Oleskeltuaan Lidossa neljättä viikkoa Aschenbach teki eräitä
ulkomaailmaa koskevia kammottavia havaintoja. Ensinnäkin hänestä
näytti, että hänen majatalossaan oli liikenne edistyvän vuodenajan
mukana pikemminkin pienentynyt kuin lisääntynyt, ja etenkin saksankieli
hänen ympärillään tuntui täällä loppuvan ja vaikenevan, niin että
aterian aikana ja rannalla kuului hänen korvissaan lopulta vain
vieraita ääniä. Eräänä päivänä ollessaan parturilla, jonka luona hän
nyt kävi usein, hän sieppasi puheen lomasta sanan, joka sai hänet
hätkähtämään. Mies oli kertonut eräästä saksalaisesta perheestä, joka
juuri oli lyhyen oleskelun jälkeen lähtenyt pois, ja lisäsi lörpötellen
ja mielistellen:
»Te jäätte tänne, hyvä herra. Ettehän te pelkää pahaa.»
Aschenbach katsahti mieheen.
»Pahaa?» toisti hän.
Lörpöttelijä pysyi vaiti, oli olevinaan työn touhussa eikä kuulevinaan
kysymystä. Ja kun se esitettiin tiukemmin, selitti hän, ettei hän
tietänyt mistään, ja koetti hämillään ja kaunopuheisesti johtaa
keskustelua toisaalle.
Tämä tapahtui keskipäivän aikaan. Iltapäivällä Aschenbach lähti
tyvenellä ilmalla ja kovassa auringonpaahteessa Venetsiaan — sillä
häntä ajoi kiihko seurata puolalaisia sisaruksia, joiden hän oli
nähnyt menevän laivasillalle vievää tietä pitkin. Hän ei tavannut
epäjumalaansa San Marcolla.
Juodessaan sitten teetä torin varjopuolella rautaisen, pyöreän
pöytänsä ääressä hän vainusi ilmassa äkkiä kummallista tuoksua, jota
haistaessa tuntui kuin se olisi jo päiväkausia, hänen tietoisuuteensa
tunkeutumatta, kosketellut hänen aistejaan — äitelän lääkkeentapainen
lemu, joka toi mieleen kurjuuden ja haavat ja epäilyttävän puhtauden.
Hän tutkisteli ja tunnusteli sitä miettiväisenä, lopetti välipalansa ja
lähti torilta liikkeelle kirkon vastapäistä puolta pitkin.
Ahdingossa tuo haju tuntui voimakkaammin. Kadunkulmiin oli kiinnitetty
julistuksia, joissa asukkaita kaupunginisällisesti varoitettiin
eräänlaisista vatsataudeista, ne kun tällaisen sään vallitessa
kuuluivat päiväjärjestykseen, nauttimasta ostereita ja simpukoita
ja myös käyttämästä kanavien vettä. Julistuksen kaunistava sävy oli
ilmeinen. Kansanjoukkoja seisoi silloilla ja aukeamilla vaiteliaina, ja
vieras seisoi heidän keskellään vainuten ja mietiskellen.
Eräältä myymälänomistajalta, joka korallinauhojen ja väärien
ametistikoristeiden välissä nojasi holvinsa oveen, hän pyysi selitystä,
mistä tämä ikävä haju johtui. Mies mittasi häntä raskain katsein ja
ilahtui nopeasti.
»Ehkäisevä toimenpide, hyvä herra», vastasi hän vilkkaasti elehtien.
»Poliisin määräys, joka onkin hyväksyttävä. Tällainen sää painostaa,
shirokkotuuli ei ole terveydelle sopiva. Lyhyesti, ymmärrättehän — ehkä
liioiteltua varovaisuutta.»
Aschenbach kiitti häntä ja jatkoi matkaansa. Laivallakin, joka kuljetti
hänet takaisin Lidolle, hän tunsi nyt samaa torjuvan välineen hajua.
Palattuaan hotelliin hän meni heti hallin sanomalehtipöydän luo ja
tutki lehtiä. Vieraskielisistä hän ei löytänyt mitään. Kotimaiset
lehdet levittivät huhuja, esittivät häilyviä numerotietoja, painattivat
virallisia peruutuksia ja epäilivät niiden todenperäisyyttä. Näin oli
itävaltalaisten ja saksalaisten ainesten lähtö selitettävissä. Muihin
kansallisuuksiin kuuluvat eivät ilmeisesti tienneet mitään, aavistaneet
mitään, eivät olleet vielä käyneet levottomiksi. Täytyy olla vaiti!
ajatteli Aschenbach kiihtyneenä heittäessään sanomalehdet takaisin
pöydälle. Täytyy pysyä siitä vaiti!
Mutta samalla hänen sydämensä täytti tyytyväisyys sen seikkailun
johdosta, johon ulkomaailma oli joutumaisillaan. Sillä intohimolle
samoin rikoksellekaan ei arkipäivän taattu järjestys ja menestys ole
mieleen, ja jokainen porvarillisen sauman höllentyminen, jokainen
maailman hämmennys ja koettelemus on sille tervetullut, koska se
voi epämääräisesti toivoa siitä koituvan itselleen etua. Niinpä
Aschenbach tunsi hämärää tyytyväisyyttä nähdessään esivallan selittävän
kaunistellen Venetsian likaisten kujien tapahtumia, kaupungin ilkeää
salaisuutta, joka sulautui hänen omaan sisimpään salaisuuteensa ja
jonka säilyttäminen oli hänelle niin tärkeätä. Sillä rakastunut ei
ollut mistään niin huolissaan kuin siitä, että Tadzio voisi matkustaa
pois, ja hän tajusi kauhistuen, ettei hän osaisi enää elää, jos niin
kävisi.
Viime aikoina hän ei tyytynyt kiittämään vain päiväjärjestystä
ja sattumaa siitä, että hän pääsi kaunokaisen lähelle, vaan hän
suorastaan ajoi takaa ja väijyi Tadziota. Sunnuntaisin esimerkiksi
puolalaiset eivät milloinkaan näyttäytyneet rannalla; hän arvasi heidän
menevän San Marcolle messuun. Hän kiiruhti sinne ja astuttuaan torin
hehkusta pyhäkön kultaiseen hämärään löysi kaivattunsa rukouspenkin
yli kumartuneena jumalanpalveluksessa. Silloin hän seisoi taempana,
halkeamia täynnä olevalla mosaikkipermannolla, keskellä polvistuvaa,
mutisevaa, ristinmerkkejä tekevää kansaa, ja itämaisen temppelin
ahdinkoinen loisto painoi upeana hänen aistejaan. Etualalla liikkui,
puuhaili ja lauloi ylen koristeltu pappi, suitsutus nousi ilmaan,
verhoten sumuun alttarikynttilöiden voimattomat liekit, ja painostavan
äitelään uhrituoksuun tuntui lievästi sekoittuvan toinen, sairastuneen
kaupungin tuoksu. Mutta sumun ja väikkeen läpi Aschenbach näki, että
Tadzio käänsi päätänsä, etsi häntä ja huomasi hänet.
Kun kansanjoukko sitten virtasi avattuja käytäviä pitkin kyyhkysiä
vilisevälle torille, piiloutui huumattu pylväskäytävään, kätkeytyi,
asettui väijyksiin. Hän näki puolalaisten tulevan kirkosta, näki
sisarusten kursailevin menoin sanovan hyvästi äidilleen ja näki tämän
kääntyvän kotimatkalle Piazzettalle päin; hän totesi, että kaunokainen,
nunnamaiset sisaret ja kotiopettajatar valitsivat oikeanpuolisen
tien, joka vei kellotornin portin kautta Merceriaan ja päästettyään
heidät jonkun verran edelle seurasi heitä salaa heidän retkeillessään
Venetsian läpi. Hänen täytyi pysähtyä, kun he viivyttelivät, paeta
ravintoloihin ja pihoihin päästääkseen takaisin palaavat ohitseen;
hän kadotti heidät näkyvistään, etsi heitä kiihtyneenä ja uupuneena
silloilta ja likaisilta umpikujilta ja kärsi kuolettavan tuskan hetkiä,
kun hän näki heidän äkkiä tulevan vastaansa ahtaassa läpikulkupaikassa,
jossa ei ollut mahdollisuutta peräytyä. Ei silti sovi sanoa, että
hän kärsi. Hänen päänsä ja sydämensä olivat hurmaantuneet, ja hänen
askeleensa seurasivat sen paholaisen ohjeita, jolle tuottaa huvia
polkea jalkoihinsa ihmisen järki ja arvo.
Jostakin Tadzio ja hänen omaisensa sitten kai ottivat gondolin, ja
Aschenbach, joka heidän astuessaan veneeseen, oli jonkun rakennuksen
ulokkeen tai kaivon suojassa, teki samoin pian senjälkeen, kun he
olivat lykänneet veneen vesille. Hän puhui nopeasti ja hillitysti
pyytäessään melojaa, runsaat juomarahat luvaten, huomiota herättämättä
jonkun välimatkan päässä seuraamaan gondolia, joka juuri kääntyi nurkan
taakse. Häntä puistatti, kun mies parittajan lailla veitikkamaisen
auliisti samalla äänellä vakuutti, että häntä palveltaisiin
tunnontarkasti.
