Gustav Aschenbach, »Preussin Fredrikin» elämäkertaa kuvaavan, selvän
ja valtavan proosaeepoksen tekijä, kärsivällinen taiteilija, joka niin
kauan ja uutterasti kutoi »Maja»-nimistä rikaskuvioista, erään aatteen
varjossa niin monenlaista ihmiskohtaloa yhteenkeräävää romaanimattoa,
sen väkevän tarinan luoja, jonka nimeksi oli pantu »Muuan kurja» ja
joka osoitti kokonaiselle kiitolliselle nuorisolle, että mitä syvimmän
tiedon toisella puolen on siveellisen päättäväisyyden mahdollisuus,
ja vihdoin (ja näin onkin lueteltu hänen kypsyyskautensa teokset)
»Henkeä ja taidetta» käsittelevän intohimoisen tutkielman laatija,
joka siinä ilmenevän järjestävän kyvyn ja vastakohtiin perustuvan
kaunopuheisuuden nojalla sai vakaat arvostelijat panemaan sen
välittömästi Schillerin koruttomasta ja hentomielisestä runoudesta
lausumien mietteiden rinnalle, oli syntynyt Slesian maakunnan
piirikaupungissa L:ssä arvokkaan oikeusvirkamiehen poikana. Hänen
esi-isänsä olivat olleet upseereita, tuomareita, hallintovirkamiehiä,
henkilöitä, jotka kuninkaan ja valtion palveluksessa olivat viettäneet
ryhdikästä, moitteettoman karua elämää. Syvempää henkisyyttä oli
kerran heidän joukossaan Ilmennyt eräässä saarnamiehessä, vilkkaampaa,
aistillisempaa verta oli perheeseen tuonut edellisen sukupolven aikana
runoilijan äiti, böömiläisen kapellimestarin tytär. Häneltä periytyivät
pojan ulkomuodossa ilmenevät vieraan rodun tuntomerkit. Virkatoimen
selväpiirteisen tunnollisuuden ja tummempien, tulisempien vaistojen
avioliitossa saattoi syntyä taiteilija, jopa tällainen erikoinen
taiteilija.
Koska hänen koko olemuksensa rakentui maineen pohjalle, osoittautui
hän, ellei varsinaisesti varhaiskypsäksi, niin ainakin jo varhain
julkisuudelle kypsäksi ja taidokkaaksi äänensävynsä päättäväisyyden
ja persoonallisen ytimekkyyden nojalla. Miltei jo koulupoikana
hänellä oli tunnettu nimi. Kymmentä vuotta myöhemmin hän oli oppinut
edustamaan kirjoituspöytänsä äärestä, hoitamaan mainettaan, olemaan
sävyisä ja tärkeä kirjetyylissään, jonka tuli olla lyhyttä (sillä
menestyvän ja luotetun osalle tulee monia ahdistelevia vaatimuksia).
Nelikymmenvuotiaana, varsinaiseen työhön kuuluvien rasitusten ja
vaihtelujen uuvuttamana, hänen täytyi päivittäin selviytyä kirjeistä,
joissa oli kaikkien mahdollisten maiden postimerkkejä.
Yhtä kaukana kaikesta arkipäiväisestä kuin eriskummaisesta hänen
kykynsä oli sitä laatua, että se valloitti samalla haavaa sekä suuren
yleisön uskon että valikoivien ihailevan ja vaativan hyväksymisen.
Siten jo nuorukaisena tuntien kaikkien vaatimuksesta velvollisuudekseen
luoda jotakin — jopa jotakin suurenmoista — hän ei ollut milloinkaan
kokenut joutenoloa eikä nuorten huoletonta toimettomuutta.
Kun hän viidenneljättä ikäisenä sairastui Wienissä, lausui muuan terävä
tarkkailija hänestä seurapiirissä: »Nähkääs, Aschenbach on alati elänyt
näin» — ja puhuja puristi vasemman kätensä sormet tiukasti nyrkkiin —
»eikä milloinkaan näin» — ja hän päästi avatun käden rennosti vaipumaan
nojatuolin käsinojalta. Se osui oikeaan. Ja urhean siveellistä siinä
oli se, että hän oli rakenteeltaan kaikkea muuta kuin vankkaa tekoa
ja että alituinen ponnistelu oli hänelle ainoastaan kutsumusta eikä
varsinaisesti synnynnäistä.
