Seuraavana aamuna lähti Mauri tapansa mukaan kaupunkiin katsomaan,
kuuluisiko jotakin sulun loppumisesta. Tunnin kuluttua palasi hän
kädessään nippu kuivia ruisleipiä ja kertoi ilosta loistavin silmin,
että sulku oli päättynyt; työnantajien oli täytynyt suostua samoihin
ehtoihin kuin ennen olivat voimassa: työpäivää ei siis pidennetä!
Sulkukomitea kokoontuu tänään kello 5 allekirjoittamaan sopimuksen ja
työt alkavat huomenaamulla!
-- Jumalalle olkoon kiitos, että hän vihdoinkin on pehmittänyt
työnantajien sydämet! -- huudahti äiti hartaana liittäen kätensä
ristiin.
Maurin mieli teki tosin huomauttaa, että se oli yksinomaan työväen
_oma ansio:_ heidän yksimielisyytensä ja kestävyytensä tulos, mutta
hän oli liian iloinen nostaakseen nyt juuri erimielisyyttä -- siksipä
hän vain hymähteli...
* * * * *
Kun he kaikki kolme pääsivät iltasin tuntia aikaisempaan työstä,
saivat saman palkan kuin ennenkin ja perhe alkoi taas jotenkin tulla
toimeen, ei kukaan muistanut, että se oli Maurin ansio, etteivät he
silloin menneet tovereitansa pettämään -- Maurin, jota he silloin
villitsijäksi nimittävät.
Eikä hän sitä vaatinutkaan.