Moninaiset maalliset ja kirjalliset puuhat pidättivät matkahaluista
kirjailijaa Münchenissä vielä pari viikkoa mainitun kävelyretken
jälkeen. Hän antoi lopulta määräyksen panna maatalonsa sellaiseen
kuntoon, että sinne voisi muuttaa neljän viikon perästä, ja matkusti
eräänä päivänä toukokuun loppupuolella yöjunassa Triestiin, jossa hän
viipyi vain vuorokauden ajan ja astui seuraavana aamuna Polaan menevään
laivaan.
Hän etsi nimenomaan vierasta ja eristettyä, minkä silti saattoi
pian tavoittaa, ja valitsi senvuoksi olinpaikan eräästä joitakin
vuosia sitten kuuluksi tulleesta, Istrian rannikon läheisestä Adrian
saaresta, jossa asui värikkään ryysyistä, uppo-outoa kieltä puhuvaa
maalaisväestöä ja jossa avoimen meren partaalla oli kauniisti
lohkeilleita rantakallioita.
Mutta sade ja painostava ilma, poroporvarillinen, tyystin
itävaltalainen hotelliseura ja se puute, ettei saanut sellaista
rauhallisen läheistä suhdetta mereen, jonka vain lieto hiekkaranta
tarjoaa, ikävystyttivät hänet eivätkä antaneet hänelle varmuutta siitä,
että hän oli tullut kohtalon määräämään paikkaan.
Häntä huolestutti sisäinen halu päästä jonnekin, minne, siitä hän ei
vielä ollut selvillä. Hän tarkasteli laivayhteyksiä, katseli etsien
ympärilleen, ja äkkiä ilmestyi, yhtaikaa hämmästyttäen ja itsestään
selvänä, päämäärä hänen silmiensä eteen. Jos yön halki tahtoi saavuttaa
jotakin verratonta ja satumaisen erikoista, minne silloin lähdettiin?
Mutta sehän oli selvä. Mitä hän täältä haki? Hän oli joutunut väärään
paikkaan. Sinnehän hänen piti matkustaa.
Hän ei viivytellyt sanoessaan irti sopimattoman asunnon. Puolitoista
viikkoa hänen tulonsa jälkeen kantoi nopea moottorivene hänet
tavaroineen utuisena aamuvarhaisena veden halki takaisin sotasatamaan,
jossa hän astui maihin vain noustakseen heti lautakäytävää pitkin erään
laivan kostealle kannelle, ja sitten alkoi matka Venetsiaan.
Se oli iäkäs, kansallisuudeltaan italialainen alus, vanhentunut,
nokinen ja synkkä. Laivan luolan omaisessa, keinotekoisesti valaistussa
sisähytissä, jonne heti Aschenbachin astuttua laivaan muuan
kyttyräselkäinen ja likainen merimies virnistävän kohteliaana opasti
hänet, istui pöydän takana hattu vinossa silmillä ja sikarinpätkä
suupielessä vanhanaikaisen sirkusjohtajan näköinen, pukinpartainen
mies, joka irvistelevän kevein liikemieselein merkitsi paperille
matkustavien henkilötiedot ja antoi heille liput.
»Venetsiaan!» toisti hän Aschenbachin pyynnön, ojentaen käsivartensa ja
kastaen kynän vinosti seisovan mustepullon puuromaiseen lopputilkkaan.
»Venetsiaan, ensimmäinen luokka! Jaha, ei sitten muuta, hyvä herra.»
Ja hän kirjoitti isoja harakanvarpaita ja ripoitti rasiasta
kirjoitukselle sinistä hiekkaa, jonka hän antoi valua saviastiaan,
taittoi keltaisin ja luisevin sormin paperin ja kirjoitti uudelleen.
»Onnellisesti valittu matkan päämäärä!» laverteli hän sitä tehdessään.
»Ah, Venetsia! Ihana kaupunki! Kaupunki, joka vastustamattomasti
vetää sivistynyttä ihmistä luoksensa sekä historiansa että nykyisten
sulojensa vuoksi.»
Hänen liikkeittensä liukkaudessa ja niitä säestävässä tyhjässä
puhelussa oli jotakin huumaavaa ja sekoittavaa, ikäänkuin hän olisi
pelännyt, että matkustaja vielä viime hetkessä kavahtaisi päätöstään
lähteä Venetsiaan. Hän otti rahat nopeasti ja heitti takaisin tulevat
kolikot taitavasti kuin pelinhoitaja pöytää peittävälle tahraiselle
liinalle.
»Paljon huvia, hyvä herra!» sanoi hän kumartaen kuin näyttelijä.
»Minulle tuottaa kunniaa, kun olette liittynyt matkustajiini... Hyvät
herrat!» huusi hän heti senjälkeen käsi koholla, ikäänkuin liike
olisi vilkkaassa käynnissä, vaikka paikalla ei ollut enää ainoatakaan
asiakasta. Aschenbach palasi kannelle.
Toinen käsi laivan rintasuojaa vasten nojattuna hän katseli joutilasta
väkeä, jota vetelehti laiturilla laivan lähtöä odotellen, ja laivan
matkustajia. Toi sen luokan matkustajat kyyristelivät etukannella
käyttäen arkkuja ja myttyjä istuimina. Ensi kannen matkaseurana
oli joukko nuorukaisia, nähtävästi kauppa-apulaisia Polasta, jotka
hyväntuulisina olivat tekemässä yhteisiä huvimatkaa Italiaan. He
pitivät aikamoista melua itsestään ja hankkeestaan, lörpöttelivät,
imuroivat, nauttivat itsehyväisinä omasta elehtimisestään ja huusivat
kaidepuun ylitse kumartuneina liukaskielisiä pilkkasanoja tovereilleen,
jotka salkut kainalossa satamakatua pitkin olivat menossa liikkeisiinsä
ja uhkailivat huvittelijoita kepeillään.
Muuan vaaleankeltaiseen, ylen muodikkaasti tehtyyn kesäasuun puettu
mies, jolla oli punainen kaulanauha ja rohkeasti ylöspäin käännetty
panamahattu, ylitti kaikki muut kirkuvan äänekkäällä iloisuudella.
Mutta tuskin Aschenbach oli vähän tarkemmin silmäillyt häntä, kun hän
puolittain, kauhistuneena huomasi, että mies oli valenuorukainen.
Hän oli vanha, siitä ei ollut epäilystäkään. Silmät ja suu olivat
ryppyjen reunustamat. Hento puna poskilla oli maalia, ruskea tukka
värikäsnauhaisen olkihatun alla oli irtonainen, hänen kaulansa
oli sisäänpainunut ja jänteinen, hänen pienet irtoviiksensä ja
leukakärpänen olivat värjätyt, hänen keltainen ja täysilukuinen
hammasrivinsä, jota hän nauraen näytteli, oli halpaa jäljittelyä, ja
hänen kätensä, joissa oli sinettisormus kummassakin etusormessa, olivat
vanhuksen kädet. Kauhistuneena Aschenbach katseli häntä ja tarkkaili
hänen tapaansa seurustella ystäviensä kanssa. Eivätkö nuorukaiset
tietäneet, eivätkö he huomanneet, että hän oli vanha, että hän piti
väärin heidän keikarimaista ja värikästä pukuaan, esiintyi väärin
heikäläisenä? Itsestään selvänä asiana ja tottumuksesta he, kuten
näytti, sietivät häntä keskuudessaan, kohtelivat häntä kuin vertaistaan
ja vastasivat vastenmielisyyttä ilmaisematta hänen lystikkäihin
kylki-iskuihinsa. Kuinka se oli mahdollista?
Aschenbach peitti otsan kädellään ja sulki silmänsä, joita poltti,
koska hän oli nukkunut liian vähän. Hänestä tuntui, ettei kaikki
kulkenut tavallista latua, että satumaisen vieras ja vääntynyt maailma
alkoi levitä kummallisuuden alalle, mikä kenties loppuisi, jos hän
varjostaisi hieman kasvojaan ja silmäilisi jälleen ympärilleen. Mutta
juuri siinä silmänräpäyksessä hän tunsi kuin uivansa, ja kun hän nosti
katseensa järjettömän pelokkaasti, huomasi hän laivan raskaan ja synkän
ruhon hitaasti irtaantuvan muuratusta rannasta. Tuuman kerrallaan,
koneen työntäessä eteenpäin ja taaksepäin, leveni likaisen läikehtivä
vesiraita laiturin ja laivankyljen välillä, ja kömpelösti liikehtien
laiva käänsi kokkapuunsa aukeaa merta kohti. Aschenbach meni ylähangan
puolelle, jonne kyttyräselkäinen oli asettanut hänelle lepotuolin ja
jonne tahraiseen hännystakkiin puettu tarjoilija tuli kysymään hänen
määräyksiään.
Taivas oli harmaa, tuuli kostea. Satama ja saaret olivat jääneet
taakse, ja nopeasti hävisi utuisesta näköpiiristä maa kokonaan.
Kosteuden liuottamla hiilihiutaleita putoili pestylle kannelle, joka ei
ottanut kuivuakseen. Jo tunnin kuluttua levitettiin purjekatos, koska
alkoi sataa.
Viittaansa kääriytyneenä, kirja sylissä, lepäili matkailija, ja
tunnit kuluivat hänestä huomaamatta. Sade oli lakannut, liinakatos
poistettiin. Näköpiiri oli täydellinen. Taivaan samean kupukaton
alla levisi yltympäri aution meren suunnaton laatta. Mutta tyhjässä
nivelettömässä avaruudessa puuttuu meiltä vaisto mitata aikaa, ja me
häivymme mittaamattomuuteen. Varjomaisen kummallisia olioita, vanha
keikari, laivaruuman pukinpartainen mies liikkuivat epämääräisin elein
ja sekavin unipuhein lepäävän aivoissa, ja hän nukahti.
