Istuin huoneessani ja katselin miten syyspilvet liitelivät
iltataivaalla synkkinä ja uhkaavina lähellä maata, aivankuin harmaat,
mahdottoman suuret petolinnut, jotka kiertelevät turvattoman saaliin
ympärillä, tietäessään ettei se voi paeta -- kun tuotiin sana, että
eräs ystäväni, Vilho Koskenkorva oli ampunut itsensä.
Kun kysyin sanantuojalta, miten se oli tapahtunut, selitti hän
hengästyksissään, että Koskenkorva oli aamulla pyytänyt vaimoansa
menemään lasten kanssa erään tuttavan luokse jollekin asialle. Kun
he äskettäin palasivat, tapasivat he hänet makaamassa sängyssään
kuolleena ohimo lävistettynä -- vielä lämpimän verivirran pulputessa
kuulanreijästä...
Nopeasti sieppasin takin ylleni ja juoksin Koskenkorvan asunnolle.
Siellä kohtasi minua surkea näky: huone oli epäjärjestyksessä;
vaimo oli polvillaan vuoteen vieressä ja syleili miehensä kuollutta
ruumista; kaksi lapsista, 3-4 vuotiaita poikia, riippuivat kiinni
äidissään, mutta pienin -- tuskin vuoden vanha lapsi -- istui yksin
kylmällä, likaisella lattialla -- ja he kaikki olivat itkusta
nääntymäisillään... Vaimo ei huomannut tuloani, ennenkuin kosketin
häntä keveästi olkapäähän. Hän kääntyi, tuijotti kuin mieletön
vääristynein kasvoin ja itkusta turvonnein silmin, ikäänkuin ei
olisi minua koskaan nähnyt -- mutta heittäytyi uudestaan nyyhkyttäen
ruumiin ylitse. Nostin hänet väkivalloin tuolille istumaan, asetin
itkusta ja kylmästä sinistyneen, melkein nääntyneen pienokaisen hänen
syliinsä ja sanoin:
-- Lakatkaa... Lapsihan huutaa itsensä kuoliaaksi. -- Älkää nyt
pudottako sitä...!
Hän ei tyyntynyt. Hän lysähti polvilleen kuin riepu ja vaikeroi
itkunsa lomasta katkonaisesti:
-- Voi jumala! Miksi näin... miksi hän ei saanut elää? -- Minä
tiedän... siksi hän ampui... kun oli sairas... Rakkaani... minä
kuolen... ja pienet... Miksi... miksi... miksi...!
Hän syöksyi uudelleen miehensä ruumiin viereen, syleili kiihkeästi
sen kylmeneviä, kangistuneita jalkoja ja vanhemmat lapset seurasivat
esimerkkiä -- ainoastaan pienin, omaan onneensa jätettynä, lysähti
lattialle vatsalleen... He kaikki itkivät... itkivät toivottomasti,
sydäntäsärkevästi...
Mutta kuurona kaikille itkuille ja valituksille lepäsi ystäväni
jäykkänä vuoteellaan. Kädessään puristi hän vielä revolveria; toinen
käsi oli nyrkissä rinnalla, aivankuin siinä olisi tuntunut kipua
viime hetkellä. Kummastakin ohimosta johti kapea, tummanpunainen
veriviiru kaulan ja hartiain välillä olevaan hyytyneeseen
verilammikkoon: kuula oli mennyt toisesta ohimosta sisään, toisesta
ulos. Parta oli ajeltu, hienot viikset kierretty hieman ylös ja
pitkä, vaalea tukka kammattu taaksepäin... Silmät ja suu olivat
päättävästi suletut ja huulilla väikkyi tuskin huomattava katkera
hymy -- samanlainen kuin eläessäänkin usein... Jos ei kuulanreikiä
ja verilammikkoa olisi ollut, olisi luullut hänen nukkuvan -- siksi
tyyneltä ja rauhalliselta hän näytti.
Hän oli luultavasti asettunut sänkyyn selälleen ja siinä ampunut
itsensä.
Silmäillessäni ympärilleni huomasin pöydällä suuren kirjekuoren. Se
sisälsi seuraavan käsikirjoituksen:
_Jälkeenjääneille_.