Niin hän sitten lipui ja keinui, pehmeihin, mustiin pieluksiin nojaten,
toisen mustan nirkkokärkisen veneen perässä, jonka vanaveteen intohimo
kahlitsi hänet. Toisinaan se hävisi hänen näkyvistään; silloin hän
tunsi surua ja levottomuutta. Mutta hänen kuljettajansa, ikäänkuin
olisi sellaisiin tehtäviin hyvin harjaantunut, osasi taitavin kääntein,
nopeasti puikkelehtien ja lyhyimmän tien valiten tuoda halutun taas
hänen näkyvilleen.
Ilma oli tyyni ja tuoksuinen; aurinko paloi raskaana usvan takaa.
Vesi löi kulisten puuta ja kiveä vasten. Melojan puolittain
varoitus-, puolittain tervehdyshuutoon kuului vastaus sokkelotienoon
hiljaisuudesta kummallisen sopimuksen mukaisesti. Pienistä, korkealle
rakennetuista puutarhoista riippui rosoisten muurien yli kukkasarjoja,
valkoisina ja purppuraisina, mantelilta tuoksuvina. Arabilaisia
ikkunakehyksiä piirtyi hämyiseen ilmaan. Erään kirkon marmoriset
porrasaskelmat ulottuivat aallokkoon, muuan kerjäläinen kyyhötti
niillä kurjuuttaan vakuutellen, piteli hattuaan ojolla ja näytteli
silmävalkuaisiaan tekeytyen sokeaksi. Vanhojen esineiden kaupustelija,
myymälärähjänsä edessä seisten, kehoitti matelevin elein ohikulkijoita
pysähtymään toivoen pääsevänsä heitä pettämään.
Tämä oli Venetsia, mairitteleva ja epäilyttävä kaunotarkaupunki,
puoleksi runo, puoleksi vierasten pyydys, jonka tunkkaisessa
ilmassa taide muinoin rehoitti ylenpalttisena ja joka antoi
soittotaiteilijoille keinuttavia ja riettaasti uneen tuudittavia
säveliä. Seikkailevasta tuntui, että hänen silmänsä ahmi sellaista
upeutta ja että hänen korvansa täyttyi sellaisista sävelistä. Hänelle
muistui samalla mieleen, että kaupunki oli sairas, mutta salasi sen
voitonhimonsa takia, ja hän tähysteli entistä hillittömämmin edessä
lipuvaa gondolia.
Niinpä hämmentynyt mies ei tiennyt eikä halunnut enää muuta kuin
seurata herkeämättä olentoa, joka sytytti hänet, uneksia hänestä, kun
ei ollut saapuvilla, ja antaa rakastuneiden lailla hänen pelkälle
varjokuvalleen helliä nimiä. Yksinäisyys, vieraus ja myöhäisen ja syvän
huuman onni rohkaisivat ja yllyttivät hänet häpeämättä ja punastumatta
antautumaan sellaiseenkin oudoksuttavaan tekoon, joka sitten todella
oli tapahtunutkin, että hän myöhään illalla Venetsiasta palattuaan
oli hotellin ensi kerroksessa pysähtynyt kaunokaisen huoneen oven
eteen, nojannut täydelleen humaltuneena otsansa oven pihtipieleen eikä
kyennyt pitkään aikaan lähtemään tiehensä, vaikka oli ollut joka hetki
vaarassa, että hänet yllätettäisiin ja tavattaisiin näin mielettömästä
asennosta.
Silti ei häneltä puuttunut mielenmaltin ja osittaisen selvyyden
hetkiä. Millä teillä liikunkaan! ajatteli hän tyrmistyneenä. Millä
teillä! Kuten jokainen mies, jossa luontaiset ansiot herättävät
aristokraattista harrastusta polveutumiseensa, oli hänkin tottunut
elämänsä saavutuksissa ja tuloksissa ajattelemaan esi-isiään,
vakuuttautumaan hengessään heidän myöntymyksestään, heidän
tyydyttämisestään, heidän välttämättömästä kunnioituksestaan. Hän
ajatteli heitä nytkin, ja täällä, kietoutuneena näin kestämättömään
elämykseen, tunteen eksoottisiin mässäilyihin vaipuneena, hän ajatteli
heidän olemuksensa ryhdikästä ankaruutta, siveellistä miehekkyyttä ja
hymyili raskasmielisesti. Mitä he sanoisivat?
Mutta toisaalta, mitä he olisivat sanoneet koko hänen elämästään, joka
oli loitonnut heidän elämästään suorastaan muodottomuuteen saakka,
tästä taiteen kammitsoimasta elämästä, josta hän itse kerran isien
porvarillisen hengen mukaisesti oli antanut kuulua niin ivallisia
nuoruudentunnustuksia ja joka oli pohjaltaan ollut niin tuiki
samanlaista kuin heidän! Hänkin oli palvellut, hänkin ollut sotilas
ja taistomies kuten monet heistä — sillä taide oli sotaa, raastavaa
taistelua, johon ei nykyisin kauan kyettäisi. Itsensä voittaneen ja
uhmaa kantaneen elämää, karua, lujaa ja pidättyvää elämää, jonka hän
oli muovaillut suloisen ja ajanmukaisen sankariuden vertauskuvaksi, hän
sai sanoa ainakin miehekkääksi, urheaksi, ja hänestä oli tuntuvinaan,
että se Eros, joka oli hänet vallannut, oli jollakin lailla erikoisen
sopiva ja taipuvainen sellaiseen elämään.
Eikö hän ollut mitä urheinten kansojen keskuudessa saavuttanut
verratonta arvonantoa, eikö lisäksi voinut väittää, että hän oli
niiden kaupungeissa kukoistanut urheudellaan? Lukuisat entisajan
sotasankarit olivat kestäneet hänen ikeensä mielellään, sillä eihän
mikään alennustila, jonka se jumala sääti, ollut pätevä, ja teot, joita
pidettäisiin heikkouden tunnusmerkkeinä, jos ne olisivat tapahtuneet
jonkun toisen päämäärän takia, kuten polvistumiset, valat, kiihkeät
rukoukset ja orjamainen esiintyminen, eivät olleet rakastavalle
häpeäksi, vaan hän niitti pikemminkin niistä kunniaa.
Siinä piirissä liikkui hämmentyneen ajatustapa, siten hän koetti
tukea itseään, puolustaa arvoaan. Mutta samalla hän alati kohdisti
vainuavan ja itsepintaisen huomion Venetsian sisäisiin epäpuhtaihin
tapahtumiin, siihen ulkomaailman seikkailuun, joka hämärästi liittyi
hänen sydämensä seikkailuun ja ravitsi hänen kiihkoaan epämääräisillä,
laittomilla toiveilla. Ahnaasti haluten saada selville jotakin
uutta ja varmaa pahan tilasta ja kehityksestä hän selaili kaupungin
kahviloissa paikallisia sanomalehtiä, jotka useita päiviä sitten olivat
kadonneet hotellin hallin lukupöydältä. Niissä esitettiin väitteitä ja
peruutuksia. Sairaus- ja kuolemantapausten lukumäärä kuului nousevan
kahteen-, neljäänkymmeneen, sataan, jopa enempäänkin, ja samassa
hengenvedossa pantiin kulkutauti, ellei sitä suorastaan evätty,
ainakin esiintymään ihan yksinäisinä ulkoapäin kaupunkiin pujahtaneina
tapauksina. Joukkoon oli siroitettu varoittavia arveluita ja
vastalauseita italialaisten viranomaisten vaarallisen leikin johdosta.
Varmuutta ei ollut saatavissa.
Silti yksinäinen oli tietoinen jostakin erikoisoikeudesta saada
osansa tästä salaisuudesta, ja vaikka hän olikin eristettynä, tunsi
hän merkillistä tyydytystä, kun sai ahdistaa tietäviä kietovilla
kysymyksillä ja pakottaa ilmeiseen valheeseen ne, jotka olivat
sitoutuneet vaikenemaan. Niinpä haukatessaan eräänä päivänä aamiaista
isossa ruokasalissa hän vaati tilille hotellinhoitajan, pienen hiljaa
liikkuvan, ranskalaiseen pitkääntakkiin puetun miehen, joka tervehtien
ja valvoen liikuskeli ruokailevien joukossa ja pysähtyi Aschenbachinkin
pienen pöydän ääreen vaihtamaan jonkun sanan.
»Minkä vuoksi oikeastaan», kysyi vieras veltosti ja kuin ohimennen,
»minkä ihmeen vuoksi Venetsiassa on jo jonkun aikaa desinfioitu?»