Lääkärin huolenpito oli kieltänyt pojalta koulunkäynnin ja pakottanut
turvautumaan kotiopetukseen. Hän oli kasvanut eristettynä ilman
toveripiiriä ja kuitenkin aikaisin tullut huomaamaan, että hän kuului
sukupolveen, jonka keskuudessa ei kyky ollut harvinainen, mutta
kyllä ruumiillinen pohja, jota kyky vaati kehittyäkseen — siihen
sukupolveen, joka aikaisin antaa parhaimpansa ja jossa taito harvoin
jaksaa kestää vuosia. Mutta hänen mielilauseensa oli »kestää loppuun
asti». Fredrik-romaanissaan hän ei nähnyt muuta kuin tämän komennuksen
ylistystä; näihin sanoihin hänestä näytti sisältyvän kärsimysten
uhallakin toimivan hyveen olemus. Hän toivoikin hartaasti saavansa elää
vanhaksi, sillä hän oli alati ollut sitä mieltä, että vain sellaista
taiteellisuutta voi sanoa todella suureksi, laajakantoiseksi, jopa
todella arvokkaaksi, jonka oli suotu olla luonteenomaisen hedelmällinen
kaikilla inhimisillä asteilla.
Kun hän siis tahtoi hennoilla olkapäillään kantaa tehtäviä, joita kyky
niille sälytti, ja kulkea pitkän matkan, tarvitsi hän siihen kipeästi
kuria — ja kurihan onneksi oli hänen synnynnäinen perintöosansa
isän puolelta. Nelikymmen-, viisikymmenvuotiaana, jopa jo siinä
iässä, jolloin muut tuhlaavat aikaa, haaveilevat, siirtävät suurten
suunnitelmien toteuttamisen huoleti tuonnemmaksi, hän aloitti
päivänsä aikaisin, huuhteli rintansa ja selkänsä kylmällä vedellä ja
tarjosi sitten, kaksi korkeaa hopeajalustaan pantua vahakynttilää
käsikirjoituksen päässä, unen aikana kootut voimansa kahden kolmen
aamutunnin intohimoisessa tunnontarkassa työssä uhrina taiteelle.
Oli anteeksiannettavaa, vieläpä se oikeastaan merkitsi hänen
hyveellisyytensä voittoa, kun tietämättömät pitivät »Maja»-maailmaa tai
niitä eepillisiä mittoja, joissa Fredrikin sankarielämä esitettiin,
keskitetyn voiman ja pitkän henkäyksen synnyttäminä, vaikka niiden
suuruus päinvastoin oli rakennettu pieninä päivätöinä lukemattomista
erikoisinnoituksista ja ne vain sentakia olivat niin kauttaaltaan ja
joka kohdaltaan erinomaisia, että niiden tekijä oli tahdonkestävyydellä
ja sitkeydellä, sentapaisella, joka valloitti hänen kotimaakuntansa,
elänyt vuosikausia saman teoksen jännityksen alaisena ja käyttänyt
varsinaiseen luomiseen pelkästään voimakkaimmat Ja arvokkaimmat
hetkensä.
Jotta huomattava hengentuote voisi heti tehdä laajan ja syvän
vaikutuksen, täytyy olla salainen sukulaisuus, jopa yhtäpitäväisyys sen
luojan oman kohtalon ja silloisen sukupolven yleisen kohtalon välillä.
Ihmiset eivät tiedä, miksi he suovat mainetta jollekin taideteokselle.
Ollen kaikkea muuta kuin tuntijoita he luulevat keksivänsä siitä
satoja etuja voidakseen osoittaa tuntemansa voimakkaan mieltymyksen
oikeutetuksi.
Mutta heidän suosionsa varsinaista syytä on mahdoton punnita; se
on myötätuntoa. Aschenbach oli kerran vähemmän näkyvällä paikalla
välittömästi sanonut, että melkein kaikki suuri, mitä oli olemassa,
oli syntynyt kaikesta huolimatta, surun ja tuskan, köyhyyden,
yksinäisyyden, ruumiillisen heikkouden, puheitten, intohimon ja
tuhansien esteitten uhallakin. Mutta se oli enemmän kuin havainto,
se oli omaa kokemusta, se oli suorastaan hänen elämänsä ja maineensa
kaava, hänen teostensa avain, ja ihmekö siis, että se ilmeni myös hänen
ihmeellisimpien henkilöillensä siveellisenä luonteena ja ulkonaisena
käyttäytymisenä.
