Kun Mauri tuli pihalle, huomasi hän, että kaikki olivat siskon
ympärillä, koettaen lohduttaa ja tyynnyttää häntä parhaansa mukaan.
Kuului vain epäselviä sanoja: "Älä välitä siitä", "Se on kamalaa, kun
tuollalailla"... "Ei se koskaan ennen ole tuollainen ollut" y.m.,
mutta Maurille ei kukaan suonut silmäystäkään! Hän meni edemmäksi ja
istahti kivelle.
Mutta nälkä ja katkeruus ei mennyt ohi. Ja kun saapuvilla ei ollut
muuta syntipukkia, käytiin uudelleen ahdistamaan Mauria. Sisar yhä
itki.
-- Kyllä se on hävytöntä, että rupeat Helmiä haukkumaan! -- lausui
katkerasti Reino. -- Varsinkin, kun hän on oikeassa... Mihin sitä
tällä pelillä joudutaan?
Nyt läheni Maurin vaimokin, istui puupölkylle lapsi sylissään ja
sanoi katkonaisesti, itkuaan pidätellen:
-- Pitääkö meidän kuolla nälkään... ennenkuin... ennenkuin... te
menette työhön...?
-- Niin... -- yhtyi äiti.
-- Kyllä jo pitäisi... -- päätteli isä synkkänä.
-- Sinä se olet syypää kaikkeen! -- huusi Helmi-sisko raivokkaasti
itkien. -- Isä ja Reino olisivat jo aikoja sitten menneet työhön...
mutta sinä estät... sinä... sinä... sinä!
Nyt tulistui Mauri uudelleen.
-- Sen minä sanon, ettei mennä pettämään tovereitamme! Ei jumal'auta
mennäkkään! Vaikka ennen kuollaan nälkään joka sorkka!
Mutta nyt kohosi kiihko ja katkeruus huippuunsa. Kaikki muut paitsi
isä, rupesivat itkemään -- sillä kaikki olivat nälissään! Ja kun
ei ymmärretty oikeata syyllistä, niin sai Mauri kaiken osakseen.
Vihaiset, uhkaavat silmäykset, katkerat, pistävät sanat ihan
sinkoilivat hänen ympärillään.
-- Ei, kyllä tämä on liikaa! -- ärisi isä, heittäen kulmainsa alta
kiukkuisen silmäyksen Mauriin.
-- Sinunko tähtesi tässä ruvetaan ijankaiken kärsimään! -- huudahti
veli itku kurkussa ja iski raivokkaasti kepillään männynvesaa.
-- Enkö minä sinulle enää mitään merkitse...? Etkö lapsestakaan
välitä...? -- nyyhkytti Maurin vaimo hyssyttäen sylissään itkevää
pienokaistaan.
-- Muistatko... miten olet minua haukkunut! Miten löit Reinoakin
pienenä! Vieläkö muistat! -- kirkui nyrkkiä puiden Helmi.
-- Lakatkaa jumalan tähden... Älkää jumalan tähden riidelkö...
lapset... vaikeroi äiti itkien, mutta hänen äänensä hukkui uusiin
sekaviin, vihaisiin huutoihin:
-- Luuletko yksin olevasi! Minä ammun sinut! Jumal'auta! -- uhkasi
veli.
-- Kuinka kehtaat...!
-- Villitsijä!
-- Lapsi ei ole saanut ruokaa...
-- Minä en ole saanut tänään kuin leipäpalan aamulla!
-- Enkä minä!
-- Enkä minä!
Vieläpä pikkuvelikin, 8-vuotias Matti, joka ei kai vielä luottanut
sanojensa voimaan, alkoi turvallisen matkan päästä viskellä kivillä
(joista pari sattuikin) ja huusi itkien:
-- Villitsijä... villitsijä!
Mutta vastapäätä heitä kaikkia seisoi kalpeana ja päättävänä
Mauri. Kirvelevä tuska raateli rautakynsin hänen sydäntään. Jospa
nuo olisivat olleet vieraita, vihollisia, niin hän ei olisi ollut
milläänsäkään. Mutta nähdä ne, joita enin rakastaa maailmassa,
joiden edestä antaisi elämänsä... nähdä heidät vastassaan noin
vihamielisinä, ymmärtämättöminä -- se oli hänelle hirmuista! Mutta
se, että hän oli yksin, kaikki häntä vastaan, muutti hänen kärsineen
mielensä kovaksi, hän tahtoi haavoittaa takaisin. Sentähden hän ei
vastannut mitään, vaan nauroi, nauroi kylmää, uhmaavaa naurua... Hän
seisoi siinä pää pystyssä, ylpeänä ja voimakkaana, hänen repaleinen
paitansa oli auki, paljastaen ruskean rinnan ja jäntevän kaulan...