»Se on», vastasi hiiviskelijä, »vain poliisilaitoksen toimenpide,
ja sen tarkoituksena on velvollisuuden mukaisesti ja ajoissa estää
kaikenlaiset yleisen terveyden haitat ja häiriöt, joita paahtava ja
poikkeuksellisen lämmin sää voisi synnyttää».
»Poliisilaitos ansaitsee siitä tunnustuksen», vastasi Aschenbach.
Tehtyään vielä joitakin ilmatieteellisiä huomautuksia hotellinhoitaja
poistui hänen luotansa.
Saman päivän illalla, päivällisen jälkeen sattui, että kaupungista
saapunut pieni katulaulajaseurue esiintyi hotellin etupuutarhassa.
Heitä oli kaksi miestä ja kaksi naista, ja he seisoivat erään
kaarilampun rautaisen patsaan juurella valkoisina hohtavat kasvot
käännettyinä parvekkeelle päin, missä kylpyläseurue kahvin ja
vilvoittavien juomien ääressä istuen suostui nauttimaan kansanomaisesta
esityksestä.
Hotellin palveluskunta, hissipoikia, tarjoilijoita ja
konttoriapulaisia, näkyi kuuntelemassa eteisoven luona. Venäläisperhe,
nautinnossaan innokkaana ja perinpohjaisena, oli tuottanut itselleen
ruokotuoleja puutarhaan päästäkseen lähemmäksi soittajia ja istui
siellä kiitollisena puoliympyrässä. Herrasväen takana, turbaanimainen
huivi päässä, seisoi heidän vanha orjattarensa.
Kerjäläistaiturit hoitelivat mandoliinia, kitaraa, haitaria ja
vinguttavaa viulua. Soitannollisia suorituksia seurasivat laulunumerot;
niinpä nuorempi naisista yhtyi terävällä, rääkyvällä äänellä äitelästi
kurkkuun laulavan tenorin kanssa kaihoavaan lemmenduettoon. Mutta
seurueen varsinaiseksi kyvyksi ja johtajaksi osoittautui epäämättömästi
toinen miehistä, kitaran omistaja ja näköjään eräänlainen
koomikko-baritoni, sen ohessa melkein vailla ääntä, mutta lahjakas
elehtijä ja huomattava kyky ilveilijänä.
Usein hän erosi toisten joukosta, ruhokas soittokone sylissään, ja
tunkeutui näytellen katsomopartaaseen päin, missä hänen hulluttelunsa
palkittiin kehoittavalla naurulla. Erittäinkin venäläiset,
permantopaikoillaan istuen, ilmaisivat ihastustaan nähdessään näin
pätevää etelämaista eloisuutta ja yllyttivät häntä suosionosoituksin ja
huudoin esiintymään yhä rohkeammin ja varmemmin.
Aschenbach istui kaiteen ääressä ja vilvoitti silloin tällöin huuliaan
granaattiomenamehun ja soodaveden sekoituksella, joka rubiininpunaisena
kimalteli lasissa hänen edessään. Hänen hermonsa ottivat halukkaasti
vastaan renkuttavat soinnut, jokapäiväiset ja kaihoavat sävelet, sillä
intohimo lamauttaa valikoivan mielen ja antautuu tosissaan sulojen
valtaan, jotka selvä järki käsittäisi humoristisesti tai hylkäisi
harmistuneena. Ilveilijän hypyt olivat vääntäneet hänen piirteensä
jäykkään ja jo tuskaa tuottavaan hymyyn. Hän istui siinä velttona,
äärimmäisen tarkkaavaisuuden jännittäessä hänen sisintään, sillä kuuden
askelen päässä hänestä nojasi Tadzio kivikaidetta vasten.
Hän seisoi siinä valkoisessa vyöpuvussaan, jonka hän joskus otti ylleen
pääaterian ajaksi, välttämättömän ja synnynnäisen suloisena, vasen
käsivarsi rintasuojustalla, jalat ristissä, oikea käsi kannattavalla
lanteella, ja katsellessaan laulajia hänellä oli ilme, jossa tuskin
oli hymyä, vain kaukaista uteliaisuutta ja kohteliasta hyväksymistä.
Väliin hän ojentautui ja veti, rintaansa laajentaen, tehden molemmilla
käsivarsillaan kauniin liikkeen, valkoisen puseronsa suoraksi nahkavyön
alta. Mutta väliin taas, ja vanheneva huomasi sen riemuiten, järjen
huumaantuessa ja samalla kauhistuessa, poika käänsi katseensa epäröiden
ja varovaisesti tai nopeasti ja äkkiä, kuin olisi mielessä yllätys,
vasemman olkapään ylitse suosijansa paikkaa kohti. Hän ei tavannut
Aschenbachin silmiä, sillä häpeällinen pelko pakotti hairahtuneen
miehen pitämään katseensa tarkasti aisoissa.
Parvekkeen taustalla istuivat naiset, jotka vaalivat Tadziota; ja niin
pitkälle oli jo tultu, että rakastuneen täytyi pelätä joutuneensa
huomion ja epäilyksen alaiseksi. Niin, miltei jähmettyneenä hän oli
usein, rannalla, hotellin hallissa ja San Marcon torilla, tullut
huomaamaan, että Tadziota huudettiin pois hänen läheisyydestään,
koetettiin pitää poikaa loitolla hänestä — ja hän oli siitä tehnyt
kauhean loukkaavan johtopäätöksen, joka sai hänen ylpeytensä
vääntelehtimään tuntemattomissa tuskissa ja jota torjumasta omatunto
esti häntä.
Sillä välin oli kitaraniekka aloittanut yksinlaulun, monta säkeistöä
sisältävän, juuri silloin koko Italiassa yleisesti tunnetun
katulaulun, jonka kertoon seuralaiset joka kerta laulaen ja kaikkia
soittimia viljellen yhtyivät ja jonka hän osasi esittää plastillisen
dramaattisella tavalla. Hintelätekoisena ja kasvoiltaankin laihana
ja kuoppaisena hän seisoi hiekalla seuralaisista erillään, kehno
huopahattu niskassa, niin että töyhtö hänen punaista tukkaansa
tuli esiin lieren alta, julkeaa taituruutta ryhdissään, ja linkosi
soittimenkielen kumistessa tehokkaalla puhelaululla sukkeluuksiaan
parvekkeelle, otsasuonten paisuessa tuotteliaasta ponnistuksesta.
Hän ei näyttänyt olevan venetsialaista lajia, pikemminkin hän
kuului napolilaisten koomikkojen rotuun, puoleksi ilotytön elätti,
puoleksi näyttelijä, raaka ja uhkarohkea, vaarallinen ja huvittava.
Hänen lauluunsa, joka sisällöltään oli vain typerä, tuli hänen
suussansa, hänen kasvoneleittensä, ruumiinliikkeittensä, tarkoittavan
vilkuilunsa takia ja kun hän antoi kielensä rivosti lipoa suupieliä,
jotakin kaksimielistä, epämääräisen sopimatonta. Pehmeäkauluksisesta
urheilupaidasta, jota hän piti vastoin muuten niin kaupunkilaista
ulkoasuaan, nousi hänen laiha kaulansa, jossa näkyi huomattavan iso
ja alastomalta vaikuttava aataminomena. Hänen kalpeat, nykerönenäiset
kasvonsa, joiden parrattomista piirteistä oli vaikea arvata hänen
ikäänsä, näyttivät irvistysten ja paheitten uurtamilta, ja hänen
liikkuvan suunsa virnistykseen sopivat merkillisesti molemmat rypyt,
jotka uhmailevina, käskevinä, miltei hurjina kulkivat punaisten
kulmakarvojen välissä.
Mutta Aschenbachin hartaan tarkkaavaisuuden sai häneen kohdistumaan
etenkin se, että tuo epäilyttävä olento näytti kuljettavan mukanaan
omaa epäilyttävää ilmapiiriään. Aina näet, kun kertosäe jälleen
toistui, teki laulaja ilveiden, tervehtivin kädenpuristuksin
hassunkurisen kiertokulun, joka vei hänet ihan Aschenbachin paikan
alitse, ja joka kerta, kun näin tapahtui, lehahti hänen vaatteistaan ja
hänen ruumiistaan vahva karbolinhaju ylös parvekkeelle.
Lopetettuaan kuplettinsa hän alkoi kerätä rahaa. Hän aloitti
venäläisistä, joiden nähtiin alttiisti maksavan hänelle, ja tuli
sitten portaita ylös. Niin julkeana kuin hän oli esiintynyt
tuotantonsa aikana, yhtä nöyräksi hän nyt osoittautui täällä ylhäällä.
Köyryselkäisenä ja kumarrellen hän hiipi pöytien välissä, ja kavalan
alamaisen hymyn takaa paljastuivat hänen tukevat hampaansa, mutta
hänen punertavien kulmakarvojensa välissä pysyivät molemmat vaot yhä
uhkaavina.