Siitä uudesta, monenmoisina yksilöllisinä ilmiöinä toistuvasta
sankariesikuvasta, jota tämä kirjailija suosi, oli jo aikaisin eräs
ymmärtäväinen erittelijä kirjoittanut, että se oli »älyllisen ja
poikamaisen miehuuden» luonnos, »joka ylpeässä häveliäisyydessä puree
hammasta ja seisoo rauhallisena, kun miekat ja keihäät lävistävät hänen
ruumiinsa». Se oli kaunista, henkevää ja täsmällistä, huolimatta sen
näköjään liian passiivisesta leimasta. Sillä elämänvaiheissa kestävä
ryhti, tuskassa ilmenevä miellyttäväisyys ei ole vain kärsimystä, se
on suoraa toimintaa, todellinen voitto, ja Sebastian-hahmo on, ellei
yleensä niin ainakin puheena olevan taiteen ihanin vertauskuva.
Jos katsahti tähän sepitettyyn maailmaan, tuli siinä esille hieno
itsehillintä, joka viime hetkeen asti peittää maailman silmiltä
sisäisen onttoutumisen, biologisen rappeutumisen; kellertävä,
aistillisesti osattomaksi jäänyt rumuus, jonka onnistuu saada kytevä
kiihko syttymään puhtaaksi liekiksi, vieläpä kohota kauneuden
valtakunnan hallitsijaksi; kalpea voimattomuus, joka hengen hehkuvista
syvyyksistä hakee voimaa pakottamaan kokonaisen ylimielisen kansan
ristin juurelle, _sen_ jalkojen juurelle; miellyttävä ryhti
muodon tyhjässä ja ankarassa palveluksessa; synnynnäisen petturin
valheellinen, vaarallinen elämä ja hermoja nopeasti kuluttava kaipuu
ja taito. Kun katseli kaikkia näitä kohtaloita ja vielä monta
samantapaista, saattoi epäillä, olisiko yleensä muuta urhoollisuutta
kuin heikkojen urhoollisuus. Mikähän sankarius olisikaan ajanmukaisempi
kuin tämä?
Gustav Aschenbach oli kaikkien niiden runoilija, jotka tekevät työtä
uupumuksen rajamailla, liiaksirasittuneiden, jo rikkiajettujen,
vielä pystyssä pysyvien, kaikkien niiden työtä saarnaavien, jotka
kitukasvuisina ja haurain välinein tahdonhaltioitumisen ja viisaan
hoidon avulla voittavat itselleen ainakin joksikin aikaa suuruuden
vaikutukset. Niitä on paljon, he ovat aikakauden sankareita. Ja
kaikki he tunsivat itsensä hänen teoksessaan, tapasivat tunnustusta,
koroitusta, ylistystä; he olivat hänelle kiitollisia, kuuluttivat hänen
nimeään.
Hän oli ollut nuori ja hiomaton aikansa mukaisesti ja saatuaan siltä
huonoja neuvoja julkisesti hairahtunut, erehtynyt, pannut itsensä
alttiiksi, puheissaan ja teoksessaan rikkonut säädyllisyyden ja
maltillisuuden lakia. Mutta hän oli voittanut arvon, jota tavoittamaan,
kuten hän väitti, jokaisella suurella kyvyllä on luontainen,
synnynnäinen kannustin, jopa voi sanoa, että koko hänen kehityksensä
oli ollut tietoista ja uhmaavaa, kaikki epäilyn ja ivan esteet tieltään
raivaavaa arvoonnousua.
Kuvauksen elävä, henkisesti höllä kouraantuntuvaisuus huvittaa
poroporvarillisia joukkoja, mutta intohimoisen vääjäämättömään
nuorisoon tehoo vain se, mikä on pulmallista. Ja Aschenbach harrasti
pulmallista; hän oli ollut niin ehdoton kuin vain joku nuorukainen.