Oletteko koskaan ajatelleet, mitä tuntee ihminen, jolta kaikki toivo
on loppunut, kaikki tiet suletut -- jonka on pakko lausua nuo kamalat
sanat: minun täytyy surmata itseni. Kuinka usein te, kuullessanne
jonkun itsemurhasta, olette huudahtaneet: se on raaka, jumalaton
teko! Te tuomitsette vain, mutta oletteko ajatelleet, kuinka julmasti
ihminen kärsii, kuinka hirvittävä on hänen epätoivonsa ja tuskansa,
ennenkuin hän jättää elämän... rakkaansa... Ja oletteko ajatelleet,
_miksi_ hän on sen tehnyt...?
Omaiseni, ystäväni, ihmiset, tutut ja tuntemattomat, kuulkaa minua!
Te saatte taas yhden tuomittavan: Mutta ennenkuin sen teette,
seuratkaa tämä kyhäykseni loppuun ja päättäkää: _mitä te itse
olisitte tehneet_ minun sijassani -- koettakaa ajatella, ymmärtää
minua, -- sillä minunkin täytyy tähän kirjoittaa nuo toivottomat,
kauheat sanat: _Minun täytyy ampua itseni!_
Se on ollut minulla selvillä jo kauan, ettei minulla ole mitään muuta
mahdollisuutta, mitään muuta ratkaisutapaa kuin se, mutta kun en voi
sitä enää viivytellä pitkiä aikoja, täytyy minun seikkaperäisesti
kirjoittaa tähän, _minkätähden_ minun täytyy se tehdä.
Niin. Minä olen tuomittu kuolemaan. Sain keuhkotaudin työssä
ollessani vuosi takaperin -- taudin, josta ei ole enää toivoa
paranemisesta.
Mahdollisesti olisin parantunut, jos _alussa_ olisin päässyt
parantolaan -- mutta mihin pääsin minä? Ei ollut varoja! Ja mistä
olisin saanut varoja? Kolme pientä lasta ja vaimo -- eikä ollut
silloin edes työtä.
Tosin kyllä sain tietää, _miten_ paranisin. Lääkäri selitti sen
minulle niin selvästi, että muistan sen sanasta sanaan. Hän sanoi:
"Keuhkotaudista ei parane muuten kuin hyvän ruuan, puhtaan ilman
ja huolettoman mielentilan avulla. Teidän pitää siis syödä hyvää
ruokaa 4-5 kertaa päivässä; runsaasti paistia, lihalientä, hyvää
soppaa, hedelmiä ja väliajoilla vielä kuorimatonta maitoa, kahvia
hyvän leivän ja runsaan kerman kanssa... Sitten pitää teidän asua
yksinäisessä huoneessa, jossa noudatetaan ehdotonta puhtautta, akkuna
auki yöt ja päivät. Ulkona pitää teidän käydä joka päivä -- mutta
lämpimissä vaatteissa, ettette vilustu. Ja mikä on tärkeätä: teidän
on oltava iloisella mielellä, vältettävä kaikkea mielenliikutusta
ja murehtimista. -- Työhön ette luonnollisesti voi nyt mennä. Kun
tarkoin noudatatte määräyksiäni, niin kyllä siitä hyvä tulee!" --
Näin neuvoi tuo ystävällinen mies ja hän oli kyllä oikeassa!
Mutta minulle oli se mahdotonta. Mistä saisin minä paisteja,
lihalientä syödäkseni ja maitoa juodakseni, kun en ollut saanut työtä
kuin silloin tällöin? Kun töintuskin voitiin ostaa yksi litra maitoa
päivässä, sekin usein kuorittua, niin tämän pienen tilkan tarvitsivat
lapset -- ei niille voi olla antamatta! Miten voin asua yksinäisessä
huoneessa, kun meillä oli vain yksi huone ja pieni kyökkipahanen ja
kolme lasta! Voiko siinä olla puhdasta? Ja lämpimät vaatteet? Iloinen
mieli? Mistä saan minä ne, kun lapseni kärsivät nälkää? -- Tämän
selitin lääkärille. Hän tuli surulliseksi, kohautti olkapäitään, eikä
vastannut mitään.