Puolipäivän aikaan hänet käskettiin pitoihin käytävän tapaiseen
ruokasaliin, josta ovet johtivat makuukojuihin ja jossa pitkän pöydän
alapäässä — hän aterioi sen yläpäässä — liikeapulaiset ynnä vanhus
olivat kello kymmenestä alkaen kilistelleet iloisen kapteenin kanssa.
Ateria oli viheliäinen, ja hän lopetti sen nopeasti. Hän halusi
ulkoilmaan, katsomaan taivasta, näyttäisikö se kirkastuvan Venetsiassa
päin.
Hän ei voinut kuvitella muuta kuin että näin tapahtuisi, sillä kaupunki
oli ottanut hänet aina loistavana vastaan. Mutta taivas ja meri olivat
yhä sameat ja lyijynväriset, ajoittain putoili sumuista sadetta, ja
hän mukautui ajatukseen, että vesitietä tullen tapaisi Venetsian
toisenlaisena kuin lähestyessään sitä aikaisemmin maitse.
Hän seisoi keulamaston luona, katse etäisyyteen tähdättynä, odottaen
maata. Hän ajatteli sitä surumielisen innostunutta runoilijaa, jolle
muinoin näistä aalloista olivat nousseet hänen unelmansa kupukatot ja
kellontornit; hän toisti hiljaa mielessään jotakin siitä, mistä silloin
oli kunnioituksen, onnen ja surun innoittamana syntynyt hillitty
laulu, ja jo kuvatun tunteen vaivattomasti liikuttamana hän tarkasteli
vakavaa ja väsynyttä sydäntään todetakseen, olisiko kulkevalle
tyhjäntoimittajalle ehkä vielä suotu uusi innostus ja hämmennys,
tunteen myöhäinen seikkailu.
Silloin sukeltautui oikealta esille laakea rannikko, kalastajaveneet
vilkastuttivat meren, kylpysaari tuli näkyviin, laiva jätti sen
vasemmalle puolelleen ja liukui, kulku hidastettuna, sen kapean väylän
läpi, joka on saanut nimensä saaren mukaan, ja laguuneilla, kirjavan
viheliäisten asuntojen edessä, se pysähtyi vallan, koska täytyi odottaa
terveydenhoitotarkastajien alusta.
Kului tunti, ennenkuin se näkyi. Oli tultu perille eikä kuitenkaan
oltu perillä; ei ollut kiirettä, ja kuitenkin oltiin levottomuuden
ahdistamia. Nuoret polalaiset, isänmaallisessa mielentilassa ehkä
hyvinkin sen torvisoiton johdosta, jonka äänet kantautuivat veden yli
yleisten puutarhojen taholta, olivat tulleet kannelle ja kuohuviinin
innoittamina huusivat eläköötä vastapäätä rannalla aseharjoituksia
pitäville ratsumiehille.
Mutta oli vastenmielistä nähdä, millaiseen tilaan nuorison kanssa
harjoitettu väärä veljeily oli saattanut tuon pyntätyn ukon. Hänen
vanhat aivonsa eivät olleet nuorten tukevien aivojen lailla kyenneet
kestämään viinin vaikutusta. Hän oli surkuteltavasti päihdyksissä.
Katse tylsänä, savuke hytisevissä hyppysissä hän huojui paikalla
vaivaloisesti tasapainoa tapaillen, humaltuneessa tilassaan eteen-
ja taaksepäin kuukahtamaisillaan. Koska hän olisi ensi askeleella
kompastunut, ei hän uskaltanut liikkua paikaltaan, mutta ilmaisi silti
säälittävää uhkamieltä, tarttui jokaiseen häntä lähestyvään kiinni
takinnapista, lallatti, siristeli, hihitti, kohotti sormuskoristeisen
kurttuisen etusormensa typerään härnäilyyn ja nuoli inhoittavan
kaksimielisellä tavalla kielenkärjellä suupieliään.
Aschenbach katseli häntä synkännäköisenä, ja jälleen häneen tuli
pyörryttävä aistimus, ikäänkuin maailma osoittaisi kevyttä, kuitenkin
hillitöntä taipumusta vääntyä kummallisen ja hirviömäisen muotoon —
aistimus, jonka valtaan olosuhteet tosin pidättivät häntä antautumasta,
koska juuri silloin kone alkoi uudelleen jyskyttäen käydä ja laiva
jatkoi jälleen niin lähellä päämäärää keskeytynyttä kulkuansa San
Marcon kanavassa.
Näin hän siis jälleen näki tuon hämmästyttävimmän maihinnousupaikan,
tuon haaveellisen rakennustyön loistavan yhdistelmän, jonka tasavalta
oli pannut lähestyvien merenkulkijoiden kunnioittavien katseitten
eteen, palatsin keveän ihanuuden ja huokaustensillan rantapatsaat
jalopeuroineen ja pyhimyksilleen, satutemppelin komeasti näkyvän
sivustan, läpikatsauksen porttikäytävään ja jättiläiskellolle, ja
tätä katsellessaan hän mietti, että saapuminen maitse Venetsian
asemalle merkitsi astumista palatsiin takaoven kautta ja ettei tähän
kaupungeista epätodellisimpaan sopisi saapua muuta tietä kuin mitä hän
nyt tuli, laivalla, aavan meren yli.
Kone pysähtyi, gondolit tunkeilivat lähettyvillä, köysitikkaat
laskettiin alas; laivaan astui tullivirkamiehiä, jotka toimittivat
tehtävänsä pintapuolisesti. Laivan purkaminen saattoi alkaa. Aschenbach
ilmoitti, että hän halusi gondolin viemään hänet tavaroineen sille
paikalle, mistä Lidon ja kaupungin väliä kulkevat pienet laivat
lähtivät, sillä hän aikoi jäädä asumaan meren rannalle.
Hänen hankkeensa hyväksytään, hänen toivomuksensa huudetaan alas
vedenpinnalle, missä gondolinkuljettajat murteitansa puhuen torailevat
keskenään. Hän on yhä estetty astumasta alas; hänen matka-arkkunsa,
jota paraikaa vaivalla kiskotaan tikapuuntapaisia portaita alas,
estää sen. Niinpä hänen on mahdoton muutamaan minuuttiin välttää
pöyristyttävän ukon tunkeilevaisuutta, kun tämä päihtymistilassaan
hämärästi innostuu lausumaan jäähyväiskohteliaisuuksia vieraalle.
»Toivomme mitä onnellisinta oleskelua», mäkättää ukko ja raapaisee
jalallaan. »Suosittelemme itsestämme hyvää muistoa! _Au revoir,
excusez_ ja _bon jour_, teidän ylhäisyytenne!» Hänen suunsa vetistelee,
hän iskee silmää, hän nuolee suupieliään ja hänen ukonhuultaan
koristava värjätty partakärpänen harittaa pystyyn. »Tervehdyksemme»,
lallattaa hän, vieden kaksi sormenpäätä suulleen, »tervehdyksemme
rakastetulle, kaikkein rakkaimmalle, kauneimmalle rakastetulle». Ja
äkkiä putoavat hänen yläleukansa tekohampaat alahuulelle. Aschenbach
pääsee vihdoin pakoon. »Rakastetulle, hienolle rakastetulle»,
kuulee hän vielä takanaan lausuttavan kuhertavalla, ontolla ja
epäselvällä äänellä, kun hän köysikaiteesta kiinnipidellen kapuaa alas
laskutikkaita myöten.
Kukapa ei olisi tuntenut hetkellistä kauhua, kellä ei olisi ollut
taisteltavana salaista arkuutta ja ahdistusta vastaan, kun piti ensi
kerran tai pitkäaikaisen vieraantumisen jälkeen astua venetsialaiseen
gondoliin?
Ballaadikausilta muuttumattomana meille säilynyt kummallinen
kulkuneuvo, niin omituisen musta kuin vain muutoin ruumisarkut ovat
— se muistuttaa hiljaa liputtavassa yössä koettuja äänettömiä ja
rikollisia seikkailuja, se muistuttaa vielä enemmän kuolemaa itseään,
paareja sekä synkkiä hautajaisia ja viimeistä hiljaista matkaa. Ja onko
huomattu, että tuollaisen aluksen istuin, arkunmustaksi kirjoitettu,
himmeänmustaksi päällystetty nojatuoli on maailman pehmein, upein,
veltostuttavin sija? Aschenbach huomasi sen istahdettuaan melojan
jalkojen juureen vastapäätä matkatavaroitaan, jotka lojuivat siististi
kokassa.
Soutajat kinastelivat yhä, karkeasti, käsittämättömin sanoin,
uhkaavasti elehtien. Mutta vesikaupungin erikoinen hiljaisuus tuntui
ottavan lempeästi vastaan heidän äänensä, tekevän ne ruumiittomiksi,
hajoittavan ne aallokon yli.
Täällä satamassa oli lämmintä. Shirokko-tuulen lauhasti kasvoja
hivellessä, myötäävän aallokon pinnalla keinahdellen, pieluksiin
nojaten matkamies ummisti silmänsä ja nautti täysin siemauksin yhtä
oudosta kuin suloisesta joutenolosta. Matkasta tulee lyhyt, tuumi hän;
kunpa se kestäisi iäti! Keveässä keinahtelussa hän tunsi loittonevansa
tungoksesta, äänten hälystä.
Kuinka hiljaiseksi ja yhä hiljaisemmaksi kävi hänen ympärillään!