Tätä outoa, elatustansa keräävää olentoa mittailtiin uteliain ja
eräänlaista inhoa ilmaisevin katsein, viskattiin hyppysten kärjillä
pikkuraha hänen huopahattuunsa ja varottiin kajoamasta häneen. Kun
ruumiillinen välimatka poistetaan ilvehtijän ja säädyllisten ihmisten
kesken, synnyttää se, olkoonpa hupi kuinka vaikuttava tahansa,
aina jonkunlaista noloutta. Hän tunsi sen ja yritti puolustautua
matelevaisuudella. Hän tuli Aschenbachin luo ja hänen mukanaan tuoksu,
jota kukaan ympärillä olevista ei näyttänyt ajattelevan.
»Kuulehan», sanoi yksinäinen kuiskaten ja miltei tahtomattaan,
»Venetsiassa desinfisioidaan. Miksi?» Ilvehtijä vastasi käheästi:
»Poliisin takia. Se on määräys, hyvä herra, tällaisessa helteessä ja
shirokon käydessä. Shirokko painostaa. Se ei ole terveydelle hyväksi...»
Hän puhui kuin kummastellen, että sellaista voi kysyä, ja näytti
kämmenpohjallaan, kuinka kovin shirokko painosti.
»Venetsiassa ei siis ole kulkutautia?» uteli Aschenbach hyvin hiljaa ja
hammasten välistä puhuen.
Kujeilijan lihaksiset piirteet vääntyivät koomillista neuvottomuutta
ilmaisevaan virnistykseen.
»Kulkutautia? Entä mitä tautia? Onko shirokko tauti? Onko kukaties
järjestysvaltamme tauti? Suvaitsette laskea leikkiä! Tautia! Miksei
sentään! Ehkäisevä toimenpide, ymmärrättehän! Poliisiviranomaisten
määräys painostavan sään vaikutuksia ehkäisemään...»
Hän heilautti kättänsä.
»Hyvä on», virkkoi Aschenbach lyhyesti ja hiljaa ja pudotti äkisti
hattuun määrältään suuriarvoisen kultarahan.
Sitten hän viittasi katseellaan miestä poistumaan. Tämä totteli
virnistäen ja kumarrellen. Mutta hän oli tuskin ehtinyt portaille, kun
kaksi hotellipalvelijaa hyökkäsi hänen kimppuunsa ja ryhtyi, kasvot
ihan lähellä hänen kasvojaan, kuiskaavalla äänellä kuulustelemaan
häntä. Ilvehtijä kohautti hartioitaan, vakuutteli, vannoi pysyneensä
vaiti — sen näki. Päästyään vapaaksi hän palasi puutarhaan ja
neuvoteltuaan tuokion kaarilampun alla toveriensa kanssa astui jälleen
esille kaiuttamaan kiitos- ja jäähyväislaulua.
Se oli laulu, jota yksinäinen ei muistanut varemmin kuulleensa.
Käsittämättömään murreasuun runoiltu julkea vetonumero, jonka
naurukertoon seurue säännöllisesti yhtyi täysin kurkuin. Tällöin
laukesivat sekä sanat että soittimien säestys, ja jäljelle jäi vain
poljennollisesti jotenkuten sovitettu, mutta luontevasti käsitelty
nauru, jonka nimenomaan johtolaulaja osasi verrattoman kyvykkäästi
kehittää mitä pettävimmän ilmeikkääksi.
Kun hänen ja herrasväen välille oli jälleen palautettu taiteellinen
välimatka, oli hän saavuttanut uudelleen kaiken julkeutensa, ja hänen
taidenaurunsa, hävyttömästi parvekkeelle singottu, oli ivahohotusta.
Jo säkeistön sanallista loppua lähestyttäessä hän näytti taistelevan
hillitsemätöntä kutitusta vastaan. Häntä nikotti, hänen äänensä
särähti, hän painoi käden suullensa, hän väänteli olkapäitään, ja
oikean hetken tullen hänestä räjähti, ulvahti ja puhkesi hillitön
nauru, todellista siihen määrään jäljittelevä, että se vaikutti
tartuttaen ja levisi kuulijoihin, niin että parvekkeellakin syntyi
vastustamaton ja vain itsestään elävä rattoisuus. Se tuntui olevan
omiaan yllyttämään laulajan vallattomuutta. Hän notkisti polviaan,
läimäytteli reisiään, piteli kylkiään; hän halusi purkaa sydämensä,
hän ei nauranut enää, hän kirkui. Hän osoitti sormellaan ylös
ikäänkuin maailmassa ei olisi mitään koomillisempaa kuin parvekkeen
naurava seurue, ja lopulta sitten naurettiin kaikkialla, puutarhassa
ja parvekkeella, tarjoilijoita, hissipoikia ja ovissa liikkuvia
palvelijoita myöten.
Aschenbach ei lepäillyt enää tuolissa; hän istui pystyssä ikäänkuin
yrittäisi torjua tai paeta jotakin. Mutta nauru, parvekkeelle
leijaileva sairaalatuoksu ja kaunokaisen läheisyys kiehtoivat hänet
unenlumoon, joka hellittämättä piti hänen päätänsä, hänen aistimiansa
vangittuina.
Yleisen liikehtimisen ja hajaannuksen aikana hän uskalsi silmätä
Tadziota, ja silloin hän sai huomata, että vastatessaan hänen
katseeseensa kaunokainen kävi vakavaksi, kuin olisi sovittanut ryhtinsä
ja eleensä toisen esikuvan mukaan ja ikäänkuin yleinen mieliala
ei vaikuttaisi häneen mitään, koska toinenkin sen vältti. Tässä
lapsekkaassa ja suhdetta ilmaisevassa mukautuvaisuudessa oli jotakin
niin aseistariisuvaa, valloittavaa, että harmaahapsi vain vaivoin
pidättyi peittämästä kasvoja käsiinsä. Hänestä oli lisäksi tuntuvinaan,
että Tadzion äskeinen kohottautuminen ja hengitys ilmaisi huokausta ja
rinnan ahdistusta.
Hän on kivuloinen, hän ei todennäköisesti elä vanhaksi, arveli hän
jälleen siihen asialliseen tapaan, johon huuma ja kaipuu toisinaan
ihmeellisesti vapautuvat. Ja puhdas säälintunne yhtyneenä irstaaseen
tyydytykseen täytti hänen sydämensä.
Venetsialaiset olivat sillä välin lopettaneet ja tekivät lähtöä.
Suosionosoitukset saattelivat heitä, eikä heidän johtajansa unohtanut
koristaa lähtöänsä hupaisilla tempuilla. Hänen jalanraapaisuilleen ja
lentosuukoilleen naurettiin, ja siitä hyvästä hän yltyi yhä. Kun hänen
toverinsa olivat jo poissa, oli hän juoksevinaan takaperin muuatta
lampunpylvästä vasten ja hoippui tuskasta vääränä portille päin. Siellä
vasta hän äkkiä loi kasvoiltaan koomillisen onnenheiton naamarin,
suoristautui, poukahti joustavasti pystyyn, näytti parvekevieraille
julkeasti kieltänsä ja katosi pimentoon.
Kylpyvieraat hajaantuivat. Tadzio ei seissyt enää kaidetta vasten.
Mutta yksinäinen istui vielä kauan tarjoilijain kummaksi pöytänsä
ääressä, edessään omenajuoman tähteet. Yö joutui, aika kului. Hänen
vanhempiensa kotona oli monia vuosia sitten ollut hiekkakello — hän
näki jälleen tuon hauraan ja tärkeän pikkuesineen, ikäänkuin se
olisi hänen edessään. Äänettömästi ja hienona suihkeena norui sen
ruosteenpunainen hiekka ahtaasta lasikourusta, ja kun se ylemmässä
ontelossa oli loppumaisillaan, syntyi siinä pieni, kiehuva pyörre.
Ja seuraavana päivänä iltapuolella itsepintainen teki uuden yrityksen
johdattaakseen ulkomaailman kiusaukseen, ja tällä kerralla oli tulos
paras mahdollinen. Hän poikkesi näet Markustorilta sen laidassa olevaan
englantilaiseen matkailutoimistoon ja vaihdettuaan kassasta hieman
rahaa esitti virkailijalle epäluuloisen muukalaisen ilmein kohtalokkaan
kysymyksensä. Mies oli villapukuinen, vielä nuori englantilaistyyppi,
tukka keskeltä jakaukseen suorittu, silmät lähellä toisiaan. Hänen
olemuksestaan ilmeni sitä täsmällistä luontevuutta, joka ilkamoivan
nokkelassa etelässä vaikuttaa niin vieraalta ja niin merkilliseltä. Hän
aloitti:
»Ei ole syytä huolestua, sir. Vakavaa merkitystä vailla oleva
toimenpide. Sellaiseen järjestelyyn turvaudutaan usein, jotta
torjuttaisiin helteen ja shirokon terveydelle vaaralliset
vaikutukset...»
Mutta kehottaessaan siniset silmänsä hän tapasi muukalaisen katseen,
väsyneen ja hieman surumielisen katseen, joka suuntautui hänen
huuliinsa lievän halveksivasti. Silloin englantilainen punehtui.