Mitä voin? Kun muutama päivä sen jälkeen satuin saamaan työtä, täytyi
minun mennä -- enhän voinut nähdä lasteni kärsivän nälkää! Tautini
paheni tietysti niin, etten tahtonut voida mitenkään tehdä työtä,
mutta ei auttanut: niinkauvan kun suinkin jaksoi, täytyi mennä! Nyt
en enää voi ja tautini on sillä asteella, ettei minua voi mikään
pelastaa...
Tätä en ole tahtonut sanoa vaimolleni; en ole voinut -- enkä voi
sanoa hänelle koko totuutta. Se on parempi näin -- hän menehtyisi nyt
jo. Se on niin äärettömän julmaa!
Erään tapauksen muistan niin selvästi. Tulin työstä -- se oli
viimeisiä päiviä kun olin työssä -- ja olin kai tavallista kalpeampi
ja väsyneempi, koska vaimoni huomasi, että olin menehtymäisilläni.
Hirveä aavistus valtasi hänet: hän syöksyi jalkoihini, syleili minua
kiihkeästi, niinkuin olisi nähnyt viimeisen kerran ja vaikeroi
sanomattomassa tuskassa itkien:
-- Jos sinä kuolet...? Rakkaani... rakkaani... Jos kuolet... kuolet...
Silloin olin vähällä purskahtaa itkuun ja sanoa hänelle kaikki.
Vihlova tuska tuntui repelevän rautakynsin sydäntäni. Ankaralla
tahdonponnistuksella sain itseni tyyneksi ja lohdutin häntä parhaani
mukaan -- vieläpä nauroinkin hänen muka turhalle pelolleen. -- Nyt
tietää hän kyllä, että sairastan keuhkotautia, mutta luulee sen
olevan sillä asteella, että vielä paranen, kun en ole vielä aivan
laiha kasvoiltani...
Nyt kun vaimoni tietää tautini laadun koettaa hän aina valita minulle
parhaat palat syötäväksi, että vain paranisin! Jos hän voi ostaa
vähän lihaa ja maitoa, valmistaa hän niistä minulle paistia, velliä
y.m. käskee lapset kyökkiin ja pakottaa minut syömään... Ja kun minun
pitäisi syödä _velliä_, niin lapseni -- pienet, _rakkaat_ poikani
-- syövät kyökissä kuivaa leipää, silakkaa ja kaljaa, silloin en
voi, vaikka tahtoisinkin, sitä tehdä. Heidän rukoilevat, moittivat
lapsensanansa: "Eikös äiti Untolle annakkaan velliä"! "Antakaa
Aarnelle myös velliä!" putoilevat sydämeeni kuni rautamöhkäleet...
Minä en voi... en _saa_ syödä! Se olisi kamalaa vääryyttä! Se olisi
rikos! Ei ole minulla oikeutta syödä, kun heidän pienet, heikot
hampaansa nakertavat kivikovaa leipäpalaa ja heidän vatsansa huutavat
parempaa ruokaa ja laihtuneet pikku kasvot, rukoilevine katseineen,
kääntyvät sinne, missä minä syön. Ja ajatelkaa: kun minä en voi tehdä
työtä, en voi ansaita -- ainoastaan kulutan -- revin minä sillätavoin
viimeisenkin leipäpalan heidän pienistä, kalpeista kätösistään!
Sydämeni on pakahtua tuskasta sitä ajatellessani -- enkä enää tee
niin! Se olisi rikosta -- julmaa rikosta!
Käsitättekö te: _jokainen päivä, minkä elän_ ja syön, on
_lapsiraukoilleni kuolemaa ja nälkää_... Sentähden -- juuri sentähden
täytyy minun ampua itseni!
Kuinka mielelläni eläisinkään!
Olenhan vielä niin nuori -- vasta 26-vuotias! Muille on elämä siinä
ijässä kauneimmillaan, minun lähenee jo loppuaan -- ikäänkuin
uppoaisin hitaasti, mutta varmasti pohjattomaan suohon, taikka
ryömisin pimeän, pilkkopimeän rotkon pohjaa, jossa terävät kivet
ja lähimmäisteni luunsirpaleet haavoittavat polveni... Kummallakin
puolella ovat seinänjyrkät, kylmät kalliot ja näkymätön voima
pakottaa minua armotta eteenpäin ja edessä kohisee kalmanmeren kumea
pauhu... Sellainen on elämäni!