Mitään muuta ei kuulunut kuin soutajan melan loiske, aaltojen kumea
pärskähtely vasten veneen kokkaa, joka pystypäisenä, mustana ja
kärjestään hellebardin tapaiseksi muovailtuna kohosi vedestä, ja
lisäksi kolmantena äänenä pulleina, jupinaa — melojan kuiskattua, kun
hän hampaitten välistä jutteli itsekseen sysäyksittäin, äännähdyksin,
jotka hänen käsivarsiansa työskentely pusersi esiin.
Aschenbach nosti katseensa ja huomasi lievästi kummastuneena,
että laguuni laajeni hänen ympärillään ja että hänen kulkunsa oli
suunnattu avomerelle päin. Näytti siis siltä, ettei hän saisi lepäillä
liian paljon, vaan hänen tulisi hieman huolehtia myöskin tahtonsa
täytäntöönpanosta.
»Höyrylaivalaiturille siis», sanoi hän kääntyen puoleksi taaksepäin.
Jupina taukosi. Hänelle ei vastattu.
»Höyrylaivalaiturille siis», toisti hän ja kääntyi kokonaan ja
katsahti melojaan, joka hänen takanaan korokelaudalla seisten kohosi
vaaleaa taivasta vasten. Se oli tylynnäköinen, jopa raakailmeinen
mies, yllään merimiehen sininen asu, jossa oli keltainen vyö ja
päässä korskeasti kallelleen työnnetty muodoton olkihattu, jonka
punonta oli hajoamaisillaan. Hänen kasvojensa muoto, hänen vaaleat
kähärät viiksensä lyhyen nykerönenän alla eivät ollenkaan osoittaneet
italialaista syntyperää. Vaikka hän olikin ruumiinrakenteeltaan
hintelä, niin ettei häntä olisi luullut ammatissaan erikoisen
taitavaksi, käytteli hän melaa varsin tarmokkaasti, keskittäen
jokaiseen vetäisyyn kaikki ruumiinvoimat. Pari kertaa hänen huulensa
ponnistelusta vetäytyivät syrjään, niin että valkoiset hampaat
paljastuivat. Punertavat kulmakarvat kurtussa hän katsoi vieraan ohi
vastatessaan jyrkällä, melkein karkealla äänellä:
»Te menette Lidoon.»
Aschenbach vastasi:
»Niinpä kyllä. Mutta olen ottanut gondolin vain viemään minut San
Marcon rannalle. Haluan matkustaa kanavalaivalla.»
»Ette voi matkustaa kanavalaivalla, hyvä herra.»
»Entä miksi en?»
»Koska kanavalaiva ei kuljeta matkatavaroita.» Se oli totta —
Aschenbach muisti sen. Hän oli vaiti. Mutta miehen jyrkkä, ylimielinen
esiintyminen, joka niin tuiki vähän vastasi maan tapaa, vaikutti
sietämättömällä. Hän sanoi:
»Se on minun asiani. Ehkä haluan antaa tavarani säilytettäväksi. Teidän
on käännyttävä.»
Tuli äänettömyys. Mela läiskähteli, vesi löi kumeasti keulaan. Ja
puhelu ja jupina alkoi jälleen. Meloja puheli itsekseen hampaitten
välitse.
Mitä oli tehtävä? Yksin aalloilla oudosti omavaltaisen, kammottavan
päättäväisen miehen seurassa, matkamies ei keksinyt keinoa, kuinka
toteuttaisi tahtonsa. Kuinka pehmeästi hän voisikaan lepäillä, ellei
kiihdyttäisi itseään! Eikö hän ollut toivonut matkan kestävän kauan,
ikuisesti? Järkevintä oli antaa asioiden mennä omaa latuaan, se oli
tosiasiallisesti mitä miellyttävintä.
Hänen istuimensa, matala musta täytetty nojatuoli, tuntui uhkuvan
laiskuuden lumoa, kun se keinahteli keveästi hänen selkänsä takana
seisovan itsepintaisen melojan työnnöistä. Aschenbachin mielessä
väikkyi eräänlaisena unikuvana ajatus, että hän oli joutunut
rikollisen käsiin — kykenemättä kehittämään ajatuksiaan teoksi
puhkeavaan puolustukseen. Vielä ikävämmältä tuntui mahdollisuus,
että kaikki oli alhaisen rahansaalistuksen suunnittelua. Eräänlainen
velvollisuudentunne tai ylpeys, mieleenjohtuma, että se oli ehkäistävä,
sai hänet vielä kerran ponnistautumaan. Hän kysyi:
»Paljonko vaaditte matkasta?»
Ja katsoen hänen ohitseen meloja vastasi:
»Te kyllä maksatte.»
Oli selvää, mitä tähän oli vastattava. Aschenbach sanoi koneellisesti:
»En maksa mitään, en kerrassaan mitään, jos viette minut, minne en
tahdo.»
»Te aiotte Lidoon.»
»Mutta en teidän kanssanne.»
»Minä kuljetan teitä hyvin.»
Se on totta, tuumi Aschenbach ja pysyi vaiti. Se on totta, sinä
kuljetat minua hyvin. Vaikka, arvattuasi käyttövarani, lähettäisit
minut salakavalasti melaniskulla Hadekseen, olet kuljettanut minua
hyvin.
Mutta mitään sensuuntaista ei tapahtunut. Vieläpä saapui seuraa,
veneellinen kiertäviä soittoniekkoja, miehiä ja naisia, jotka lauloivat
kitaran ja mandolinin säestyksellä tunkeilevasti pysytellen gondolin
kyljessä ja täyttäen veden hiljaisuuden voitonhimoisella vieraalla
runoudellaan. Aschenbach viskasi rahaa esille työnnettyyn hattuun.
Joukko vaikeni silloin ja souti paikalta. Ja melojan kuiskailu alkoi
taas kuulua, kun hän puheli itsekseen sysäyksittäin ja hajanaisesti.
Niin sitten päästiin perille kaupunkiin päin menossa olevan
höyrylaivan vanaveden keinuttamana. Kaksi kunnallisvirkamiestä
käveli rannalla edestakaisin kädet selän takana ja katse laguuniin
päin suunnattuna. Aschenbach nousi gondolista sillalle vanhuksen
avulla, joka iskuhakoineen on saapuvilla jokaisessa venetsialaisessa
maihinnousupaikassa, ja kun häneltä uupui pientä rahaa, meni hän
laivasillan naapurissa olevaan hotelliin vaihtamaan rahaa maksaakseen
melojalle oman harkintansa mukaan. Hän sai asiansa toimitetuksi
hotellin eteisessä, tuli takaisin, löysi matkatavaransa laiturilla
olevista työntörattaista, mutta gondoli ja sen kuljettaja olivat
hävinneet.
»Hän livisti tiehensä», sanoi iskuhakaa pitelevä vanhus. »Huono mies,
mies ilman toimilupaa, armollinen herra. Hän on ainoa meloja, jolla ei
ole toimilupa. Toiset ovat ilmoittaneet tänne puhelimitse. Hän näki,
että häntä odotettiin. Silloin hän livisti tiehensä.»
Aschenbach kohautti olkapäitänsä.
»Herra on kulkenut ilmaiseksi», jatkoi vanhus ja työnsi hattunsa
esille. Aschenbach viskasi siihen jonkun kolikon. Hän antoi määräyksen
viedä matkatavaransa kylpylän hotelliin ja seurasi työntörattaita
puistokujaa, valkoisena kukkivaa puistokujaa pitkin, joka kulkee
vinosti saaren poikki rannalle ja jonka molemmilla puolilla on
ravintoloita, myymälöitä ja täysihoitoloita.
Hän saapui laajaan hotelliin takaoven kautta puutarhapengermältä
käsin ja meni eteisen ja etuhuoneen kautta konttoriin. Kun hän
oli ilmoittautunut, otettiin hänet vastaan avuliaan hyväksyvästi.
Hovimestari, pieni, hiljainen, imartelevan kohtelias mies, jolla oli
mustat viikset ja ranskalaiseen malliin tehty pitkätakki, saattoi
hänet hissillä toiseen kerrokseen ja opasti hänet miellyttävään
huoneeseen, jossa oli kirsikkapuinen kalusto ja joka oli koristettu
voimakastuoksuisilla kultilla; korkeista ikkunoista oli näköala aavalle
merelle.
Kun hotellin toimihenkilö oli vetäytynyt pois, astui hän ikkunan luo,
ja sillaikaa kun hänen takanaan tuotiin matkatavaroita sisään ja
sijoitettiin huoneeseen, katseli hän iltapäiväisen tyhjää rantaa ja
auringotonta merta, joka eli nousuveden aikaa ja lähetteli matalia,
venytettyjä aaltoja rauhallisessa tasatahdissa rantaa vasten.
Yksinäismykällä ovat huomiot ja tapahtumat samalla kertaa epäselvempiä
ja tehokkaampia kuin seuranhaluisella; hänen ajatuksensa ovat
raskaammat, kummallisemmat eivätkä koskaan vailla surumielisyyden
vivahdusta. Kuvat ja havainnot, jotka olisi voinut keveästi karistaa
katseella, naurahduksella, mielipiteiden vaihdolla, vaivaavat häntä
kohtuuttomasti, syventyvät äänettömyydessä, käyvät merkitseviksi,
elämykseksi, seikkailuksi, tunteeksi. Yksinäisyys kypsyttää
omintakeista, rohkeasti ja vieroittavasti kaunista; siitä lähtee runo.
Mutta se kypsyttää myöskin nurinkurista, suhteetonta, järjetöntä ja
luvatonta.
Niinpä kiusasivat tulomatkan ilmiöt, kauhea vanha, rakastetusta
loruileva keikari, luvattomasti ammattiaan harjoittava, palkkionsa
menettänyt gondolinkuljettaja, yhä vielä matkamiehen mieltä.
