_Gustav Aschenbach_ eli von Aschenbach, kuten hänen nimensä hänen
viidennenkymmenennen syntymäpäivänsä jälkeen virallisesti kuului,
oli eräänä kevätiltapäivänä vuonna 19 joka kuukausimääriä esiintyi
mannermaallemme niin uhkaavin elein, lähtenyt asunnostaan Münchenin
Prinzregenten-kadun varrelta yksinään pitkähkölle kävelyretkelle.
Aamupäivätuntien vaikean ja vaarallisen, juuri silloin mitä suurinta
varovaisuutta, kaukonäköisyyttä ja tahdon tehokkuutta ja tarkkuutta
vaativan työn ärsyttämänä kirjailija ei ollut kyennyt edes päivällisen
jälkeen hillitsemään sisäisen, tuotteliaan koneistonsa puhtia, sitä
_molus animi continuus_, joka Ciceron mukaan on kaunopuheisuuden
olemus, eikä päässyt vaipumaan siihen vapauttavaan uneen, joka voimien
lisääntyvän kulutuksen vuoksi oli hänelle päivittäin tuiki välttämätön.
Niinpä hän olikin heti teen jälkeen lähtenyt ulos toivoen ulkoilman
ja liikunnon parantavan hänet ennalleen ja auttavan häntä saamaan
virkistävän illan.
Toukokuu oli alullaan, ja kosteankylmien viikkojen jälkeen oli tullut
petollinen sydänkesä. Englantilainen puutarha, vaikka vasta hennosti
lehdessä, oli ollut autereinen kuin elokuussa ja lähempänä kaupunkia
täynnä ajoneuvoja ja jalankulkijoita. Puutarhurin asunnolla, jonne
yhä hiljenevät tiet olivat hänet opastaneet, hän oli jonkun hetken
silmäillyt kansanomaisen eloisaa »Wirtsgartenia», jonka luo pysähtyi
ajurinvaunuja ja yksityisten ajoneuvoja. Hän oli jo auringon laskiessa
kääntynyt täältä kotimatkalle pitkin puiston reunaa ketoaukeaman yli
ja odotteli, koska tunsi itsensä väsyneeksi ja Föhringiltä päin uhkasi
rajuilma, pohjoisen hautuumaan kupeella raitiovaunua, joka veisi hänet
suorinta tietä takaisin kaupunkiin.
Sattumalta oli pysäkki ja sen lähitienoo autio. Ei kivetyllä
Ungerer-kadulla, jonka kiskoraiteet yksinäisinä ja kiiltävinä johtivat
Schwabingille päin, eikä Föhringin viertotiellä näkynyt ainoitakaan
ajoneuvoja. Kivenhakkaamojen aitausten takana, missä myytävänä olevat
ristit, muistotaulut ja hautapatsaat luovat silmien eteen ikäänkuin
toisen asumattoman kalmiston, ei mikään liikkunut, ja vastapäinen
bysantilaismallinen hautakappeli seisoi äänettömänä mailleen
vaipuvan päivän kajossa. Sen kreikkalaisristien ja kirkasväristen,
kirkollisaiheisten kuvausten koristamassa päätysivussa näkyi
sitäpaitsi sopusuhtaisesti järjestettyjä, kultakirjaimin piirrettyjä
otsikkolauseita, kuten: »Te käytte sisälle Jumalan asuntoon» tai
»Ikuinen valo loistakoon teille».
Odottelija oli saanut muutamaksi hetkeksi vakavaa ajanvietettä
lukiessaan näitä mietelauseita ja antaessaan sielunsa silmien upota
niiden kuultavaan mystiikkaan, kun hän haaveiluistaan valveutuen
huomasi pylväskäytävässä, ulkoportaita vartioivien molempien
ilmestyskirjan petojen yläpuolella miehen, jonka tavallisuudesta
poikkeava ulkoasu johti hänen ajatuksensa uudelle ladulle.
Epätietoiseksi jäi, oliko mies tullut kappelin sisältä pronssiportista
vai oliko hän päässyt ulkoa tullen huomaamatta nousemaan portaille.