»Se on», jatkoi hän puoliääneen ja hieman liikutettuna, »virallinen
selitys, johon täällä on pakko tyytyä. Sanon teille heti, että siihen
kätkeytyy hieman muutakin.»
Ja sitten hän kertoi totuuden rehdillä ja sulavalla kielellään.
Jo useita vuosia oli intialainen kolera osoittanut lisääntyvää oiretta
levitä ja siirtyä maasta toiseen. Siinneenä Ganges-suistomaan kuumissa
hetteissä, nousseena myrkyllisten usvien mukana noista rehevän
kelpaamattomista, ihmisten kaihtamista alkumetsä- ja saariaarnioista,
joiden bambutiheiköissä tiikeri vaanii, kulkutauti oli raivonnut
jatkuvasti ja tavattoman ankarana koko Hindustanissa, vaeltanut sieltä
itäänpäin Kiinaan, länteen päin Afganistaniin ja Persiaan ja liikkuen
karavaaniliikenteen valtateitä kuljettanut kauhunsa Astrakaniin,
jopa Moskovaan saakka. Mutta Euroopan vapisten pelätessä, että
kummitus voisi täältä löytää tiensä maitse, se putkahti, syrialaisten
kauppiasten hoteissa meren yli päässeenä, miltei samanaikaisesti esille
monissa Välimeren satamissa, oli nostanut päätänsä Toulonissa ja
Malagassa, näyttänyt naamarinsa monesti Palermossa ja Napolissa eikä
tuntunut haluavan enää väistyä koko Kalabriasta ja Apuliasta.
Niemimaan pohjoisosa oli säästynyt. Mutta kuluvan vuoden toukokuun
keskivaiheilla tavattiin Venetsiassa samana päivänä erään laivamiehen
ja erään vihanneskaupustelijattaren kuihtuneissa, mustuneissa ruumiissa
pelottavia vibrioneja. Nämä tapaukset salattiin. Mutta viikon kuluttua
niitä oli kymmenen, niitä oli kaksikymmentä, kolmekymmentä lisäksi
eri kaupunginosissa. Muuan Itävallan puolelta Venetsiaan muutamiksi
päiviksi huvittelemaan tullut mies kuoli kotikylään palattuaan
epäämättömin taudinoirein, ja sitä tietä joutui saksalaisiin
päivälehtiin ensimmäinen huhu laguunikaupungissa raivoavasta
kulkutaudista.
Venetsian viranomaiset julkaisuttivat vastauksen, että kaupungin
terveysolot eivät olleet milloinkaan olleet paremmalla kannalla, ja
ryhtyivät välttämättömiin keinoihin taudin vastustamiseksi. Mutta
elintarpeet olivat ilmeisesti saastuneet, vihannekset, liha tai
maito, sillä evättynä ja vaiennettuna kuolema ahmi saalista ahtaissa
katusokkeloissa, ja ennen aikojaan puhjennut kesähelle, joka lämmitti
kanavien veden haaleaksi, oli erikoisen edullinen taudin leviämiselle.
Tuntui kuin kulkutaudin voimat olisivat uudelleen elpyneet,
kuin sen synnyttäjien sitkeys ja hedelmällisyys olisi kasvanut
kaksinkertaiseksi. Toipumistapaukset olivat harvinaisia,
kahdeksankymmentä sadasta sairastuneesta kuoli kerrassaan kauhealla
tavalla, sillä paha ilmeni äärimmäisen rajuna ja esiintyi useimmiten
siinä vaarallisimmassa muodossaan, jota on sanottu »kuivaksi rutoksi».
Tällöin ei ruumis kyennyt heti hikoamaan vettä, jota suoniverkosto
eritti vallan tavattomat määrät. Muutamissa hetkissä potilas kuihtui
ja tukehtui kouristuksiin ja käheään voihkinaan veren muuttuessa
pikimäisen sitkeäksi. Onnellinen se, jossa, kuten joskus sattui, tauti
puhkesi lyhyen pahoinvoinnin jälkeen syvässä tainnostilassa, josta hän
ei enää herännyt tai tuskin heräsi.
Kesäkuun alussa täyttyivät Ospedale civicon eristysvajat kaikessa
hiljaisuudessa, molemmissa orpokodeissa alkoi tuntua tilanahtaus, ja
uuden laiturin ja San Michelen hautuumaan välillä oli kammottavan
vilkas liikenne.
Mutta se pelko, että koituisi suuri yleinen vahinko, huoli vastikään
yleisissä puutarhoissa avatun taulunäyttelyn menestyksestä, se ajatus,
kuinka tavattoman tappion hotellit, liikkeet, koko monihaarainen
vierasliikenne joutuisivat kärsimään, jos syntyisi pakokauhu ja
kaupunki tulisi huonoon huutoon, osoittautuivat voimakkaammiksi
kuin totuudenrakkaus ja kansainvälisten sopimusten kunnioitus;
ne saivat viranomaiset jatkamaan itsepintaisesti vaitiolo- ja
kieltopolitiikkaansa. Venetsian ylin lääkintävirkamies, ansioitunut
mies, oli närkästyneenä eronnut toimestaan, ja hänen tilalleen oli
kädenkäänteessä nimitetty mukautuvaisempi henkilö.
Kansa tiesi asiat. Ylempien mädännäisyys yhtyneenä yleiseen
epävarmuuteen, poikkeustilaan, johon riehuva kuolema oli
syössyt kaupungin, aiheutti alemmissa kerroksissa eräänlaisen
tapojen höltymisen; se oli omiaan rohkaisemaan valonarkoja,
yhteiskuntavastaisia viettejä, mikä ilmeni kohtuuttoman julkeana
elämänä ja yltyvänä rikollisuutena.
Vastoin tapaa näki iltaisin paljon päihtyneitä. Pahankuriset maleksijat
tekivät, niin sanottiin, kadut epävarmoiksi liikkua. Ryöstötapauksia,
jopa murhatekojakin esiintyi, sillä ainakin kahdesti oli jo todettu,
että näennäisesti kulkutaudin uhreiksi sortuneet henkilöt oli omien
sukulaisten toimesta myrkyllä raivattu elämästä. Ja ammattimainen
paheellisuus sai tunkeilevia ja rivoja muotoja, joita ei muutoin täällä
tunnettu ja jotka olivat kotoisia ainoastaan eteläosassa Italiaa ja
itämailla.
Näistä asioista englantilainen kertoi pääkohdat.
»Teette oikein», lopetti hän, »jos matkustatte jo tänään ettekä
huomenna. Kahta päivää kauempaa ei tarvinne odottaa, että julkaistaan
kielto lähteä täältä minnekään.»
»Kiitoksia», sanoi Aschenbach ja lähti toimistosta.
Torilla vallitsi auringoton viileys. Tietämättömät muukalaiset istuivat
kahvilain edessä tai seisoivat kauttaaltaan kyyhkysten peitossa kirkon
edustalla katsellen, kuinka linnut vilisten, räpistellen ja toisiaan
tieltä tunkien tavoittivat nokillaan kämmenellä tarjottuja maissinjyviä.
Kuumeisen kiihtyneenä, riemuissaan, kun tiesi totuuden, tuntien
kielellään ilkeän sivumaun ja sydämessään haaveellisen kauhun
yksinäinen käveli edestakaisin loistotorin kiviliuskoilla. Hän punnitsi
puhdistavaa ja säädyllistä toimintaa. Hän voisi illalla päivällisen
jälkeen lähestyä helmikoristeista rouvaa ja lausua seuraavat
suunnittelemansa sanat:
»Madame, sallikaa muukalaisen auttaa teitä neuvolla, varoituksella,
jotka voitonhimo teiltä pidättää. Matkustakaa pois, heti, Tadzion ja
tytärtenne kanssa. Venetsia on saastutettu.»
Ja sitten hän voisi hyvästiksi laskea kätensä ivallisen jumaluuden
työaseen päälaelle, pyörähtää pois ja paeta tästä suosta.
Mutta hän tunsi samalla olevansa äärettömän kaukana ajatuksesta
tosissaan näin menetellä. Se toisi hänet takaisin, palauttaisi hänet
itselleen. Mutta ken on ulkona, ei inhoa mitään niin kuin palaamista
omaan itseensä.
Hän muisteli muuatta valkoista rakennusta, joka oli koristettu iltaisin
hohtavilla mietelauseilla; niiden kuultavaan mystiikkaan oli hänen
henkensä silmä uponnut. Sitten hän muisti sen vaeltajaolennon, joka oli
vanhenevassa herättänyt henkiin haihattelevan nuorukaiskaipuun lähteä
tavoittamaan kaukaista ja vierasta. Ja se ajatus, että pitäisi palata
kotiin, järkevään, selkeään, vaivaloiseen elämään ja mestaruuteen, oli
hänestä niin vastenmielinen, että hänen kasvonsa vääntyivät ilmaisemaan
ruumiillista pahoinvointia.