Tuottamatta järjelle vaikeuksia, antamatta varsinaisesti aihetta
mietiskelyyn, ne olivat kuitenkin peräti kummallisen luontoisia,
kuten hänestä tuntui, ja ehkä juuri tämän vastakohdan vuoksi omiaan
herättämään levottomuutta. Näiden ajatusten välillä hän tervehti
silmillään merta ja tunsi iloa tietoisuudesta, että Venetsia oli niin
helposti saavutettavan lähellä.
Vihdoin hän kääntyi, huuhtoi kasvonsa, antoi siivoojattarelle
mukavuutta täydentäviä määräyksiä ja salli hissiä hoitavan
viheriäpukuisen sveitsiläisen viedä itsensä alakertaan.
Hän joi teensä merenpuolisella parvekkeella, läksi sitten ulos ja
käveli sitten rantakatua pitkin hyvän matkaa hotelli Excelsioriin
päin. Hänen palatessaan näytti jo olevan aika muuttaa pukua illallista
varten. Hän teki sen hitaasti ja huolellisesti tapansa mukaan, koska
oli tottunut panemaan työtä pukeutumiseensa, ja saapui sittenkin
vähän liian aikaisin halliin, jossa hän tapasi suuren osan hotellin
asukkaista toisilleen vieraina ja näytellen molemminpuolista
välinpitämättömyyttä, mutta yhteisesti ateriaa odottamassa. Hän
otti pöydältä sanomalehden, vaipui erääseen nahkatuoliin ja katseli
seuruetta, joka erosi miellyttävällä tavalla hänen aikaisemman
käyntinsä aikana täällä majailleesta joukosta.
Avara, kärsivällisesti monenlaista itseensä sulkeva näköpiiri avautui
hänen eteensä. Hillitysti sekoittuivat suurten kielten äänet toisiinsa.
Kautta maailman hyväksytty iltapuku, eräänlainen sivistyksen univormu,
liitti ulkonaisesti inhimillisen eri muunnokset säädylliseksi
kokonaisuudeksi. Nähtiin amerikkalaisen kuivat ja pitkät kasvot,
monipäinen venäläinen perhe, englantilaisia naisia, saksalaisia lapsia
ranskalaisine hoitajattarineen. Slaavilainen aines näytti olevan
lukuisin. Lähimpänä häntä puhuttiin puolaa.
Siinä oli joukko puolikasvuisia ja tuskin aikuisiksi päässeitä,
opettajattaren tai seuranaisen huollon alaisia, jotka olivat
kokoontuneet pienen ruokopöydän ympärille. Kolme nuorta tyttöä,
viisitoista-, kuusitoistavuotiaita, kuten näytti, ja noin
nelitoistavuotias pitkätukkainen poika. Hämmästyksekseen Aschenbach
huomasi, että poika oli täydellisen kaunis. Hänen kalpeat ja
suloisen umpimieliset, hunajavärisen tukan kehystämät kasvonsa,
suorasti viettävä nenänsä, ihastuttava suunsa, kasvojen viehättävä
ja jumalallinen vakavuus muistuttivat jaloimman ajan kreikkalaista
kuvanveistosta, ja muodon puhtaamman täydellisyyden ohella oli hänessä
jotakin niin ainutlaatuista yksilöllistä viehkeyttä, että katselija
ei luullut tavanneensa luonnossa tai kuvaavassa taiteessa mitään yhtä
onnistunutta.
Erikoisesti herätti huomiota selvästi periaatteellinen vastakohta
niiden kasvatusopillisten näkökohtien välillä, joiden mukaan sisarukset
olivat puetut ja kuinka heitä muuten kohdeltiin. Mainittujen kolmen
tytön ulkoasu — vanhinta heistä voi jo pitää aikuisena — oli rumentavan
karkea ja siveä. Samanlainen luostarimainen, liuskakivenvärinen
puolipitkä, arkinen ja tahallisen rumentavaa kuosia oleva puku,
valkoinen kääntökaulus ainoana valopilkkuna, painoi ja ehkäisi vartalon
joustavuutta. Sileästi ja piukasti päähän liimattu tukka sai kasvot
näyttämään nunnamaisen tyhjiltä ja mitään sanomattomilta.
Tässä tosiaankin hallitsi äiti, eikä hän edes ajatellut sovelluttaa
poikaan sitä kasvatusopillista ankaruutta, joka näytti olevan hänellä
synnynnäinen, mikäli oli puhe tyttäristä. Pehmeys ja hentous määräsivät
ilmeisesti pojan elämänsisällön. Oli varottu kajoamasta saksilla
hänen kauniiseen tukkaansa; se kiertyi hänen otsalleen, korvien yli
ja syvälle niskaan. Englantilainen meripojanpuku, jonka puuhkahihat
suippenivat suupuoleltaan ja tuskin peittivät hänen vielä lapsekkaiden,
mutta kapeiden käsiensä hienoja jäseniä, painoi nauhoilleen,
silmuilleen ja kirjailuineen hänen hentoon vartaloonsa rikkaan ja
ylhäisen leiman.
Poika istui sivuittain tarkastelijaan päin, mustan kiiltonahkakengän
peittämä jalka toisen edessä, kyynärpää korituolin laitaan nojaten,
poski nyrkkiin puristetun käden varassa, sulavassa asennossa, eikä
hänessä lainkaan ollut sitä melkein orjamaisen jäykkyyden piirrettä,
joka tuntui olevan luontainen hänen sisaruksissaan. Oliko hän
sairas? Sillä hänen kasvojensa hipiä erottui norsunluun valkoisena
niitä kaartavien kiharoitten kultaisesta tummuudesta. Vai oliko
hän yksinkertaisesti hemmoiteltu lemmikkilapsi, puolueellisen ja
oikullisen rakkauden valvatti? Aschenbach oli taipuvainen pitämään tätä
todenmukaisena. Miltei jokaisella taiteilijaluonteella on synnynnäisenä
vuolas ja pettävä halu tunnustaa kauneutta luova epäoikeudenmukaisuus
ja osoittaa sääliä ja kunnioitusta aristokraattiselle etuoikeudelle.
Tarjoilija kävi ilmoittamassa englanniksi, että ateria oli valmis.
Vähitellen vierasjoukko katosi ruokasalin lasiovesta sisään. Eteisestä
ja hisseistä saapui myöhästyneitä. Sisällä oli jo aloitettu tarjoilu,
mutta nuoret puolalaiset viivyttelivät yhä ruokopöytänsä ympärillä, ja
syvässä nojatuolissaan mukavasti lojuva ja muutenkin edessään olevaa
kaunista ihaileva Aschenbach odotteli heidän kanssaan.
Kotiopettajatar, pieni lihavahko, punakkakasvoinen nainen, teki lopulta
eleen noustakseen. Kulmakarvat koholla hän työnsi tuolinsa taaksepäin
ja kumarsi, kun muuan kookas, harmaisiin pukeutunut ja runsain helmin
somistautunut rouva astui halliin. Tämän rouvan ryhdissä oli jotakin
viileää ja harkittua; hänen lievästi jauhoitetun tukkansa järjestelyssä
ja puvun kuosissa oli sitä yksinkertaisuutta, joka kaikkialla, missä
hurskaus pätee ylhäisyyden perustana, määrää makusuunnan. Hän olisi
voinut olla jonkun korkea-arvoisen saksalaisen virkamiehen vaimo.
Jotakin haavemaisen loisteliasta tuli hänen olemukseensa jo yksistään
hänen korujensa mukana, jotka tosiaankin tuskin olivat arvioitavissa
ja joihin kuuluivat korvakellukkaat sekä kolminkertainen, hyvin pitkä
kaulanauha isoja, heikosti hohtavia helmiä.
Sisarukset olivat äkkiä nousseet. He kumartuivat suutelemaan
kädelle äitiänsä, jonka hoidetuilla, mutta hieman väsyneiltä ja
terävänenäisiltä näyttävillä kasvoilla väikkyi pidättyvä hymy ja
joka katseli heidän päittensä ohitse puhuessaan ranskaksi muutaman
sanan kotiopettajattarelle. Sitten hän astui lasiovelle. Sisarukset
seurasivat häntä: tytöt rivissä iän mukaan, sitten kotiopettajatar
ja viimeisenä poika. Jostakin syystä tämä kääntyi, ennenkuin astui
kynnyksen yli, ja kun ei ketään muuta enää ollut hallissa, kohtasivat
hänen kummallisen utuisen harmaat silmänsä Aschenbachin, joka
sanomalehti polvillaan tuijotti joukon jälkeen.
Mitä hän oli nähnyt, ei varmaankaan ollut yksityiskohdissaan huomiota
herättävää. Ei ollut käyty aterialle ennen äidin tuloa, vaan oli
odotettu, tervehditty äitiä kunnioittavasti ja ruokasaliin mentäessä
noudatettu yleisiä tapoja. Mutta kaikki tuo oli tehty niin selvästi,
siinä oli ollut sellainen kurin, velvollisuuden ja itsekunnioituksen
leima, että Aschenbach tunsi itsensä kummallisen liikutetuksi. Hän
viivytteli vielä jonkun hetken mennäkseen sitten hänkin puolestaan
ruokasaliin. Siellä hänelle osoitettiin pieni pöytä, jonka hän
tuokioksi pahoittelua tuntien totesi olevan kovin kaukana puolalaisen
perheen pöydästä.
Väsyneenä ja kuitenkin henkisesti vireänä hän huvitteli pitkäveteisen
aterian aikana aineettomilla ja yliaistillisilla asioilla, mietti
sitä salaperäistä liittoa, joka lainmukaisen ja yksilöllisen oli
keskenään solmittava, jotta syntyisi inhimillinen kauneus, ja johtui
siitä ajattelemaan muodon ja taiteen yleisiä pulmia, huomaten lopulta,
että hänen ajatuksensa ja keksintönsä olivat samantapaisia kuin
jotkut näennäisesti onnelliset unen vaikutelmat, jotka hereillä ollen
osoittautuvat täysin tyhjiksi ja kelvottomiksi.