Syventymättä tarkemmin tätä kysymystä harkitsemaan Aschenbach oli
taipuvainen hyväksymään edellisen vaihtoehdon.
Mies oli melko kookas, laiha, parraton ja silmäänpistävän
nykerönenäinen, sitä punatukkaista, lajia, jolla on maidonvalkoinen
ja kesakkoinen hipiä. Hän ei näköjään ollut ensinkään baijerilaista
rotua: ainakin hänen päässään oleva leveä ja suoralierinen olkihattu
antoi hänelle vierasmaalaisen ja jostakin kaukaa saapuneen matkamiehen
leiman. Tosin hänellä oli selässä riippumassa maakuntalaiselle
ominainen reppu ja yllään kellahtava, vyöllä sitaistu, nähtävästi
sarasta valmistettu puku, harmaa sadevaippa vasemmalla käsivarrellaan,
jota hän tuki kuvettaan vasten, ja oikeassa kädessä rautakärkinen,
vinosti maahan työnnetty keppi, jonka ponteen hän jalat ristissä nojasi
lonkkaansa.
Pää pystyssä, niin että hänen väljästä urheilupaidasta esiintyöntyvässä
laihassa kaulassaan näkyi aataminomena selvänä ja paljaana, hän katseli
värittömin punaripsisin silmin, joiden välissä, merkillisen hyvin
hänen lyhyeen typykkänenäänsä sopien, oli kaksi pystysuoraa tarmokasta
vakoa, terävästi tähystellen etäisyyteen. Siten — ja ehkäpä hänen
korotettu ja korottava asemapaikkansa oli omiaan tehostamaan sitä
vaikutusta — hänen asennossaan oli jotakin hallitsevan kauaskantavaa,
rohkeaa tai suorastaan hurjaa; olkoonpa sitten, että hän sokaistuna
tuijotti laskevaa aurinkoa tai että syynä oli pysyvä, vääntynyt ilme,
hänen huulensa näyttivät liian lyhyiltä, ne olivat työntyneet kokonaan
hampaitten edestä, jopa niin, että nämä ikeniin saakka paljastuneina
kiilsivät kauas valkoisina ja pitkinä.
Oli hyvinkin mahdollista, että Aschenbach oli esiintynyt tahdittomasti
silmäillessään vierasta osittain hajamielisenä osittain tutkivana,
sillä äkkiä hän havaitsi, että mies vastasi hänen katseeseensa ja
lisäksi niin sotaisesti, niin läpitunkevasti, niin selvästi ilmaisten
aikovansa ajaa asian veitsenterälle asti ja pakottaa toisen katseen
väistymään, että Aschenbach kääntyi kiusaantuneena ja lähti liikkeelle
aitauksen viertä pitkin, päättäen olla välittämättä miehestä sen
enempää. Seuraavassa tuokiossa hän olikin jo unohtanut vieraan.
Mutta lieneekö tuo miehen olemuksessa ilmennyt vaeltajan näköisyys
tai jokin muu ruumiillinen tai sielullinen syy vaikuttanut hänen
mielikuvitukseensa, kuinka tahansa, hän tunsi yllättävästi sisässään
kummallista laajentumista, eräänlaista ailahtelevaa levottomuutta,
nuorekkaan janoista etäisyyskaipuuta. Se tunne oli niin elävä, niin
uusi tai ainakin jo niin kauan sitten kirvoitettu ja unhossa ollut,
että hän kädet selän takana, katse maahan luotuna, jäi kahlehdittuna
seisomaan tutkiakseen tämän aistimuksen olemusta ja päämäärää.
Se tiesi matkustushalua, ei muuta, mutta todellisesti mielijohteena
syntyen ja paisuen intohimoksi, jopa suorastaan harha-aistimukseksi.
Hänen himonsa yltyi näkeväksi, hänen mielikuvituksensa, joka ei ollut
vielä rauhoittunut työhetkien jälkeen, loihti kuvan monisäikeisen
maakamaran kaikista ihmeistä ja kauhuista, joita se koetti yhtaikaa
esittää itselleen.