»Pitää pysyä vaiti!» kuiskasi hän kiihkeästi. Ja: »Minä pysyn vaiti!»
Se tietoisuus, että hän oli asiasta selvillä ja siis rikokseen
osallinen, päihdytti hänet, kuten viinitilkka humalluttaa väsyneen
sydämen.
Taudin saastuttaman ja avuttoman kaupungin kuva, väikkyen autiona
hänen henkensä edessä, sytytti hänessä toiveita, käsittämättömiä,
järjen yli meneviä ja kammottavan suloisia. Mitä olisi hänelle se vieno
onni, josta hän vielä hetki sitten oli uneksinut, näiden odotusten
rinnalla? Mihin kelpaisivat taide ja hyve kaaoksen tuottamien etujen
vastapainona? Hän oli vaiti ja jäi.
Sinä yönä hän näki hirveän unen, mikäli uneksi voi sanoa
ruumiillishenkistä elämystä, joka hänelle tosin sattui mitä
syvimmässä nukkumistilassa ja täydellisimmässä riippumattomuudessa
ja aistillisessa nykyisyydessä, mutta niin, ettei hän nähnyt itseään
tapahtumien ulkopuolella avaruudessa liikkuvana ja mukanaolevana.
Niiden näyttämönä oli pikemminkin hänen oma sielunsa, ja ne syöksyivät
ulkoa sisään masentaen väkivaltaisesti hänen vastarintansa — syvän ja
henkisen vastarinnan — kulkivat paikan läpi ja jättivät jälkeensä hänen
olemuksensa, hänen elämänsä kulttuurin, raastettuna ja tuhottuna.
Alku oli pelkoa, pelkoa ja halua ja kauhistunutta uteliaisuutta kokea,
mitä tapahtuisi. Oli yö, ja hänen aistimensa kuuntelivat, sillä etäältä
lähestyi jymy, ryske, sekava häly: räminää, paukkinaa ja kumeaa jymyä,
kimeää kirahtelua ja eräänlaista venytettyyn u-ääneen päättyvää
ulvontaa — ja kaikkeen tähän sekoittui läpikäyvänä ja kammottavan
suloisena syvän kuhertava, julkean sitkeä huilunsoitto, joka hurmasi
sisälmykset häpeämättömän tunkeilevalla tavalla. Mutta hän tiesi sanan,
hämärän, mutta tulossa olevaa tarkoittavan: Vieras jumala!
Savuava hehku syttyi. Hän tunsi vuoristoseudun; se muistutti hänen
kesäasuntonsa tienoota. Ja häilähtelevässä valossa, metsäisiltä
kukkuloilta, puunrunkojen ja sammaleisten kalliolouhosten lomitse
vyöryi esille ja syöksyi alas yhtenä rykelmänä ihmisiä, eläimiä,
kokonainen lauma, raivoava joukko — peittäen rinteen ruumiilla,
liekeillä, hälyllä ja pyörryttävällä piirikarkelolla.
Naiset, kompastellen vyöstä riippuviin, liian pitkiin
nahkakaistaleihin, ravistelivat tiukurumpuja ähkyvien, taaksepäin
taivutettujen päittensä päällä, heiluttelivat suitsuavia soihtuja
ja paljastettuja puukkoja, pitelivät kiemurtelevia käärmeitä niiden
keskiruumiista tai kannattelivat kirkuen molemmin käsin rintojaan.
Sarviotsaiset miehet, turkisnahkoihin vyötetyt ja takkupintaiset,
vääntelivät niskojaan, kohottelivat käsivarsiaan ja sääriään,
kumisuttivat vaskiastioita ja paukuttivat raivoissaan patarumpuja
alastomien poikien pistellen hämätessä lehtevillä kepeillä pukkeja,
joiden sarviin he takeltuivat ja joiden hyppyjen mukana he kirmasivat
ilosta ulisten. Ja nämä hurmioituneet ulvoivat pehmeäkerakkeista ja
venytettyyn _u_-äänteeseen päättyvää huutoa; se oli suloista ja samalla
hurjaa, ennen koskaan kuulematonta — tässä se kaikui kuin hirven
mylväisynä, ja tuossa se toistui moniäänisenä, raisun voitokkaana,
sillä kiihdytettiin karkeloon ja jäsenten liikuntaan, eikä sitä
päästetty hetkeksikään vaikenemaan. Mutta kaikesta kuului ja kaikkea
kannatti huilun syvä, houkutteleva ääni. Eikö se houkutellut häntäkin,
vastahakoisesti elävää, häpeämättömän sitkeästi tämän tuomiopäivän
uhrin juhlaan ja joukkotelmeeseen?
Syvä oli hänen inhonsa, syvä hänen pelkonsa, rehellinen hänen tahtonsa
turvata viimeiseen asti omaansa vieraalta, selkeän ja arvokkaan
hengen viholliselta. Mutta häly, ulvonta, joka moninkertaistui
kaikuvissa kallioseinissä, yltyi, kasvot voitokkaaksi, paisui mukaansa
tempaavaksi hulluudeksi. Huurut tunkivat aistimiin, pukkien kirpeä
lemu, läähättävien ruumiitten tuoksu ja lehahdus kuin tunkkaisen veden
löyhkä ja sen mukana vielä toinen, ennestään tuttu, haavoilta ja
kulkutaudilta tuoksahtava. Rummuniskuin takoi hänen sydämensä, hänen
aivoissaan pyöri, raivo valtasi hänet, huikaisu, huumaava hekuma, ja
hänen sielunsa himoitsi päästä liittymään jumalan piirikarkeloon.
Jumalan jättiläiskokoinen, puusta tehty, rietas vertauskuva
paljastettiin ja korotettiin. Joukko ulvoi silloin hillittömämmin
tunnussanan. Vaahto huulilla he temmelsivät, kiihdyttivät toisiaan
rivoin elein ja kosiskelevin kädenliikkein, nauraen ja ähkien,
työnsivät okasauvoja toistensa lihaan ja nuolivat veren jäsenistä.
Mutta heidän mukanaan, heidän joukossaan oli nyt myös unennäkijä
vieraalle jumalalle kuuliaisena. Niin, he olivat hän itse, kun he
raastaen ja surmaten syöksyivät eläinten kimppuun ja nielivät ahmien
höyryäviä riekaleita, kun pöyhityllä sammalpohjalla alkoi rajaton
sekaantuminen jumalan uhriksi. Ja hänen sielunsa maistoi perikadon
irstaisuutta ja raivoa.
Tästä unesta hän heräsi hervottomana, runneltuna ja voimattomasti pahan
hengen lumoihin langenneena. Hän ei kaihtanut enää ihmisten tarkkaavia
katseita; hän ei piitannut, vaikka paljastaisikin itsensä heidän
epäluulolleen. Hehän sitäpaitsi kaikkosivat tienoolta, matkustivat
pois. Monet rantakojut olivat tyhjillään. Ruokasalin vierasjoukkoon
ilmestyi yhä laajempia aukkoja, ja kaupungilla näki enää harvoin
muukalaisen. Totuus tuntui tihkuneen esille. Yhteisiä etuja ajavien
sitkeästä ponnistelusta huolimatta ei pakokauhua voitu ehkäistä.
Mutta helmikoristeinen rouva jäi omaisineen, joko siksi, etteivät huhut
saapuneet hänen korviinsa, tai hän oli liian ylpeä ja peloton niitä
väistääkseen. Tadzio jäi. Ja hämmennystilassaan Aschenbach arveli
toisinaan, että pako ja kuolema voisivat karkoittaa ympäristöstä kaiken
häiritsevän elämän ja hän saisi jäädä tälle saarelle yksin kaunokaisen
seuraan — niin, kun hänen katseensa aamupäivisin merenpartaalla lepäsi
raskaana, vastuuntunnotta, hievahtamattomana kaihotussa olennossa, kun
hän päivän painuessa hiipi arvottomasti pojan jäljestä kujilla, joissa
inha kuolema liikkui verhotulla tavalla, tuntui tämä kammottava hänestä
toivoa lupaavalta ja siveyslaki kuolleelta.
Kuten rakastava ainakin, halusi hän miellyttää ja tunsi karvasta
tuskaa, ettei se ollut hänen vallassaan. Hän lisäili ulkoasuunsa
nuorekkaan iloisia pikkuseikkoja; hän piti jalokiviä ja käytti
tuoksuvesiä; hän uhrasi päivittäin paljon aikaa pukeutumiseen ja tuli
ruokapöytään koristeltuna, kiihtyneenä ja jännittyneenä. Suloisen
nuoruuden edessä, joka oli lumonnut hänet, hän inhosi vanhenevaa
ruumistaan; nähdessään harmaat hiuksensa ja terävät kasvonpiirteensä
hän vaipui häpeään ja toivottomuuteen. Häntä ajoi halu ruumiillisesti
virkistyä ja palautua ennalleen; hän kävi usein talon parturilla.