Aterian jälkeen hän oleili iltatuoksuisessa puistossa polttaen, istuen
ja kävellen, meni aikaisin levolle ja vietti yön kestävän syvässä,
mutta moninaisten unikuvien elävöittämässä unessa.
Ilma ei seuraavana päivänä muuttunut suotuisammaksi. Kävi maatuuli.
Hallavan pilvisen taivaan alla lepäsi meri tylsässä levossa, samalla
kutistuneena, taivaanranta arkisen lähellä ja rannasta niin etäälle
paenneena, että se paljasti monta riviä hiekkasärkkiä. Kun Aschenbach
avasi ikkunan, luuli hän tuntevansa laguunien pahentuneen hajun.
Apea mieliala valtasi hänet. Jo tällä hetkellä hän mietti paluumatkaa.
Kerran, vuosia sitten, oli lämpimien kevätviikkojen jälkeen tällainen
ilma häntä koetellut ja vahingoittanut hänen vointiaan siinä määrin,
että hänen oli täytynyt jättää Venetsia pakolaisen tavoin. Eikö nyt
jo tuntunut tuo silloinen kuumeinen haluttomuus ja paine ohimoissa
ja silmäluomien raskaus? Vielä kerran muuttaa oleskelupaikkaa olisi
vaivaloista, mutta ellei tuuli kääntyisi, ei hän voisi jäädä tänne.
Varmuuden vuoksi hän ei purkanut kaikkia tavaroitaan. Kello yhdeksän
hän söi aamiaista sitä varten varatussa tarjoiluhuoneessa hallin ja
ruokasalin välissä.
Huoneessa vallitsi se juhlallinen hiljaisuus, joka on suurten
hotellien kunnia-asia. Palvelevat tarjoilijat liikkuivat kevein
anturoin. Teekaluston kolina, puoleksi kuiskattu sana oli kaikki,
mitä saattoi kuulla. Eräässä nurkassa vinosti ovea vastapäätä ja
kahden pöydän päässä hänestä huomasi Aschenbach puolalaiset tytöt
kotiopettajattarineen. Kovin suoraselkäisinä, tuhanvaalea tukka
juurikaan suorittuna ja silmät punoittavina, jäykissä sinipellavaisissa
puvuissa, joissa oli valkoinen kääntökaulus ja kalvosimet, he istuivat
siinä ja ojentelivat toisilleen hilloastiaa. He olivat melkein
lopettaneet aamiaisensa. Poika puuttui.
Aschenbach hymyili. No, pikku faiakialainen! tuumi hän. Sinulla näyttää
olevan näiden rinnalla etuoikeus nauttia mielin määrin nukkumisesta. Ja
äkkiä ilostuen hän lausui itsekseen säkeen:
»Taas korut uudet sai levon, kylvyn lämpimän jälkeen.»
Hän söi aamiaista kiirettä pitämättä, otti ovenvartijalta, joka tuli
huoneeseen kaluunakoristeinen lakki kädessä, jälkeensä lähetetyn postin
ja avasi savuketta polttaen pari kirjettä. Näin tapahtui, että hän
vielä oli läsnä, kun saapui unikeko, jota tuolla toisessa pöydässä
odotettiin.
Poika tuli lasiovesta ja meni hiljaisuuden vallitessa vinosti huoneen
läpi sisariensa pöydän luo. Hänen käynnissään, sekä yläruumiin ryhdissä
että polvien liikunnassa ja valkeakenkäisen jalan astunnassa, oli
jotakin erikoista suloa, hyvin kepeää, yhtaikaa arkaa ja ylpeää ja
lisäksi sen lapsellisen kainouden kaunistamaa, jolla hän mennessään
kääntäen päänsä saliin päin kahdesti nosti silmänsä ja loi ne alas.
Hymyillen, lausuen puoliääneen sanan pehmeällä, epäselvällä kielellään
hän asettui paikalleen, ja varsinkin nyt, kun hän käänsi kasvojensa
piirteet sivulta päin nähtäviksi, katselija hämmästyi uudelleen, jopa
pelästyi tuon ihmislapsen todella jumalankaltaista kauneutta. Hänen
yllään oli tänään sini- ja valkoraitainen, pesukankainen puseropuku,
jonka rinnassa oli punasilkkinen silmukka ja kaulassa yksinkertainen
valkoinen pystykaulus. Mutta tällä kauluksella, joka ei erikoisen
hienonakaan ottanut sopiakseen puvun laatuun, lepäsi verrattoman
viehkeänä pään kukkeus — marmorin kellertävään emaljiin muovailtu
Eroksen pää hienoine ja vakavine kulmakarvoineen', ohimot ja korvat
suorakulmaisesti esiintyöntyvän hiuskiehkuran tummasti ja pehmeästi
peittäminä.
Hyvä, hyvä! myönsi Aschenbach asiantuntijan viileään tapaan, kuten
taiteilijat joskus taideteoksesta ilmaisevat ihastuksensa, hurmionsa.
Ja hän tuumi edelleen: Totisesti, elleivät meri ja ranta odottaisi
minua, jäisin tänne niin kauaksi kuin sinä olet täällä!
Mutta sitten hän lähti, astui hotellin henkilökunnan tarkkaillessa
hallin poikki, isoa pengertä alas, suoraan lautasillan yli hotellin
vieraille aidattuun rantaosaan. Hän käski avojalkaisen vanhuksen, joka
yllään aivinahousut, meripojan pusero ja päässään olkihattu puuhaili
alhaalla kylpymestarina, näyttää vuokratun rantakojun, sijoitutti
pöydän ja nojatuolin hiekkaiselle lautakorokkeelle ja asettautui
mukavasti lepotuoliin, jonka oli kuljetuttanut meren partaalle,
vahankeltaiselle hiekalle.
Rantakuva, suruttoman aistillisesti nauttivan kulttuurin tarkkailu
luonnonvoimien ääressä, piti vireessä ja huvitti häntä niinkuin
tuskin milloinkaan aiemmin. Harmaa ja tasainen meri oli jo kahlaavien
lasten, uivien, kirjavien vartaloiden elävöittämä, kun ne käsivarret
pään taakse kierrettyinä lojuivat hiekkaharjanteilla. Toiset soutivat
pieniä, punaiseksi ja siniseksi maalattuja, kölittömiä veneitä ja
päästivät nauraen ne kaatumaan. Kauas ulottuvan kojurivin edessä —
niiden korokkeilla istui kuin pienillä parvekkeilla — oli kisailevaa
liikettä ja laiskana lojuvaa lepoa, vierailua ja rupattelua,
huolellisesti sonnustettua aamupuvustoa alastomuuden rinnalla,
joka uhmailevan sulavasti nautti tienoon vapauksista. Etualan
kostealla ja kiinteällä hietikolla käyskentelivät jotkut valkoisissa
kylpymekoissaan, väljissä värikkäissä paitapuvuissaan. Oikealle sivulle
lasten rakentama hiekkalinna oli täynnänsä pieniä lippuja, joissa näki
kaikkien mahdollisten maiden värit.
Simpukoiden, leivosten ja hedelmien myyjät levittelivät polvillaan
tavaroitaan. Vasemmalla, erään kojun edessä, joka oli vinosti muihin
ja mereen ja johon ranta sillä puolella loppui, oleskeli venäläinen
perhe: parrakkaita ja isohampaisia miehiä, nöyryytettyjä ja laiskoja
naisia, baltilainen neiti, joka telineen edessä istuen epätoivoisin
huudahduksin maalasi merta, kaksi hyväntahtoisen rumaa lasta, vanha
huivipäinen palvelijatar, jolla oli hellästi alistuvan orjan eleet.
Kiitollisina nauttien he siellä oleilivat, huusivat väsymättä
tottelemattomina telmivien lasten nimiä, puhuivat harvoilla osaamillaan
italialaisilla sanoilla leikillisesti kauan aikaa huumorintajuisen ukon
kanssa, jolta he ostivat sokerimakeisia, suutelivat toisiaan poskelle
eivätkä piitanneet kenestäkään heidän inhimillisen yhteiselämänsä
tarkkailijasta.
Tahdon siis jäädä, ajatteli Aschenbach. Missä olisikaan parempi olla?
Ja ristiinpannut kädet sylissä hän antoi silmiensä kadota meren
avaruuteen ja katseensa häipyä, upota, murtua avaruuden erämaan
yksitoikkoiseen sumuun. Hän rakasti merta syvistä syistä: se oli
raskaasti työtä tekevän taiteilijan levonkaipuuta, kun hän himoitsee
kätkeytyä ilmiöiden vaativalta moninaisuudelta yksinkertaisen,
suunnattoman rinnoille; se oli kiellettyä, hänen tehtävälleen
tuiki vastakkaista ja juuri sen vuoksi niin houkuttelevaa himoa
jäsenettömään, mittaamattomaan, ikuiseen, olemattomaan. Levätä
täydellisen ääressä on sen kaipuuta, joka ahertaa verrattoman
tavoittelussa, ja eikö olematon ole eräs täydellisen muoto?