Hänen sieramensa värähtelivät ja tummat silmänsä salamoivat synkästi,
kun hän viimein puhui:
-- Minä en ole syönyt tänään mitään -- mutta en voi muuta kuin nauraa
teille kaikille -- senkin raukat! Te olette aivankuin hulluja! Te
syytätte _minua_ -- aivankuin minä olisin teidän sortajanne! Minäkö
julistin työnsulun? Ettekö enää muista, että rakennusherrat sen
tekivät? Ja ne nujertavat meidät maahan -- jos emme puolustaudu ja
kestä taistelussa. Meidän _täytyy_ siis kestää!
-- Mutta kun oma lapsi kärsii nälkää... niin kyllä täytyy olla
sydämetön...
-- Sydämetön! -- matki mies melkein horjuen. Sana sattui häneen kuin
isku ja masensi silmänräpäyksessä hänen varmuutensa ja uhmansa.
Hän lysähti kivelle ja kun hän pää käsien varassa alkoi puhua,
kuulosti äänensä matalalta ja kumealta kuin tulisi se haudasta; ja
lausui sanat katkonaisesti ja pakottaen, aivankuin olisi niiden
välillä nieleskellyt jotain karvasta ja epämiellyttävää, joka
tarttui kurkkuun. -- Sydämetön... Niin te luulette... luulette,
etten kärsi... mutta... sydämeni on pakahtua tuskasta... kun ei ole
ruokaa... Mutta menisinkö pettämään toverini... Tai mitä pitää minun
tehdä... Itkisinkö? Jos itkisin... mitä se hyödyttäisi...? Ja minä
jo olen tarpeeksi itkenyt maailmassa! Muistatteko äiti, kuinka itkin
-- ja kuinka te itkitte -- kun minun 8-vuotiaana lapsena täytyi
lähteä vieraalle karjapaimeneksi... heidän synkkiin metsiinsä...
Muistatteko, kuinka itkin, kun olin ajopoikana... ja tulin kotiin
paleltunein, vertavuotavin varpain... tulin, saadakseni vain itkeä,
sillä minun täytyi taas samana päivänä lähteä kaupunkiin hirsikuormaa
viemään, vaikka jalat polttivat kuin tulessa. Ei auttanut, sillä
isä oli sairaana ja toiset pienemmät (hän viittasi veljiänsä
ja siskoihinsa) tarvitsivat leipää... Ja kun minä yksin olin
maailmalla... turvattomana, rahattomana... eikä ollut ruokaa, niin.
Tai miksi kertoa! Koko lapsuushan oli minulle vain kurjuutta, vilua,
nälkää ja -- itkua... Tästä sinä sisko et onneksi tiedä... sillä sinä
olit sentään _kotona_...
Hän vaikeni, mutta jatkoi taas hetken kuluttua:
-- Kun minä sitten tulin mieheksi ja näin, että maailmassa on
järjestelmä, jonka vallitessa rikkaat ja köyhät ovat -- rikkaitten
sorron takia -- ilmitaistelussa keskenään, niin kuinka minä, joka
niin paljon olen saanut tuota sortoa kärsiä -- kuinka minä _voisin_
mennä sortajain puolelle? Katsokaa: tässä täytyy olla jommankumman
puolella, ei voi olla puolueton... Minä selitän...
-- Ei tässä saarnoja tarvita! -- keskeytti sisar tylysti.
-- Helmi kulta... anna nyt minun sanoa ja kuuntele sinäkin, tämä
kerta! -- pyysi Mauri. -- Niin, minun piti vain sanoa tästä sulusta,
sillä se osoittaa, kuinka tunnottomia kapitalistit ovat: Ensin
näännytettiin työväkeä pitkä talvi työttömyydellä. Muistattehan,
mitä valtuuston herrat sanoivat, kun pyydettiin hätäaputöitä! Tuliko
työtä? Mitä vielä! Ja kun kevät tuli, julistivat he sen ilosanoman,
että työpäivä pidennetään... Ajattelivat kai, että työväki on niin
nälkiintynyttä, ettei se voi mitenkään puolustautua ja he saavat taas
kymmeniä tuhansia pistää taskuunsa! Eikö se ollut mielestäsi väärin?
Ja tietäkää se, että jos nyt olisi myönnytty, niin ensi vuonna olisi
taas pidennetty työpäivää ja vähennetty myöskin palkkaa -- työpäivän
pidennystä seuraa aina myöskin palkkojen alennus... Ne eivät tunne
mitään sääliä! Sentähden työväestönkin täytyy taistella! Ajatelkaa:
jos työväki vielä vähän aikaa pysyy yksimielisenä, niin työnantajain
täytyy myöntyä ja silloin tullaan taas jotenkuten toimeen. Mutta
jos tulee paljon sellaisia, jotka suostuvat menemään työhön noilla
kurjilla ehdoilla, silloin saavat herrat työt käyntiin, kaikkien
työläisten täytyy lopulta taipua -- ja työnantajat sortavat heitä
entistä enemmän! Ettekö nyt käsitä, että täytyy olla jommankumman
puolella! Ja ettekö käsitä, että jokainen, ken nyt menee työhön
on noiden sortajien avustaja, toveriensa yksimielisyyden rikkoja,
veljiensä pettäjä -- Juudas! Ja pitäisikö meidän nyt olla tuollaisia
pettureita! Pitäisikö meidän mennä viskaamaan kiviä veljiemme --
ja itsemme päälle! Sitä en ainakaan minä tee -- enkä _voi_ tehdä!