Käherrysmekko yllään, lavertelijan taitavasti hoidellessa häntä,
nojaten tuolissaan taaksepäin, Aschenbach silmäili tuskaisin katsein
kuvajaistansa.
»Hannaa», sanoi hän suu vääntyneenä.
»Vähän», vastasi mies. »Se johtuu näet pienestä laiminlyönnistä,
huolettomuudesta ulkonaisissa asioissa, mikä etevissä henkilöissä
on tosin ymmärrettävää, mutta mitä ei voi ehdottomasti kiittää,
varsinkaan kun nimenomaan sellaisille henkilöille ennakkoluulot
luonnollisesta tai keinotekoisesta ovat vähemmän sopivia. Jos eräiden
ihmisten kosmeettiseen taiteeseen kohdistuva siveellinen ankaruus
ulottuisi loogillisesti myöskin heidän hampaisiinsa, herättäisivät he
melkoista pahennusta. Lopultakin olemme niin vanhat kuin sielumme ja
sydämemme tuntevat olevansa, ja harmaat hiukset merkitsevät tietyissä
tapauksissa todellisempaa valheellisuutta kuin mitä merkitsisi
halveksittu korjailu. Mitä teihin tulee, hyvä herra, niin miehellä on
oikeus saada luonnollinen tukanvärinsä. Suvaitsetteko, että annan sen
yksinkertaisesti teille takaisin?»
»Kuinka se käy?» kysyi Aschenbach.
Silloin rupattelija pesi vieraansa tukan kahdenlaisella vedellä,
kirkkaalla ja tummalla, ja hiukset kävivät mustiksi kuin
nuoruusvuosina. Sitten hän taivutti tukan käherryssaksilla pehmeille
laineille ja astui taaksepäin tarkastelemaan näin käsiteltyä päätä.
»Nyt vain pitäisi vielä hiukan elvyttää hipiää», sanoi hän.
Ja kuten sellainen, joka ei voi lopettaa, ei voi tehdä tarpeeksi,
siirtyi hän yhä uudelleen elpyvän toimeliaasti yhdestä puuhasta
toiseen. Aschenbach, joka mukavasti leväten, kykenemättömänä
torjumaan, pikemminkin toivorikkaasti kiihtyneenä siitä, mitä
tapahtui, näki kuvastimesta kulmakarvojensa kaartuvan päättävämpinä
ja tasasuhtaisempina, silmiensä muodon soikenevan, niiden kiillon
korostuvan, kun luomia kevyesti maalattiin, näki edelleen alempana,
missä iho oli ollut Tuskailtavan parkittu, hennon kariniinipunan
nousevan, vastikään verettömien huulten paisuvan vadelmanvärisinä,
poskien ja suun uurteiden ja silmien ryppyjen katoavan voiteeseen ja
nuoruudentuulahdukseen — sykkivin sydämin näki kukoistavan nuorukaisen.
Kosmeetikko lopetti vihdoinkin tyytyväisenä ja kiitti palvelemaansa
matelevan kohteliaasti, kuten hänen säätyistensä on tapana.
»Luontoa hieman autettu», sanoi hän viimeistellen Aschenbachin
ulkoasua. »Nyt herra voi arvelematta rakastua.»
Haltioitunut poistui onnellisena kuin unessa, hämmentyneenä ja
pelokkaana. Hänen kaulanauhansa oli punainen, hänen leveälierisen
olkihattunsa ympärille oli sidottu monivärinen nauha.
Lauhan lämmin myrskytuuli oli noussut; satoi harvoin ja niukasti, mutta
ilma oli kosteaa, paksua ja täynnä mädän huurua. Leijailu, ropina ja
humina ympäröi kuulon, ja ihomaalin alla kuumeessa olevasta tuntui,
että pahanrotuiset tuulenhenget pitivät huoneessa meluaan, iljettävät
merilinnut, jotka olivat penkoneet, nakertaneet ja lialla häväisseet
tuomitun miehen aterian. Sillä raskas ilma ehkäisi ruokahalua, ja se
kuvittelu, että ruoat olivat tartunta-aineiden myrkyttämät, pyrki
esille.
Kaunokaisen jälkiä seuraten Aschenbach oli eräänä iltapäivänä vaipunut
sairaan kaupungin sisäosan hälinään. Paikallisvaiston pettäessä, koska
sokkelon kujat, vedet, sillat ja pikku aukeamat olivat niin liiaksi
toistensa näköiset, olematta ilmansuunnistakaan enää varma, hän oli
kokonaan sen ajatuksen vallassa, ettei saisi kadottaa näkyvistään
kaihoten seurattua kuvaa, ja häpeälliseen varovaisuuteen pakotettuna,
seiniä vasten painautuen, edellä kulkevien selän takaa suojaa etsien,
hän ei pitkään aikaan tuntenut väsymystä, uupumusta, jonka tunne
ja alituinen jännitys olivat tuottaneet hänen ruumiilleen, hänen
sielulleen.
Tadzio käveli omaistensa takana. Ahtaissa paikoissa hän tavallisesti
soi etusijan hoitajattarelle ja nunnamaisille sisarille, ja yksinään
kuljeskellen hän toisinaan käänsi päänsä voidakseen katsella olkapäänsä
yli, omituisen hämynharmailla silmillään vakuuttautua, että ainainen
saattaja oli mukana. Hän näki suosijansa eikä antanut häntä ilmi.
Tämän huomion huumaamana, noiden silmien viekoittelemana, intohimon
pitäessä häntä narrinaan, rakastunut hiipi varkain sopimattoman
toiveensa jäljessä — ja näki sittenkin lopulta siinä pettyvänsä.
Puolalaiset olivat menneet lyhytkaarisen sillan yli, holvi peitti
heidät takaa-ajavan näkyvistä, ja kun tämä puolestaan ehti sillan
korkeimmalle kohdalle, ei hän nähnyt heitä enää. Hän etsi kolmelta
suunnalta, suoraan edestä ja molemmilta sivuilta pitkin kapeaa ja
likaista rantakatua. Hervotonna, nääntyvänä hänen täytyi lopulla luopua
etsiskelystä.
Hänen päätänsä poltti, hänen ruumiinsa oli talmaisen hien peitossa,
hänen niskansa vapisi, häntä kiusasi vallan sietämätön jano. Hän etsi
silmillään jotakin heti saatavaa virvoitusta. Pienen vihanneskaupan
edustalta hän osti hiukan hedelmiä, mansikoita, liikakypsiä ja
pehmeitä, ja söi niitä kävellessään.
Pieni, autio, ilmeisesti kirottu tori aukeni hänen eteensä. Hän
tunsi sen; siellä juuri hän oli viikkoja sitten saanut rauenneen
pakoaikeensa. Aukion keskeltä kohoavan vesisäiliön portaille hän
istuutui ja nojasi päänsä sen kivireunaan.
Kaikkialla oli hiljaista, ruohoa kasvoi katukivien lomassa, jätteitä
virui ympärillä. Rapistuneitten, epäsäännöllisen korkeiden rakennusten
keskellä näkyi muuan palatsintapainen ja siinä suippokaariakkunoita,
joiden takana asusti tyhjyys, ja pieniä leijonaparvekkeita. Erään
toisen rakennuksen maakerroksessa oli apteekki. Lämpöiset tuulenvirit
henkäilivät toisinaan karbolinlemua.
Siinä nyt istui mestari, kunnioitetuksi kohonnut taiteilija,
»Kurjan» tekijä, joka oli niin esikuvallisen puhtaassa muodossa
kieltänyt mustalaisuuden ja samean syvyyden, evännyt myötätunnon
perikadolla ja hylännyt turmeltuneen, korkealle noussut, joka oman
tietämyksensä voittajana ja kaikesta ivasta kirvonneena oli tottunut
joukkoluottamuksen kohteliaisuuksiin, mies, jonka maine oli virallinen
ja jonka nimi oli aateloitu ja jonka tyyliä poikia kehoitettiin
oppimaan — siinä hän istui luomet ummessa; vain joskus liukui niiden
alta sivuille pilkallinen ja hapuileva katse kadotukseen taas heti, ja
hänen kosmeettisesti tehostetut veltot huulensa muovailivat yksinäisiä
sanoja siitä, mitä hänen puoliuneliaat aivonsa loivat esille omituisen
haaveloogillista:
»Sillä kauneus, Faidros, huomaa se tarkoin, vain kauneus on
jumalallista ja samalla näkyvää, ja niin se on siis myöskin aistillisen
tie, se on, pikku Faidros, taiteilijan tie henkeen. Mutta luuletko
nyt, rakkaani, että se, jonka tie henkiseen käy aistimien kautta,
voi milloinkaan tavoittaa viisautta ja todellista miehen arvoa? Vai
luuletko pikemminkin (jätän sen vapaan ratkaisusi varaan), että
se on vaarallisen suloinen tie, todella harha- ja synnintie, joka
ehdottomasti vie väärään? Sillä sinun tulee tietää, että me runoilijat
emme voi käydä kauneuden tietä, ellei Eros lyöttäydy seuraan ja
heittäydy johtajaksi.