Mutta hänen siinä juuri tuijottaessaan haaveksien tyhjyyteen, katkaisi
muuan ihmisvartalo vaakasuoran rantaviivan, ja kun hän kirvoitti ja
keräsi katseensa rajattomasta, näki hän kauniin pojan, joka vasemmalta
tullen meni hänen editseen hiekalla. Poika oli avojaloin, valmiina
kahlaamaan, hoikat sääret polven yläpuolelle paljaina. Hän asteli
hitaasti, mutta niin kevyesti ja ylpeästi kuin olisi vartavasten
tottunut liikkumaan jalkineitta, ja silmäili poikittain oleviin
kojuihin päin. Mutta tuskin hän oli huomannut venäläisperheen, joka
siellä vetelehti kiitollisessa sovussa, kun hänen kasvojensa yli jo
kulki vihaisen ylenkatseen ukkospilvi. Hänen otsansa synkkeni, hänen
suunsa kohosi, huulet vääntyivät katkeraan kurttuun, joka särki
poskiviivan, ja hänen kulmakarvansa olivat painuneet niin raskaaseen
ryppyyn, että silmät näyttivät vajonneen luomien alle ja puhuivat
pahansuopina ja tummina vihan kieltä. Hän katsahti maahan, silmäili
vielä kerran uhkaavasti taaksensa, kohautti hartioitaan kiivain,
halveksivin ja inhoavin elein ja jätti viholliset selkänsä taakse.
Eräänlainen hienotunteisuus tai pelokkuus, jokin kunnioituksen
ja häveliäisyyden tunne sai Aschenbachin kääntymään poispäin,
ikäänkuin hän ei olisi huomannut mitään. Sillä intohimon vakavalle
tilapäistarkkaajalle on vastenmielistä käyttää huomioitaan edes omaksi
hyväkseen. Mutta hän oli ilahtunut ja samalla järkytetty, toisin
sanoen onnellistunut. Tuo lapsekas kiivailu, joka oli kohdistunut mitä
hyväntahtoisimpaan elämänpalaseen, antoi jumalalliselle eristymiselle
inhimilliset suhteet — se sai luonnon kallisarvoisen kuvateoksen,
joka oli kelvannut vain silmänherkuksi, näyttämään syvemmän osanoton
arvoiselta ja loi puolikasvuiseen, muuten kauneuden takia huomattavaan
olemukseen intohimon leiman, joka salli ottaa hänet vakavalta kannalta,
ikäänkuin hän jo olisi vanhempi.
Yhä poispäin kääntyneenä Aschenbach kuunteli pojan ääntä, kirkasta,
heikonlaista ääntä, jolla hän jo kaukaa yritti lausua tervehdyksensä
hiekkalinnan ympärillä touhuaville leikkitovereille. Hänelle vastattiin
huutamalla moneen kertaan hänen nimensä tai hänen nimensä hyväilymuoto,
ja Aschenbach kuunteli ymmärrettävän uteliaana, voimatta kuitenkaan
käsittää muuta tarkempaa kuin kaksi sointuvaa tavua, kuten _Adgio_ tai
vielä useammin _Adjiu_, jonka loppu-u huudettiin pitkään venyttäen.
Häntä ilahdutti sen sointu, hän havaitsi sen kaunissävyisenä sopivan
tuon pojan nimeksi, toisteli sitä hiljaa itsekseen ja kääntyi
tyytyväisin mielin käsittelemään kirjeitään ja papereitaan.
Pieni matkasalkku polvillaan hän ryhtyi täytekynällä suorittamaan
kirjeenvaihtoaan. Mutta jo neljännestunnin kuluttua hän huomasi, mikä
vahinko olisi jättää hengessä tällainen tilanne, nautinnonarvoisin
mitä hän tunsi, ja hukata se tyhjänpäiväisellä työllä. Hän työnsi
kirjoitusneuvot syrjään ja kääntyi takaisin merelle. Ei kulunut
pitkää aikaa, kun hän, hiekkarakennelmalla puuhailevan lapsijoukon
äänten houkutuksesta, kallisti päänsä oikealle tuolin selkänojaan
tavoitellakseen katseellaan mainion Adgion hommia.
Ensimmäinen silmäys keksi hänet: hänen rinnallaan heloittava punainen
silmukka herätti kohta huomiota. Toisten kanssa hääräten, vanhaa lautaa
asetettaessa sillaksi hiekkalinnan kostean vallihaudan yli hän huusi
ja nyökkäsi päällänsä ohjeet. Hänen mukanaan oli kymmenkunta toveria,
poikia ja tyttöjä, hänen ikäisiään ja nuorempia, jotka lörpöttelivät
keskenään eri kielillä, puolaksi, ranskaksi, jopa balkanilaismurteella.
Mutta hänen nimensä kaikui useimmin. Hän oli ilmeisesti halutuin,
tavoitelluin, ihailluin. Varsinkin muuan, puolalainen kuten hänkin,
roteva viikari, jolle huudettiin »Jashu»-nimeä, jonka tukka oli musta
ja voideltu ja jolla oli yllään palttinainen vyöpuku, näytti hänen
läheisimmältä vasalliltaan ja ystävältään. He lähtivät, sittenkun
hiekkarakennelman työ oli sillä kerralla saatu loppuun, toisiaan
syleillen kävelemään rannalle, ja se, jolle huudettiin »Jashu»-nimeä,
suuteli kaunista poikaa.
Aschenbach joutui kiusaukseen uhata häntä sormellaan. »Annan sinulle
neuvon, Kritobulos», tuumi hän hymyillen; »lähde vuodeksi matkoille.
Sillä niin paljon vähintään tarvitset aikaa parantuaksesi.» Ja sitten
hän söi aamiaisekseen suuria, täysikypsiä mansikoita, jotka hän osti
eräältä kaupustelijalta.
Oli tullut hyvin lämmin, vaikkei aurinko kyennytkään puhkaisemaan
taivaan usvakerrosta. Laiskuus kahlehti hengen, aistien nauttiessa
meren hiljaisuuden suunnattomasta ja huumaavasta seuranpidosta.
Vakavan miehen mielestä oli sopivaa, täysin tyydyttävää tehtävää ja
työskentelyä arvata ja tutkia, mikä nimi olisi suunnilleen »Adgiota»
vastaava. Ja turvauduttuaan eräihin Puolan historian muistikuviin hän
totesi, että nimellä tarkoitettiin Tadziota, Tadeusz-nimen lyhennystä,
joka huudahduksiin sovellettuna kuulosti »Tadziulta».
Tadzio kylpi. Aschenbach, joka oli kadottanut hänet näkyvistään, keksi
hänen päänsä, hänen käsivartensa, jolla meloen hän otti vauhtia, kaukaa
mereltä. Sillä merihän oli pitkälle tasainen. Mutta silloin alettiin
olla huolestuneita hänestä, naisäänet huutelivat häntä kojuista,
huhuilivat jälleen nimeä, joka hallitsi rantaa miltei lunastuksen
lailla ja joka pehmeinä äänteinä venytettyine u-loppuineen ilmaisi
samalla sekä suloista että metsäläistä: »Tadziu, Tadziu!»
Hän pyörsi takaisin, juoksi, hangoittelevaa vettä kuohuksi sotkien,
pystypäin aallokossa. Ja kun katseli, kuinka tuo elävä vartalo,
varhaismiehekkään suloinen ja hauras, vettävaluvin kiharoin ja kauniina
kuin hento jumala, taivaan ja meren syvyyksien asukas, kohosi ja
irtaantui meren sylistä, herätti se näky myytillisiä mietteitä; se
oli kuin runoilijan kertomusta alkuajoista, muodon alkuperästä ja
jumalten synnystä. Aschenbach kuunteli silmät ummessa tätä sisässään
kajahtelevaa laulua ja päätteli uudelleen, että täällä oli hyvä elellä
ja että hän halusi jäädä tänne.
Myöhemmin Tadzio makasi hiekassa kylvyn jälkeen, leväten verhottuna
valkoiseen hurstiinsa, joka oli vedetty oikean olkapään alle, ja pää
nojasi paljaalla käsivarrella. Ja silloinkin kun Aschenbach ei häntä
katsellut, vaan luki jonkun sivun kirjaansa, ei hän tuskin milloinkaan
unohtanut, että poika makasi siinä ja että hänen tarvitsisi vain hieman
kääntää päätään oikealle nähdäkseen tuon ihailun arvoisen. Hänestä
tuntui melkein kuin hän istuisi tässä suojelemassa tuota lepäävää
— omissa asioissaan askarrellen ja samalla kuitenkin alituisesti
valppaana tuolla oikealla lähellä olevan ihmislapsen puolesta. Ja
isällinen lempeys, heltynyt kiintymys kauniiseen olentoon sen taholta,
joka uhrautuen luo hengessä kaunista, täytti ja liikutti hänen
sydämensä.
Puolipäivän jälkeen hän poistui rannalta, palasi hotelliin ja
kuljetutti itsensä hissillä ylös huoneensa eteen. Hän viipyi sisällä
kauan aikaa kuvastimen edessä ja katseli harmaita hiuksiaan, väsyneitä
ja teräviä kasvojaan. Sillä hetkellä hän ajatteli mainettaan: kuinka
monet tunsivat hänet kaduilla ja katselivat häntä kunnioittavasti
hänen varmasti sattuvien ja sulon kruunaamien sanojensa tähden —
manasi esille kaikki kykynsä ulkonaiset tulokset, jotka osuivat hänen
mieleensä, jopa ajatteli saamaansa aatelisarvoa.
Hän meni sitten alas lounaalle ja ruokaili pienen pöytänsä ääressä.
Kun hän aterioituaan astui hissiin, tunkeutui nuorta väkeä, joka
niinikään tuli aamiaiselta, hänen jälkeensä pieneen liitelevään
koppiin, ja Tadziokin tuli sisään. Hän seisoi ihan lähellä
Aschenbachia, ensimmäistä kertaa niin lähellä, että tämä ei katsellut
häntä kuin kuvaa matkan päästä, vaan havaitsi ja keksi tarkoin hänen
inhimillisyytensä yksityiskohdat.