Hän näki — edessä oli maisema, tiheäusvaisen taivaan kattama
etelämainen suotienoo, kosteanrehevä ja kammottava, eräänlainen
alkumaailma, jossa oli saaria ja soita ynnä liejua kuljettavia
jokia — hän näki vehmaasta sanajalkatiheiköstä, lihavan, paisuneen
ja oikullisen helokukkaisen kasviston peittämästä maakamarasta
kohoavan karvapintaisia palmurunkoja lähellä ja kaukana, näki
omituisen muodottomien puiden upottavan juuriaan ilman kautta maahan,
tunkkaisiin, vihertävinä välkkyviin vuolteihin, missä maidonvalkoisten
ja lautasen kokoisten kelluvien kukkien välissä seisoi matalikossa
liikkumattomina sivulleen tuijottavia oudonnäköisiä lintuja, joilla oli
korkeat hartiat ja epämuotoinen nokka, näki bamburyteikön solmuisten
ruokorunkojen lomasta vaanivan tiikerin silmien välkähtävän hehkun
— ja tunsi sydämensä sykkivän kauhua ja arvoituksellista halua.
Sitten näky katosi, ja päätänsä ravistaen Aschenbach jatkoi kulkuaan
hautakivihakkaamojen aitausten vieritse.
Hän ei ollut, ainakaan siitä alkaen, jolloin hänellä oli ollut varoja
nauttiakseen mielin määrin yleismaailmallisen yhdysliikenteen eduista,
pitänyt matkustamista muuna kuin terveydellisenä toimenpiteenä, johon
silloin tällöin vastoin halua ja taipumusta oli täytynyt turvautua.
Liian paljon työssä mukana, oman persoonallisuutensa eurooppalaisen
sielun vaatimissa tehtävissä ahertaen, tuotannon velvoituksen
liiaksi raskauttamana, huvitukseen liian vastahakoisena voidakseen
kelvata ulkomaailman harrastelijaksi hän oli kokonaan tyytynyt
siihen käsitykseen, jonka kuka tahansa, liikkumatta pitkälle omasta
piiristään, voi saada maakamarasta, eikä ollut kertaakaan edes
yrittänyt lähteä Euroopan ulkopuolelle.
Varsinkin senjälkeen kun hänen elämänsä alkoi hitaasti kallistua
loppuaan kohden, siitä alkaen, jolloin hänen taiteilijapelkonsa,
se ajatus, ettei ehtisi saada valmiiksi — se huoli, että aika
loppuisi kesken, ennenkuin hän olisi täyttänyt velvollisuutensa
ja antanut itsensä kokonaan, ei enää ollut pelkkänä päähänpistona
karkoitettavissa, oli hänen ulkonainen olemassaolonsa rajoittunut
melkein yksinomaan siihen kauniiseen kaupunkiin, josta oli tullut
hänen kotiseutunsa, ja jylhään maa-asuntoon, jonka hän oli itselleen
rakentanut vuoristoon ja jossa hän vietti sateiset kesät.
Niinpä sekin mielijohde, joka juurikään oli niin myöhään ja äkkiä
häneen iskenyt, hyvin pian hillittiin järkisyiden ja nuoresta pitäen
kehitetyn itsekurin avulla, jolloin se sai oikean valaistuksensa.
Hänellä oli ollut aikomus kehittää muuan teos, jota varten hän eli,
erääseen tiettyyn kohtaan, ennenkuin hän muuttaisi maalle, ja tuo
ajatus ruveta maankiertäjäksi, mikä kuukausiksi riistäisi hänet työn
äärestä, oli liian kevytmielinen ja niin vastoin kaikkia suunnitelmia,
ettei sitä kannattaisi edes vakavasti pohtia.