Hän oli palvonut henkeä, harjoittanut tiedon ryöstöviljelystä,
jauhanut siemenhedelmää, pannut alttiiksi salaisuuksia, tehnyt kyvyn
epäiltäväksi, kavaltanut taiteen — vieläpä hän oli, samalla kun
hänen kuvaavat teoksensa huvittivat, kohottivat, elähdyttivät uskoen
nauttivia, nuorekkaana taiteilijana hurmannut kaksikymmenvuotiaita
taiteen epäiltävästä olemuksesta ja itse taide-elämästä lausumillaan
kyynillisillä väitteillä.
Mutta näyttää siltä, ettei jalo ja kelpo henki mistään nopeammin,
perinpohjaisemmin tympeydy kuin tiedon terävästä ja katkerasta
kiihoituksesta. Ja varmaa on, että nuorukaisen raskasmielinen, mitä
tunnontarkin perusteellisuus merkitsee pinnallisuutta mestariksi
varttuneen miehen syvällisen lopputuloksen rinnalla, kun hän kieltää
tietämyksen, syrjäyttää sen ja kulkee pystyssä päin sen ohitse, mikäli
se on omiaan vähimmässäkin määrässä lamauttamaan, herpaisemaan,
alentamaan tehoa, tunnetta tai itse intohimoa.
Kuinka olisi kuuluisa kertomus »Kurjasta» selitettävä muuksi
kuin inhon ilmaisuksi ajan säädytöntä psykologismia vastaan? Se
ruumiillistuu tuossa kertomuksen veltossa ja arkisessa puoliroistossa,
joka juonittelee itselleen kohtalon, ajamalla voimattomuudessaan,
paheellisuudessaan, siveellisessä heikkoudessaan vaimonsa erään
parrattoman syliin ja sisimmässään uskomalla saavansa tehdä arvottomia
tekoja. Se sanan mahtipontisuus, jolla tässä kehno tuomittiin, ilmaisi,
että torjuttiin moraalisen epäilijämielen kaikki kadotussurkuttelu
ja kiellettiin veltto säälinilmaus, jonka mukaan kaiken ymmärtäminen
tietää kaiken anteeksiantamista. Ja mitä tässä valmisteltiin, jopa
jo tapahtuikin, se oli »uudestisyntyneen ennakkoluulottomuuden
ihmettä», josta vähän myöhemmin eräässä tekijän kaksinpuhelussa
painavasti ja jotenkin salaperäisesti korostamalla tuli puhe. Omituisia
sattumuksia! Oliko tämän »uudestisyntymisen», tämän uuden arvon ja
ankaruuden henkistä seurausta, että samaan aikaan havaittiin hänen
kauneusaistinsa miltei tavaton vahventuminen, se muodon aatelinen
puhtaus, yksinkertaisuus ja tasasuhta, joka siitä lähtien painoi hänen
tuotantoonsa mestarillisuuden ja klassillisuuden täysin ilmeikkään ja
harkitun leiman?
Mutta eikö hajoittavan ja toisaalta ehkäisevän tietämyksen rajojen
ulkopuolella liikkuva siveellinen päättäväisyys merkitse jälleen
maailman ja sielun siveellistä yksinkertaistumista ja myöskin siis
vahvistumista pahaan, kiellettyyn ja siveellisesti mahdottomaan?
Eikö muodolla ole kahdenlaiset kasvot? Ja eikö se yhtaikaa ole sekä
siveellinen että epäsiveellinen — siveellinen kurin tuloksena ja
ilmaisuna, mutta epäsiveellinen, jopa siveetön, mikäli se luonnostaan
sisältää moraalisen välinpitämättömyyden, jopa oleellisesti pyrkii
taivuttamaan moraalista ylpeän ja rajattoman valtikkansa alaisuuteen?