— Ja vaikka olisimme omalla tavallamme sankareitakin ja kunniallisia
sotureita, olemme silti kuin naiset, sillä kiihko on meidän
kannustimemme, ja meidän kaipuumme täytyy pysyä rakkautena — se on
meidän halumme ja häpeämme. Huomaat kai nyt, että me runoilijat emme
voi olla viisaita ja arvokkaita? Että me ehdottomasti joudumme harhaan,
ehdottomasti pysymme paheellisina ja tunteen seikkailijoina?
— Tyylimme mestarius on valhetta ja narriutta, maineemme ja
kunnia-arvomme ilveilyä, joukkojen luottamus meihin tuiki naurettavaa,
taiteen avulla tapahtuva kansan- ja nuorisonkasvatus on uskallettua,
liiaksi kiellettyä yritystä. Sillä kuinka kelpaa kasvattajaksi
sellainen, jolla synnynnäisesti on parantumaton ja luonnollinen
taipumus joutua perikatoon? Voimmehan sen kieltää ja tavoittaa arvon,
mutta kuinka kääntelehdimmekin, alati se on yllämme. Siten me kenties
kiellämme kirvoittavan tiedon, sillä tiedolla, Faidros, ei ole arvoa
eikä ankaruutta; se on tietävää, ymmärtävää, anteeksiantavaa, vailla
ryhtiä ja muotoa; sillä on myötätuntoa perikatoon, se on perikato. Sen
me siis hylkäämme päättävästi, ja siitä lähtien meidän tavoittelumme
koskee yksinomaan kauneutta, toisin sanoin yksinkertaisuutta, suuruutta
ja uutta ankaruutta, toista luonnollisuutta ja muotoa.
— Mutta muoto ja luontevuus, Faidros, johtavat huumaan ja himoon,
johtavat jalon ehkä kammottavaan tunteenrikokseen, jonka hänen
oma kaunis ankaruutensa hylkää alhaisena, johtavat perikatoon,
senkin perikatoon. Meidät taiteilijat, sanon sinulle, ne johtavat
siihen, sillä me emme kykene ponnistautumaan ylös, me pystymme vain
huikentelemaan. Ja nyt minä menen, Faidros. Jää sinä tänne. Ja vasta
kun et enää näe minua, lähde sinäkin.»
* * * * *
Joku päivä senjälkeen Aschenbach, joka tunsi itsensä sairaaksi, lähti
kylpylähotellista tavallista myöhäisempänä aamuhetkenä. Hänen oli
taisteltava eräitä vain puoleksi ruumiillisia pyörrytyskohtauksia
vastaan, joiden seuralaisena oli äkisti ilmenevä pelko, eräänlaista
turvattomuuden ja toivottomuuden tunnetta vastaan, josta ei saanut
selvää, kohdistuiko se ulkomaailmaan vai hänen omaan itseensä.
Hallissa hän näki suuren joukon matkatavaraa, joka oli valmiina
kuljetettavaksi. Hän kysyi eräältä ovenvartijalta, kuka matkustaisi,
ja sai vastaukseksi puolalaisen aatelisnimen, jota hän salaa
olikin odottanut. Hän otti tämän uutisen vastaan riutuneiden
kasvonpiirteittensä muuttumatta, niukasti päätä kohottamalla, kuten
ohimennen otetaan selvää jostakin, mitä ei oikeastaan tarvitsisi
tietää, ja kysyi vielä: »Milloin?» Hänelle vastattiin: »Lounaan
jälkeen.» Hän nyökkäsi ja lähti merenrannalle.
Siellä oli koleata, ikävää. Aavan, tasaisen veden yli, joka erotti
rannan ensimmäisestä venytetystä hiekkasärkästä, kulki kareita rannan
puolelta selälle päin. Ennen niin värikkään eloisalla, nyt miltei
autiolla huvipaikalla, jonka hiekkaa ei enää pidetty puhtaana,
näytti lepäävän syksyinen, loppuun eletyn leima. Näköjään isännätön
valokuvauskone seisoi merenpartaalla kolmijalkaisella telineellä, ja
musta vaate, jolla se oli peitetty, liehui lepattaen viilenneessä
tuulessa.
Tadzio liikkui kolmen tai neljän hänelle jääneen leikkitoverin kanssa
oikealla omaistensa kojun edessä, ja peite polvillaan, suunnilleen
meren ja rantakojujen rivin keskivälissä, nojatuolissa leväten
Aschenbach katseli häntä vielä kerran. Leikki, jota ei kukaan
valvonut, sillä naiset lienevät olleet matkavalmistuspuuhissa, näytti
säännöttömältä ja oli kehittymässä ilkikuriseksi.
Se vyöpukuinen tanakka poika, jolla oli musta hiusvoiteella rasvattu
tukka ja jota huudettiin »Jashu»-nimellä, pakotti, kasvoihin
sattuneen hiekkaheiton ärsyttämänä ja sokaistuna, Tadzion painiin,
joka loppui nopeasti heikomman kaunokaisen häviöön. Mutta ikäänkuin
jäähyväishetkellä halpa-arvoisemman palveleva tunne muuttuisi
julmaksi raakuudeksi ja pyrkisi kostamaan pitkäaikaisen orjuuden, ei
voittaja vieläkään hellittänyt otettaan häviölle joutuneesta, vaan
painoi, ollen polvillaan hänen selässään, hänen kasvonsa jatkuvasti
hiekkaan, niin että jo muutenkin kamppailun hengästyttämä Tadzio
oli tukehtumaisillaan. Hänen yrityksensä ravistaa päällänsä painava
ahdistaja olivat kouristuksentapaiset; ne taukosivat hetkeksi kokonaan
ja uudistuivat enää vain vavahteluina. Kauhistuneena Aschenbach tahtoi
juosta apuun, mutta silloin väkivallantekijä vihdoin päästi uhrinsa
vapaaksi.
Lopen kalpeana Tadzio kohottautui puolittain ja istui toiseen
käsivarteensa nojaten monta minuuttia liikkumattomana, tukka
sekaisin ja tummenevin silmin. Sitten hän nousi pystyyn ja poistui
hitaasti. Häntä huudettiin, alussa iloisesti, sitten pelokkaasti ja
pyytävästi, mutta hän ei kuullut. Musta poika, joka lienee heti katunut
kovakouraisuuttaan, tavoitti hänet ja koetti lepyttää häntä. Olkapäiden
liike torjui yrityksen. Tadzio meni viistosti alas veteen päin. Hän oli
paljain jaloin, ja hänen yllään oli juovikas pellavapuku, jossa oli
punainen silmukka.
Aallokon partaalla hän viivytteli, pää painuneena, piirtäen toisen
jalan kärjellä kuvioita kosteaan hiekkaan, ja meni sitten matalaan
rantaveteen, joka ei syvimmällä kohdallaan vielä kostuttanut edes
hänen polviaan, kahlasi sen halki veltosti ja saapui hiekkasärkälle.
Siellä hän seisoi hetkisen kasvot aavalle käännettyinä ja alkoi sitten
hitaasti kävellä pitkää ja paljastettua pohjaa vasemmalle päin.
Mantereesta leveän veden ja tovereista ylpeän oikun erottamana tämä
tuiki eristetty ja irrallinen olento vaelsi kutrien hulmutessa kaukana
meressä, tuulessa, sumuisen rajattomuuden edessä. Vielä kerran hän
pysähtyi katselemaan. Ja äkkiä kuin jonkun muiston tai äkillisen
mielijohteen vaikutuksesta hän käänsi, käsi lanteella, yläruumiinsa
kauniissa kierteessä perusasennosta ja silmäili olkapäänsä yli rannalle
päin.
Katselija istui siellä, kuten oli ennen istunut, kun ensi kerran
tuolta samalta kynnykseltä lähetettynä udunharmaa katse oli kohdannut
hänen silmänsä. Hänen päänsä oli tuolin selkänojaan leväten hitaasti
seurannut etäällä astelevan liikkeitä; nyt se kohosi kuin katsetta
vastaanottamaan ja vaipui rinnalle, niin että hänen silmänsä katselivat
alhaalta päin, ja kasvoilla oli syvän uinailun veltto, kaiken
muun unohtanut ilme. Mutta hän oli näkevinään kalpean ja viehkeän
sielunviettelijän tuolla kaukana hymyilevän, jopa viittoilevan,
ikäänkuin Tadzio, hellittäen käden lanteeltaan, osoittaisi poispäin,
liitelisi edellä lupauksista rikkaaseen suunnattomaan. Ja kuten niin
useasti, Aschenbach liikahti aikoen häntä seurata.
Kului monta minuuttia, ennenkuin sivuittain tuoliinsa lysähtäneelle
riennettiin avuksi. Hänet vietiin huoneeseensa. Ja vielä samana päivänä
sai kunnioittavasti järkytetty maailma tiedon hänen kuolemastaan.