ilmeessä ei mikään todistanut sisäisestä liikehtimisestä, mutta Tadzion
silmissä oli tutkisteleva, mietiskelevä kysymys, hänen kävelynsä kävi
verkkaiseksi, hän katseli maahan, nosti katseensa jälleen suloisesti,
ja kun hän oli mennyt ohitse, näytti jokin hänen ryhdissään ilmaisevan,
että vain kasvatus pidätti häntä kääntymästä katsomaan taakseen.
Kerran kuitenkin, eräänä iltana, kävi toisin. Puolalaiset sisarukset
ja heidän kotiopettajattarensa eivät olleet saapuneet suureen saliin
pääaterialle — huolestuneena Aschenbach oli sen todennut. Aterian
jälkeen, kun hän, kovin levottomana heidän viipymisestään, käveli
iltapuvussa, olkihattu päässään, hotellin edessä parvekkeen juurella,
hän äkkiä näki nunnamaiset sisaret kotiopettajattarineen ja neljän
askeleen päässä heistä Tadzion pujahtavan esiin kaarilamppujen valoon.
Ilmeisesti he tulivat laivasillalta aterioituaan jostakin syystä
kaupungissa.
Merellä oli kai ollut viileä; Tadzion yllä oli tummansininen
merimiestakki, jossa oli kultaiset napit, ja päässä pukuun kuuluva
lakki. Aurinko ja meri-ilma eivät häntä paahtaneet; hänen ihonsa oli
yhä kellertävän marmorimainen kuten alussa. Tänään hän kuitenkin näytti
kalpeammalta kuin muulloin, lieneekö syynä ollut viileys tai lamppujen
kalpeaksi tekevä kuutamo. Hänen sopusuhtaiset kulmakarvansa piirtyivät
selvempinä, hänen silmiensä tumma oli syvempi. Hän oli kauniimpi kuin
voi sanoakaan, ja Aschenbach tunsi, kuten jo useasti tuskaisin mielin,
että sana voi vain ylistää aistillista kauneutta, mutta ei sitä kuvata.
Hän ei ollut odottanut rakasta olentoa, se tuli äkkiarvaamatta,
hänellä ei ollut aikaa kiinnittää kasvojensa ilmettä kuvastamaan
rauhaa ja arvokkuutta. Ilo, hämmästys, ihailu olivat varmaankin
selvästi maalattuina hänen piirteisiinsä, kun hänen katseensa kohtasi
kaivatun olennon silmät — ja tällä sekunnilla tapahtui, että Tadzio
hymyili: hymyili hänelle puhuvasti, tuttavallisesti, hurmaavasti ja
peittelemättä, hymyili huulin, jotka vasta hymyssä hitaasti avautuivat.
Se oli Narkissoksen hymy, kun hän kumartuu kuvastavan veden yli, tuo
syvä, hurmattu, kiehdottu hymy, joka hänellä on ojentaessaan kätensä
tavoittamaan oman kauneutensa heijastusta — pikkuruisen vääntynyt
hymy ilmaisemassa, kuinka toivotonta on yrittää suudella varjokuvan
suloisia huulia, keimaileva, utelias ja hiukan kiusaantunut, huumattu
ja huumaava hymy.
Tämän hymyn saaja riensi se mukanaan pois, ikäänkuin se olisi turmiota
tuottava lahja. Hän oli niin syvästi järkytetty, että hänen oli pakko
paeta parvekkeen ja etumaisen puutarhan valaistuksesta ja etsiä nopein
askelin puiston takaosan pimentoa. Kummallisen julmistuneita ja helliä
neuvoja purkautui hänestä: »Et saa noin hymyillä! Kuule, ei kenellekään
saa noin hymyillä!» Hän heittäytyi penkille ja hengitti ihan
suunniltaan kasvien öistä tuoksua. Ja taaksepäin nojaten, käsivarret
riipuksissa, voitettuna ja väristyksen monen kertaan karmiessa hän
kuiskaili kaihon vakiintuneen kaavan — tässä mahdottoman, järjettömän,
alhaisen, naurettavan ja silti pyhän, kunnioitettavan vielä tässäkin:
»Minä rakastan sinua!»