En tahtoisi erota lapsistani -- tuntuu kauhealta jättää heidät
ilman turvaa, ilman isää ja suojelijaa... Ehkä heidän täytyy lähteä
kerjuulle, kokea kaikki ne tuskat ja kärsimykset, mitä kylmä, kova
maailma voi tarjota. Ehkä heitä lyödään... Oih! minä en jaksa
ajatella sitä! Se on liian hirvittävää... Vereni hyytyy sitä
ajatellessa...
Mutta mitä voin tehdä? En mitään! Korkeintaan vuoden ajan saatan
elää... mutta kuolemaani asti syön joka päivä pienokaisteni
elämismahdollisuuksia. Siis: mitä pikemmin lopetan itseni, sitä
parempi!
* * * * *
Kohtaloni hermostuttaa ja kiusaa minua sanomattomasti. Olen toisinaan
kuin hullu. Tulistun turhista asioista silmittömästi ja olisin valmis
tekemään vaikka mitä! Yksi esimerkki siitä, miten ihminen tällaisissa
olosuhteissa voi menettää kaiken harkintakykynsä:
Oleskelin kotona joku aika takaperin. Veljeni -- 19-vuotias
nuorukainen, josta pidän tavattoman paljon -- kiusotti erästä tyttöä,
ei laskenut häntä irti, vaikka tyttö pyysi. Synkissä mietteissä siinä
istuessani alkoi se jostakin syystä minua hermostuttaa ja sanoin
käskevästi veljelleni:
-- Laske irti!
-- No, mikäs käskijä sinä olet? -- vastasi veljeni puoleksi
pilkallisesti, puoleksi leikillään ja naurahti.
-- Mene ulos! -- ärjäsin minä yht'äkkiä raivostuneena ja tunsin,
miten korvissani alkoi humista, niinkuin ulkona olisi alkanut myrsky.
-- Ulos? -- Mitä minä ulkona teen?
Minä raivostuin tahtomattani ihan silmittömästi, näin kaikki kuin
mustan sumun lävitse, kyyristyin eteenpäin kuin saaliinsa kimppuun
hyökkäävä peto ja kuulin, miten ääneni kähisi sanoessani hitaasti
mutta selvästi:
-- Mene ulos! Taikka tapan sinut!
Kun hän ei silmänräpäyksessä lähtenyt, juoksin minä kuin hullu
läheisen pöydän ääreen, sieppasin puukon ja syöksyin mielettömänä
veljeni jälestä -- hän oli heti juossut ulos nähdessään muotoni.
Jos hänet silloin olisin saavuttanut, niin varmasti olisin iskenyt
hänet kuoliaaksi -- ja kuitenkin pidin hänestä niin paljon, että
olisin tehnyt vaikka mitä hänen edestään! Heti kyllä huomasin
mielettömyyteni ja kaduin katkerasti, tulin ihan sairaaksi -- kuume
nousi tavattomasti -- mutta sillä hetkellä en ymmärtänyt enkä
käsittänyt mitään.
Siitä asti olen karttanut kaikkea kinasteluakin ja ihan pelännyt,
ettei kukaan vain sanoisi minua vastaan, silloin kun olen
suutuksissani, sillä tunnen, että saattaisin tehdä mitä tahansa,
ilman etten itse voisi sille mitään.
Sellaiseksi voi epätoivo ja tuska tehdä ihmisen!
* * * * *
Ne lapset!
Heidän mielikuvituksensa on niin herkkä, heidän puheensa niin
sattuvaa, sydämellistä ja omituista, että se panee toisinaan sydämeni
värisemään tuskasta -- ja hetkeksi umpeen kasvaneet sydänhaavat
aukenevat ja kirvelevät...
Eilen illallakin, kun istuin yksin pöydän ääressä, tuli vanhin
poikani hiljaa luokseni, asetti pienen kätensä kouraani, katsoi
silmiini ja kysyi arasti:
-- Isä... miksi ette ota meitä enää syliin ja laula... niinkuin
ennen...? Onko isä vihainen?