Ja silti hän tiesi liiankin hyvin, mistä syystä tuo ahdistus niin
äkkiarvaamatta oli johtunut. Pakokauhua se oli, tunnusti hän itselleen,
tuo etäisyyden ja uuden kaipuu, tuo vapautuksen, helpotuksen ja
unohduksen himo — halu päästä pois työn äärestä, jäykän, kylmän ja
intohimoisen raatamisen arkiympäristöstä. Tosin hän rakasti sitä,
rakasti jo melkein hermoja kuluttavaa ja päivittäin uudistuvaa
taistelua sitkeän ja ylpeän, niin useasti koetellun tahdon ja yhä
lisääntyvän väsymyksen välillä, josta kukaan ei saisi tietää mitään
ja jota tuotanto ei saisi millään lailla ilmaista, ei merkilläkään
paljastaa voimien pettäneen tai veltostuneen. Mutta järkevältä tuntui
olla jännittämättä jousta liiaksi, itsepintaisesti tukahduttamatta niin
elävästi tuntuvaa tarvetta.
Hän ajatteli työtään, ajatteli sitä kohtaa, johon hänen jälleen tänään,
kuten eilenkin, oli täytynyt pysähtyä ja joka ei näyttänyt mukaantuvan
kärsivälliseen sommitteluun eikä ripeään sivallukseen. Hän tutki sitä
uudelleen, koetti murtaa tai purkaa esteen ja luopui hyökkäyksestä,
väristen vastenmielisyydestä. Tässä ei ollut mikään tavaton vaikeus
voitettavana, mutta häntä lamauttivat haluttomuuden tuottamat
epäilykset ja se paisui niin valtavaksi tyytymättömyydeksi, ettei
mikään enää voinut sitä vaimentaa.
Tyytymättömyys oli tosin jo nuorukaiselle merkinnyt kyvyn olemusta
ja sisintä luonnetta, ja siksi hän oli hillinnyt ja viilentänyt
tunnetta, koska hän tiesi sen olevan taipuvaisen tyytymään iloiseen
likimääräisyyteen ja puoleen täydellisyyteen. Kostiko siis nyt tuo
kahlehdittu aistimus jättämällä hänet ja kieltämällä hänen taiteeltaan
kannatuksensa ja siivittämisensä ja viemällä mukanaan kaiken halun,
muodon ja ilmaisun viehätyksen?
Ei niin, että hän olisi luonut huonoa: se ainakin oli vuosien tuottama
etu, että hän voi joka hetki olla tyynen varma mestaruudestaan. Mutta
kansan, sitä kunnioittaessa hän itse ei siitä iloinnut, ja hänestä
tuntui, että hänen työstään puuttuivat ne tulisesti räiskyvän mielen
tunnusmerkit, joilla ilon synnyttäminä enemmän kuin millään sisäisellä
arvolla on se tärkeämpi etu, että niistä tulee nauttivan maailman
ilonaihe.
Hän pelkäsi viettää kesää maalla yksinään pienessä talossa
palvelustytön kanssa, joka valmisti hänen ruokansa, ja miespalvelijan
kera, joka toi sen hänelle pöytään. Hän pelkäsi tuttuja maisemia
vuorenhuippuineen ja -seinämineen, jotka jälleen ympäröisivät hänen
tyytymätöntä hitauttaan. Ja näin ollen oli vaihtelu tuiki tarpeen,
hiukan tilapäiselämää, tyhjäntoimittamista, kaukoilmaa ja uutta verta,
niin että kesästä tulisi hyödyllinen ja tuottava. Matkoille siis —
hän oli siihen tyytyväinen. Ei kovin kauas, ei juuri tiikerien luo.
Makuuvaunussa yö ja kolmen, neljän viikon lepotovi jossakin kaiken
maailman lomapaikassa, lempeässä etelässä.
Näin hän mietti kuullessaan Ungerer-katua lähestyvän sähköraitiovaunun
jyminän, ja vaunuun noustessaan hän päätti käyttää illan tutkimalla
karttaa ja aikataulua. Vaununsillalla hänen päähänsä pälkähti
etsiskellä olkihattuista miestä, joka oli ollut hänen toverinsa tämän
kutakuinkin kohtalokkaan viivähdyksen aikana. Mutta vieraan häviäminen
jäi selittämättömäksi: häntä ei näkynyt entisellä paikallaan, ei
seuraavalla pysäkillä eikä vaunussakaan.