Olkoonpa sen laita kuinka tahansa! Kehitys on kohtaloa, ja eikö
sellaisen kehityksen, jonka seuralaisena on laajan julkisuuden
myötätunto ja joukkoluottamus, tule kulkea toista latua kuin
sellaisen, joka täyttyy ilman maineen loistoa ja sitoumuksia? Vain
ikuinen mustalaisuus pitää sitä ikävystyttävänä ja on altis pilkkaan,
jos suuri kyky kasvaa vapaaksi kevytmielisestä nukkeasteesta,
totuttautuu ottamaan ilmeikkäästi huomioon hengen arvoa ja omaksuu
sen yksinäisyyden hovitavat, joka oli täynnä omintakeisia, ankaran
itsenäisiä kärsimyksiä ja taisteluja ja kohotti sen ihmisten
keskuudessa valtaan ja kunniaan. Kuinka paljon onkaan kyvyn
itsemuovailussa leikkiä, uhmaa, nautintoa!
Eräänlaista virallisen kasvattavaa tuli ajanmittaan Gustav Aschenbachin
esityksiin; hänen tyylistänsä hävisivät myöhempinä vuosina välitön
rohkeus, ylevät ja uudet vivahdukset, hän muuttui mallikelpoisen
vakaantuneeksi, hiotun perinnäiseksi, säilyttäväksi, muodolliseksi,
jopa kaavamaiseksi, ja kuten muistotarina on tietävinään kertoa Ludvig
XIV:stä, karkoitti vanheneva hallitsijapuhetavastaan kaikki alhaiset
sanat.
Siihen aikaan tapahtui, että opetusviranomaiset panivat säädettyihin
oppikirjoihin valittuja sivuja hänen teoksistaan. Se tyydytti häntä
sisäisesti, ja kun muuan saksalainen ruhtinas juuri valtaistuimelle
nousseena antoi »Fredrikin» runoilijalle, hänen täyttäessään
viisikymmentä vuotta, henkilökohtaisen aatelisarvon, ei hän
kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan.
Muutamien levottomuusvuosien jälkeen, yritettyään pysähtyä milloin
sinne, milloin tänne, hän valitsi jo varhain pysyväksi asuinpaikakseen
Münchenin ja eleli siellä porvarillisessa kunnia-asemassa, jollainen
erikoistapauksissa tulee henkisen kyvyn osaksi. Avioliiton, jonka hän
solmi jo nuorena erään oppineen perheen tyttären kanssa, oli kuolema
purkanut lyhyen onnenajan jälkeen. Hänelle oli jäänyt tytär, tämäkin jo
aviovaimo. Poikaa hänellä ei ollut milloinkaan ollut.
Gustav von Aschenbach oli keskikokoa hieman pienempi, tummahko,
sileäksi ajettu. Hänen päänsä näytti hiukan liian isolta hänen miltei
sirotekoiseen vartaloonsa verrattuna. Hänen taaksepäin suorittu,
päälaelta ohennut, ohimoilta hyvin tuuhea ja vahvasti harmaantunut
tukkansa kehysti korkeata, uurteista ja ikäänkuin arpista otsaa.
Kehyksettömien kultaisten silmälasien kaari pureutui lujan, jalosti
kaarevan nenän juureen. Suu oli iso, usein veltto, usein äkkiä kapeneva
ja tiukka. Posket olivat laihat ja vakoiset; hyvin kehittynyt leuka oli
pehmeästi kaksijakoinen.
Melkoiset kohtalot näyttivät liitäneen tuon useimmiten kärsivästi
sivulle painuneen pään yli. Ja kuitenkin oli juuri taide tässä saanut
aikaan tuon ilmeiden muovailun, joka muutoin on raskaan, monivaiheisen
elämän työtä.
Tämän otsan takana olivat syntyneet Voltairen ja kuninkaan väliset
säkenöivät, sotaa koskevat vuorosanat, nämä silmät, väsähtäneinä ja
syvinä silmälasien takaa katsellen, olivat nähneet seitsenvuotisen
sodan sairaalojen verisen helvetin. Persoonalliseltakin kannalta taide
on kohotettua elämää. Se onnellistuttaa syvemmin, kuluttaa nopeammin.
Se painaa palvelijansa kasvoihin kuviteltujen ja henkisten seikkailujen
jäljet ja kehittää, jopa ulkonaisen elämän luostarinkaltaisessa
hiljaisuudessa, ajanoloon hermot hemmoitelluiksi, liikahienostuneiksi
ja uteliaiksi, mitä irstailevien intohimojen ja nautintojen täyttämä
elämä tuskin kykenee saamaan aikaan.