Oh! Nuo sanat sattuivat minuun kuni piiskaniskut! En ole uskaltanut
ottaa heitä syliini peläten tartuttavani heidät... en suudella,
hyväillä -- vaikka niin mielelläni olisin tahtonut! Hämmentyneenä
vastasin:
-- Ei isä vihanen ole...
Tämän kuuli hänestä nuorempi poikani ja juoksi kimppuuni huutaen:
-- Ottakaa minut myös... ja laulakaa... isä on sitten niin kiltti!
He kapusivat molemmat kuin pienet hiiret polvilleni ja komensivat
laulamaan. Lauloin erään laulun, jossa kerrotaan pojasta, jolta kuoli
isä ja joutui kärsimään nälkää... Yht'äkkiä vanhin poikani keskeytti
laulun ja kysyi kyyneleet silmissä:
-- Eikö se saanut enää nähdä isäänsä?
-- Ei saanut.
Hänen pikku suunsa vääristyi ja pyyhkien kyyneleitään pienillä
nyrkeillään nojautui hän minuun itkien.
-- Vietiinkö sen pojan isä hautaan?
-- Vietiin.
-- Kuka sitten toi rahaa sen pojan äidille?
-- Ei isä tiedä...
-- Eikö se poika saanut hapanta kakkuakaan?
-- Kai se sai...
-- Ei isä vaan saa kuolla... Eikös vaan?
-- Tulisiko Aarnen ikävä?
Tulisi... ei isä...! -- kuului heikko, särkynyt parahdus ja
nyyhkytykset tukahduttivat lopun ja hennot kädet kiertyivät lujemmin
kaulaani... Minä en voinut kauemmin pidättää mielenliikutustani, vaan
irrotin hellävaroin hänen kätensä, menin ulos, istahdin kostealle
kivelle ja itkin...
Lapsiraukkani! Kuinka kovasti he itkevätkään kun näkevät minun
kuolleena... kun he noin hyvin kaikki ymmärtävät. Ja nyt syön minä
heidän viimeisen leipäpalasensa, annan palkkioksi taudin -- ja sitten
jätän heidät turvattomiksi! Se on kamalaa!
Voiko kukaan aavistaa, miten paljo olen kärsinyt -- ja kärsin --
kaikesta tuosta? Kuinka monta yötä olen valvonut... itkenytkin! Olen
monasti ihmetellyt, miksei ihminen voi kuolla paljaasta tuskasta...
Mutta ei kuole -- vaan tuntee, kärsii niin julmasti... julmasti...!
Toisinaan tuntuu, kuin olisin jo kauan uinut tuskien meressä,
äärettömällä ulapalla, jossa ei näy maata, ei pelastusta -- vaan
täytyy auttamattomasti hukkua... Tai miksi yritän kuvailla tuskaani
-- sehän on mahdotonta! Vaikka kirjoittaisin sydänverelläni, niin
en kykenisi kuvaamaan sitä, mitä _tunnen_. Sentähden täytyy minun
tehdä pian loppu... pian, pian -- ennenkuin tulen hulluksi! Se olisi
pahempi kuin kuolema...
* * * * *
Minkätähden täytyy minun kärsiä nämä helvetin tuskat -- miksi täytyy
minun nyt kuolla? -- Sentähden, että olen köyhä. Jos olisin päässyt
parantolaan, tai saanut kotona kunnon ruokaa, ja tarpeellista hoitoa,
niin olisin pelastunut. Ja jospa olisin ainoa! Mutta kun samanlaisia
onnettomia on niin äärettömän paljon... Tuhannet kärsivät samoja
tuskia ja kuolevat -- kuolevat "luonnollisesti" tai lopettavat
itse elämänsä... Me kuljemme kuin teuraat kuolemaan... me vajoamme
joukottain hautoihin... Mutta se on niin jokapäiväistä, ettei kukaan
huomaa sitä! Ne, joilla valta on, eivät tahdo meitä kuulla -- vaikka
me huudamme haudoista...
Samaan aikaan tuhlataan miljooneja sotalaivoihin, tykkeihin ja
pistimiin, joilla ihmisiä murhataan (taudit eivät tapa tarpeeksi!)
Muutamat, jotka eivät mitään tee, kokoovat ryövärilinnoihinsa
suunnattomia rikkauksia. Ja -- huomatkaa se! -- kaikki maailman
rikkaudet ovat näiden köyhien keräämiä. Niitä kootessaan ovat he
uhranneet terveytensä, onnensa, elämänsä -- ja kuolevat _omien_
rikkauksiensa viereen puutteeseen!