Joku puhutteli poikaa, ja vastatessaan kuvaamattoman suloisesti
hymyillen Tadzio astui pois jo ensi kerroksessa selkä edellä ja silmät
alasluotuina. Kauneus tekee häveliääksi, tuumi Aschenbach ja pohti
sitten, mikä siihen oli syynä.
Hän oli kuitenkin huomannut, että Tadzion hampaat eivät olleet
ilahduttavan kauniit: piikkimäiset ja kelmeät, vailla terveyden
kiillettä ja omituisesti hauraan läpikuultavat, jollaiset
kalvetustautisilla joskus on. Hän on hento, hän on sairaloinen,
ajatteli Aschenbach. Hän ei varmaankaan elä vanhaksi. Ja hän luopui
tekemästä itselleen tiliä siitä tyydytyksen tai rauhoituksen tunteesta,
joka tätä ajatusta seurasi.
Hän vietti kaksi tuntia huoneessaan ja lähti iltapäivällä
kanavalaivalla tunkkaisesti haisevan laguunin ylitse Venetsiaan. Hän
astui laivasta San Marcossa, joi teensä aukealla ja aloitti sitten
täkäläisen päiväjärjestyksensä mukaan kävelyretken katuja pitkin. Juuri
tämä kävely toi mukanaan hänen mielentilansa ja päätöstensä täydellisen
muutoksen.
Kujilla tuntui inhoittavan tunkkaantuneelta; ilma oli niin paksua, että
asunnoista, myymälöistä, ravintoloista virtaavat hajut, öljynhöyry,
hajuvesipilvet ja monet muut seisoivat huuruna eivätkä hälvenneet.
Savukkeensauhu pysyi paikallaan ja hajosi vain hitaasti. Ahtaalla
alalla tungeksiva ihmisruuhka kiusasi kävelijää eikä lainkaan
huvittanut.
Mitä pitemmälle hän joutui, sitä tuskallisempana valtasi hänet se
epämiellyttävä olotila, jonka meri-ilma yhtyneenä shirokko-tuuleen
saattaa synnyttää — tila, joka on yhtaikaa kiihtymystä ja
veltostumisia. Kiusallinen hiki purkautui hänestä. Silmät lakkasivat
toimimasta, rintaa ahdisti; hän oli kuumeessa, veri jyskytti päässä.
Hän pakeni ahdinkoisilta kauppakujilta siltojen yli köyhien poluille.
Siellä kerjäläiset vaivasivat häntä, ja kanavien pahat höyryt
salpasivat hengityksen. Eräällä hiljaisella paikalla, unohdetulta
ja kirotulta näyttävässä pikku kolkassa, jommoisia on Venetsian
sisäosassa, erään kaivon reunalla leväten hän kuivasi otsansa ja
huomasi, että hänen täytyisi matkustaa pois.
Toisen kerran ja nyt ratkaisevasti oli näyttäytynyt, että tämä kaupunki
oli tällä säällä hänelle tuiki vahingollinen. Itsepäinen odotteleminen
näytti järjenvastaiselta; toive, että ilma muuttuisi, oli kerrassaan
epävarma. Oli tehtävä pikainen ratkaisu. Palata nyt jo kotiin ei
sopinut. Ei kesä- eikä talviasunto ollut valmis häntä vastaanottamaan.
Mutta merta ja rantaa ei ollut vain täällä; sitäpaitsi ne muualla
olivat vailla laguunin ja sen kuumehöyryn tuottamaa ilkeää lisää. Hän
muisti erään pienen, Triestin lähellä olevan merikylpylän, jota hänelle
oli kehuttu. Miksei hän lähtisi sinne? Ja vieläpä viivyttelemättä,
jotta oleskelupaikan vaihdos vielä kannattaisi.
Hän selitti tehneensä päätöksen ja nousi. Seuraavalla gondolipysäkillä
hän astui alukseen ja saapui kanavien sameiden sokkeloiden läpi,
sirojen leijonakuvien reunustamien marmoriparvekkeitten alitse,
niljaisten tornikulmien ympäritse, surevien palatsifasaadien
ohi, jotka kuvastelivat suuria toiminimikilpiään keinuvan veden
jätteeseen, San Marcon torille. Hänen oli työlästä päästä sinne,
sillä gondolinkuljettaja, joka oli liitossa pitsitehtaitten ja
lasipuhaltimoiden kanssa, koetti yhtenään saada hänet nousemaan,
katsomaan ja ostamaan ja jos tuo omituinen matka Venetsian kautta
alkoi tenhollaan vaikuttaa, oli vajonneen kuningattaren huijarimainen
kauppiashenki omiaan ikävällä tavalla jälleen selvittämään mielialan.
Hotelliin palattuaan hän selitti vielä ennen päivällistä konttorissa,
että odottamattomat seikat pakottivat hänet matkustamaan varhain
seuraavana aamuna. Asiaa valitettiin, hänen laskunsa kuitattiin. Hän
aterioi ja kulutti lauhan illan takaparvekkeen keinutuolissa lehtiä
lukemalla. Ennenkuin hän meni nukkumaan, sulloi hän matkalaukkunsa
täysin lähtövalmiiksi.
Hän ei nukkunut kaikkein parhaiten, sillä edessäoleva lähtö teki hänet
rauhattomaksi. Kun hän aamulla aukaisi ikkunan, oli taivas pilvessä
kuten eilenkin, mutta ilmassa tuntui raikkaammalta — ja silloin alkoi
häntä jo kaduttaa. Eikö hänen ilmoituksensa ollutkin äkkipikainen ja
erheellinen, jonkin sairaloisen ja suhteettoman olotilan aiheuttama
teko? Jos hän olisi sitä hiukankin pidättänyt, jos hän olisi, näin
nopeasti lähtemättä, yrittänyt sopeutua Venetsian ilmastoon tai
odottanut sään parantumista, olisi hänellä nyt, tämän kiireen ja touhun
asemasta, edessä rannalla vietettävä aamupäivä kuten eilenkin. Liian
myöhäistä. Nyt hänen täytyi jatkuvasti tahtoa, mitä oli eilen tahtonut.
Hän pukeutui ja laskeutui kello kahdeksan pohjakerrokseen aamiaiselle.
Tarjoiluhuone oli hänen sinne astuessaan vielä tyhjä vieraista. Hänen
istuessaan ja tilaamaansa odotellessaan tuli paikalle joitakuita
vieraita. Teekuppi huulillaan hän näki puolalaistyttöjen saapuvan
seuraneitinsä kanssa. Ankarannäköisinä ja aamunraikkaina, silmät
tulehtuneina he astelivat ikkunasyvennyksessä olevaan pöytäänsä.
Heti senjälkeen ovenvartija lähestyi häntä lakki kourassa ja kehoitti
häntä lähtemään. Auto odotti valmiina viemään hänet ja toiset
matkustajat Excelsior-hotelliin, mistä moottorivene kuljettaisi heidät
yksityiskanavaa pitkin asemalle. Olisi kiire. — Aschenbachin mielestä
ei ollut ensinkään kiire. Oli vielä runsaasti tunti aikaa junanlähtöön.
Häntä harmitti hotellin tapa, että matkustajat toimitettiin
lähtemään talosta ennen aikojaan, ja selitti ovenvartijalle
haluavansa nauttia aamiaista kaikessa rauhassa. Mies poistui empien
ja palasi viiden minuutin kuluttua. Vaunu ei voinut mitenkään
odottaa kauempaa. Lähteköön sitten ja vieköön hänen matkalaukkunsa,
vastasi Aschenbach ärtyneesti. Hän matkustaisi määrätyllä hetkellä
yleisessä höyryaluksessa, ja mies olisi hyvä ja antaisi hänen itse
huolehtia lähdöstään. Toimihenkilö kumarsi. Iloisena, kun oli saanut
torjutuksi kiusalliset kehoitukset, Aschenbach lopetti pikku ateriansa
kiirehtimättä ja pyysi tarjoilijaa tuomaan sanomalehden. Aikaa oli
perin niukalti, kun hän vihdoin nousi. Samassa hetkessä sattui Tadzio
tulemaan sisälle lasiovesta.
Omaistensa pöytään pyrkiessään hän joutui sivuuttamaan lähtevän;
harmaahapsisen, korkeaotsaisen miehen edessä hän loi kainosti katseensa
alas, mutta kohotti sen heti suloiseen tapaansa, suuntasi sen pehmeänä
ja avoimena häneen ja meni ohitse.
Hyvästi, Tadzio! ajatteli Aschenbach. Ja vastoin tapaansa muovaillen
ajatuksen huulillaan ja itsekseen puhellen hän lisäsi: »Ollos siunattu!»
Sitten hän valmistui lähtemään, jakeli juomarahoja, otti hyvästit
pieneltä, hiljaiselta, ranskalaiseen pitkääntakkiin pukeutuneelta
hotellinhoitajalta ja lähti hotellista jalan kuten oli tullutkin. Hän
suuntasi kulkunsa matkalaukkua kantavan palvelijan seurassa kukkivaa
kujaa pitkin saaren poikki laivalaiturille. Hän saapui perille ja otti
laivassa paikan — ja mitä sitten seurasi, oli surullista kärsimysmatkaa
kaikkien katumuksen syvyyksien kautta.
Se oli tuttua kulkua laguunien yli, San Marcon ohi, isoa kanavaa
pitkin. Aschenbach istui pitkällä penkillä laivan laitapuolella
kaiteeseen nojaten ja varjostaen kädellä silmiään. Yleiset puutarhat
jäivät taakse, Piazzetta avautui vielä kerran ruhtinaallisen upeana,
sitten sekin sivuutettiin; senjälkeen tuli palatsirivi, ja kun vesitie
kääntyi polvekkeeksi, näkyi Rialto-sillan komea, jännitetty marmorikaan.