Minä en nöyrry enää, kun minua isketään -- minä isken takaisin! Ja
taistelen oikeuden puolesta viimeiseen hengenvetoon asti!
Hän ojensi kätensä kuin rukoillen, alensi ääntään ja puhui kiihkeästi
ja tuskallisesti kuin hukkuva joka pyytää apua:
-- Kärsitään vielä vähän aikaa... Ei mennä työhön! Ne eivät voi
enää kauvan kestää -- olen kuullut sen luotetuilta henkilöiltä --
niiden täytyy myöntyä... Kuulkaa... minä hankin huomenna leipää
vaikka mistä... vaikka maan alta! Mutta ei mennä työhön! Meidän
täytyy koettaa, meidän _täytyy_ voittaa muuten meidät ihan maahan
nujerretaan! Jos kärsimmekin, niin kärsimme totuuden, oikeuden,
-- toisten kovaosaisten ja oman elämämme puolesta... Sillä jos me
voitamme täällä, niin sortajat eivät uskalla muuallakaan ruveta tällä
tavalla kuristamaan... Meidän voittomme on heidänkin voittonsa...
tappiomme heidän tappionsa... Ja kun te tiedätte, miten kurjaa
meillä ja kaikilla työläisillä on, niin sanokaa: onko väärin, jos
puolustaudumme silloin, kun olomme aijotaan vielä kurjemmaksi tehdä?
Sanokaa, onko se väärin? -- Sano Helmi, onko se väärin?
-- Niin, mutta kamalaa on sentään kuolla nälkään...
-- Mutta sano nyt! -- tiukkasi edelleen Mauri. -- Onko se väärin,
että puolustamme oikeuksiamme? Tai pitääkö meidän...
Hänen puheensa keskeytyi, sillä pikku-sisko juoksi pihaan ilosta
loistaen, kainalossaan suuri, hyvältä tuoksuva ruisleipä! -- Helmillä
oli sattunut olemaan 50 penniä ja hän oli lähettänyt tytön puotiin.
Leipä vietiin riemusaatossa sisälle ja äiti käski jokaisen saamaan
osansa.
Hetken kuluttua toi nuorin veli Maurillekin palan. Oi, miten hyvältä
se tuoksui! Sen tuoksu miltei huumasi hänet -- sillä hän ei ollut
syönyt kuin eilen iltapäivällä... Mutta nostamatta päätään, sanoi hän
mielenliikutuksesta värisevällä äänellä:
-- En minä välitä... syökää nyt vain... Anna tuo pala äidille ja
Tildalle, -- ja lisäsi hiljemmin, kuin itsekseen: -- Että se pienikin
saisi vähän maitoa...
Kun toiset söivät niukkaa osaansa mökissä, hiipi hän horjuvin askelin
läheiseen mäenrinteeseen, heittäytyi kanervikkoon ja itki rajusti,
niin että koko ruumiinsa värisi ja vapisi... itki, niinkuin itkee
vain karaistu mies, joka kauan, kauan on ollut itkemättä...
Oi, mikä pohjaton tuska ja epätoivo vähäsikään hänet, kun hän
ajatteli elämäänsä! Menneisyys oli vain kärsimystä ja kurjuutta
ja tulevaisuus -- samaa! Leppymätöntä, katkerata taistelua
kurjasta leipäpalasta! Hänen lapsensa saisivat kärsiä nälkää jo
rintalapsina... Eikö sitten koskaan koita köyhille onnellisempi
aika? -- Koittaa varmasti, mutta köyhien itsensä on valloitettava se
sitkeällä taistelulla. Ja se, etteivät edes omaiset käsittäneet tätä
taistelua, tuntui sietämättömän tuskalliselta. Kaikkea muuta vielä
voisi kestää...
-- Minä hullu, kun haaveilin omasta mökistä puutarhoineen...
iloisista lapsista... onnellisesta perhe-elämästä...! Oih!
Se parahti hänen kuivien huuliensa välistä kuni haavoitetun eläimen
valitus...
Kun tähdet jo vilkkuivat taivaalla, lempeällä kesätaivaalla, makasi
hän vielä kanervikossa, tuijottaen kuumeisin silmin avaruuteen
ja hänen rinnastaan pusertui silloin tällöin raskas, käheä,
tuskanvoihkelta muistuttava huokaus...