Matkamies katseli, ja hänen rintansa oli pakahtua. Tätä kaupungin
ilmaa, tätä meren ja suon tunkkaista lemua, jota pakoon hänellä oli
ollut niin huutava kiire — sitä hän nyt hengitti syvin, suloisen
tuskallisin vedoin. Oliko mahdollista, ettei hän ollut tiennyt
eikä ajatellut, kuinka lujasti hänen sydämensä oli kaikkeen tähän
kiintynyt? Mikä aamulla oli ollut puolittaista pahoittelua, hänen
tekonsa oikeutuksen heikkoa epäilystä, se muuttui nyt mieliharmiksi,
todelliseksi tuskaksi, sielunhädäksi, niin katkeraksi, että se työnsi
monesti hänen silmiinsä kyyneleet.
Hän puheli itsekseen, että hänen olisi ollut mahdotonta aavistaa sitä
ennakolta tällaiseksi. Mitä hän tunsi niin raskaasti kestettävänä,
hetkittäin täysin sietämättömänä, oli ilmeisesti se ajatus, ettei hän
näkisi Venetsiaa enää milloinkaan, että hän sanoisi sille nyt ikuiset
hyvästit. Sillä koska oli toistamiseen osoittautunut, että kaupunki
teki hänet sairaaksi, koska hänen oli ollut toistamiseen pakko lähteä
sieltä suinpäin, täytyisi hänen pitää sitä tästedes mahdottomana ja
kiellettynä oleskelupaikkana, jota kestämään häntä ei ollut luotu ja
johon vielä kerran palata olisi ollut järjetöntä.
Niin, hän tunsi, että kun hän nyt lähtisi, täytyisi hävyn ja uhman
ehkäistä häntä enää koskaan näkemästä tätä rakastettua kaupunkia, jossa
hänen ruumiinsa oli kahdesti pettänyt. Ja tämä sielun taipumuksen ja
ruumiin kyvyn välinen ristiriita tuntui vanhenevasta runoilijasta niin
raskaalta ja tärkeältä, ruumiin tappio niin häpeälliseltä, ettei hän
voinut käsittää sitä kevyttä alistumista, jolla hän oli eilen, vakaatta
taistelutta, päättänyt sen kestää ja tunnustaa.
Sillaikaa höyryalus lähestyy asemaa, ja tuska ja neuvottomuus
kiihtyvät sekapäisyydeksi. Lähtö tuntuu kiusaantuneesta matkamiehestä
mahdottomalta, paluu yhtä vaikealta. Näin täysin ristiriitaisin
tuntein hän saapuu asemalle. On jo hyvin myöhä, hän ei saa menettää
silmänräpäystäkään, jos tahtoo tavoittaa junan. Hän tahtoo eikä
tahdo. Mutta aika rientää; se ruoskii häntä eteenpäin. Hän kiiruhtaa
hankkimaan matkalipun ja hakee hallin hälinässä tänne sijoittunutta
hotellin virkailijaa. Mies ilmestyy ja sanoo, että matkalaukku on
jo lähetetty. Jo lähetetty? Niin, olkaa hyvä — Comoon. Comoon? Ja
moninaisen touhun jälkeen, vihaisten kyselyjen ja nenäkkäitten
vastausten tuloksena kävi selville, että matkalaukku oli jo
Excelsior-hotellin tavarankuljetuskonttorissa toisten, vieraiden
matkatavaroiden mukana toimitettu vallan väärälle suunnalle.
Aschenbachin oli työlästä säilyttää ilme, joka tällaisissa olosuhteissa
oli ainoa käsitettävä. Seikkailua uhkuva ilo, uskomaton riemu hytisytti
miltei kuin kouristus hänen rintaansa. Hotellimies syöksyi paikalta
pelastamaan mikäli mahdollista matkalaukun ja palasi, kuten odottaa
sopikin, tyhjin toimin.
Ja silloinpa Aschenbach selitti, ettei hän halunnut matkustaa ilman
matkatavaroitaan, vaan oli päättänyt pyörtää takaisin ja odottaa
kylpylähotellissa, kunnes matkalaukku löytyisi. Olikohan yhtiön
moottorivene vielä aseman laiturissa? Mies vakuutti sen olevan oven
edessä. Italialaisen sanatulvan avulla hän sai lipunmyyjän ottamaan
takaisin jo lunastetun matkalipun; hän vannoi, että piti sähköttää,
ettei saanut kitsastella eikä mitään lyödä laimin, jotta matkalaukku
saataisiin pian takaisin, ja niin tapahtui se kumma, että matkamies
kaksikymmentä minuuttia senjälkeen kuin oli tullut asemalle oli jälleen
suurella kanavalla ja matkalla Lidoon päin.
Ihmeellinen, uskomaton, hävettävä, koomillisen haaveellinen seikkailu:
nähdä tienoot, joille juuri oli mitä syvimmän alakuloisuuden vallassa
lausunut ikuiset hyvästit, kohtalon pyörtämänä ja viskelemänä saman
tunnin kuluessa uudelleen! Kuohu keulan edessä, hupaisen nopeasti
puikkelehtien gondolien ja höyryalusten lomitse syöksyi pieni kerkeä
kulkuneuvo päämääräänsä kohden, ainoan matkustajan koettaessa salata
harmistuneen alistuvaisuuden naamarin taakse karanneen pojan pelokkaan
ylimielistä kiihtymystä.
Yhä vieläkin hänen rintaansa hytisytti silloin tällöin nauru,
kun hän ajatteli tätä epäonnea, jota, kuten hän arveli, mikään
sunnuntailapsikaan ei olisi voinut kokea. Nyt piti osata selittää,
kestää kummastelevien kasvojen ilme — sitten olisi, niin hän arveli,
kaikki taas hyvin, sitten olisi onnettomuus torjuttu, vaikea erehdys
korjattu, ja kaikki, mitä hän oli taaksensa jättänyt, avautuisi jälleen
ja olisi uudestaan hänen omaansa niin kauan kuin hän halusi... Pettikö
häntä muuten nopea vauhti vai tuliko nyt todella kaiken kukkuroiksi
tuuli sittenkin mereltä päin?
Aallot löivät sementtiseiniä vasten kapeassa kanavassa, joka ulottuu
saaren halki Excelsior-hotelliin. Auto-omnibus odotti siellä palaavaa
ja vei hänet karehtivan meren vieritse suoraa tietä kylpylähotelliin.
Pieni viiksiniekka hotellinhoitaja, yllään pyöröreunainen pitkätakki,
tuli ulkoportaita alas häntä tervehtimään.
Lievästi mairitellen hän pahoitteli tapausta, piti sitä ylen
kiusallisena itselleen ja laitokselle, mutta hyväksyi vilpittömästi
Aschenbachin päätöksen odottaa täällä matkalaukun palauttamista. Hänen
huoneensa oli tosin jo vuokrattu, mutta toinen, ei yhtään, huonompi,
olisi heti hänen käytettävänään. »_Pas de chance, monsieur_», virkkoi
sveitsiläinen hissinkuljettaja hymyillen, kun noustiin yläkerroksiin.
Ja näin tuli pakolainen jälleen majoitetuksi huoneeseen, joka
asemaltaan ja sisustukseltaan vastasi miltei täydellisesti edellistä.
Väsyneenä, tämän kummanlaisen aamupäivän touhun huumaamana hän
istuutui, purettuaan sinne tänne käsilaukkunsa sisällön, avonaisen
ikkunan ääressä olevaan nojatuoliin. Meri oli saanut valjunviheriän
vivahduksen, ilma vaikutti ohuemmalta ja puhtaammalta, ranta kojuineen
ja veneineen värikkäämmältä, vaikka taivas olikin vielä harmaa.
Aschenbach silmäili ulos, kädet ristissä sylissä, tyytyväisenä kun sai
taas olla täällä ja päätänsä ravistaen tyytymättömänä ajatellessaan
horjuvaisuuttansa, omien halujensa tuntemattomuutta.
Näin hän istui ainakin tunnin, leväten ja ajatuksettomasti uneksien.
Puolipäivän tienoissa hän huomasi Tadzion, joka yllään viirullinen,
punasilmukkainen palttinapuku tuli mereltä päin, ollen palaamassa
hotelliin ranta-aitauksen kautta, laudoitettua tietä pitkin. Aschenbach
tunsi hänet heti korkeudestaan, oikeastaan ennenkuin oli tavoittanut
hänet silmillään, ja hänen teki mieli ajatella jotakin tähän tapaan:
»Katsohan, Tadzio, sinäkin olet jälleen siellä!» Mutta samassa hetkessä
hän tunsi, kuinka tämä sulava tervehdys häipyi ja mykistyi hänen
sydämensä totuuden tieltä, — tunsi verensä innostuksen, sielunsa ilon
ja tuskan ja havaitsi, että juuri Tadzion vuoksi ero oli tuntunut
hänestä niin raskaalta.
Hän istui ihan hiljaa, näkymättömänä korkealla paikallaan ja tuijotti
itseensä. Hänen piirteensä olivat hereillä, hänen kulmakarvansa
kohoilivat, tarkkaava, uteliaan nerokas hymy jännitti hänen suunsa.
Sitten hän kohotti päänsä ja teki molemmilla, tuolin käsinojan yli
veltosti riippuvilla käsillään hitaasti kiertävän ja nostavan liikkeen
kämmenet eteenpäin kääntyneinä, ikäänkuin aikoisi avata ja levittää
käsivartensa. Se oli alttiisti tervetulleeksi lausuva, tyynesti
vastaanottava liike.