Tämä on niin kauheata, niin mieletöntä, että haluttaisi -- jos olisi
voimaa -- huutaa niin että se ukkosena kaikuisi ympäri maailmaa:
-- Köyhät! Te hullut! Miksi kärsitte tällaista järjestelmää? Te
voitte muuttaa sen -- jos järjestytte. Lopettakaa tämä olotila, joka
levittää ympärilleen vain kauhua, kuolemaa ja kirousta! Luokaa uusi!
Sellainen, jossa ei tarvitse sortua tauteihin, puutteeseen. Te voitte
tehdä sen! Älkää kulkeko orjina -- kun koko maailma on teidän...!
Mutta kaikki on turhaa. "Sääsken ääni ei kuulu taivaaseen" -- minun
ääneni ei kuulu mihinkään. Minua ei kuule kukaan. Kaikki on turhaa...
* * * * *
Kuolema, järkähtämätön kuolema silmieni edessä, kysyn itseltäni:
Pelkäätkö sitä? Pelkäätkö astua tuon tuntemattoman kalmankynnyksen
yli, josta et koskaan voi palata? -- Ja vastaus on: -- En. Minä en
pelkää. Kuoleman esiripun taakse ei ole vielä kukaan kurkistanut
ja sieltä palannut näkemiään kertomaan. Sentähden jokainen, joka
vakuuttaa, että on elämä kuoleman jälkeen, on höperö -- koska
kukaan ei _tiedä_ sitä. Kukaan ei voi myöskään sanoa, ettei ole,
sillä sitäkään ei kukaan tiedä. Tiede ja ihmisjärki pakottaa
epäilemään, ettei ole mitään; tiede todistaa, että ihminen on pitkien
ajanjaksojen kuluessa kehittynyt alemmista eläinmuodoista ja niin
ollen on samaa sukupuuta kuin eläimetkin. Ja kun kuolemme, kun kerran
verenkierto ja hengitys lakkaavat, ruumis mätänee inhottavaksi
raadoksi, niin mikään "sielu" tai "henki" ei ruumiintoiminnan jälkeen
voi elää.
Sieluksi voitaisiin kutsua ajatuskykyä, aivotoimintaa, joka hallitsee
koko elimistöämme, ja jota on eläimilläkin vähemmässä määrässä --
mutta sehän loppuu samassa kuin ruumis kuolee! Missä olisi silloin
se osa ihmisestä, jonka pitäisi mennä joko taivaan iloon tai
ijankaikkiseen helvettiin? Jos emme tiedäkään mitään varmaa, niin
pitääkö meidän ehdottomasti uskoa kuoleman esiripun takana olevan
jotain typerää, kamalaa ja mahdotonta! Minä ainakin uskon -- toisille
en voi sitä vakuuttaa -- ettei siellä ole mitään, ettei ole mitään
elämää kuoleman jälkeen ja kuolen tyynesti siinä vakaumuksessa.
En tiedä, miksi tämän kirjoittaminen tuntuu vääryydeltä äitiäni
kohtaan -- hän kun on jo niin vanha. Usein tuntuu siltä, että
vanhojen pitäisi antaa olla rauhassa -- antaa heidän kuolla
lapsellisessa, typerässä uskossaan, jos he kerran ovat siinä
onnellisia...
Niinpä käydessäni hiljattain äitini luona ja hetken puheltuamme
jokapäiväisistä asioista, hän äkkiä kääntyi puoleeni ja syvä
huolen- ja tuskanväre äänessään kysyi:
-- Sano, oletko tullut jumalankieltäjäksi... etkö sinä usko?
-- Niin, mitä sitten? -- kysyin vältellen.
-- Uskotko, että Kristus on sinunkin syntikuormasi maksanut... ja
että me hänen armostaan nousemme kirkastettuina ijankaikkiseen
elämään...
-- En minä sitä juuri noin voi uskoa...
-- Voi poikaparka... -- puhui äiti purskahtaen itkuun. -- Niin elävä
usko kun sinulla oli lapsena... ja nyt on vihollinen saanut sinut
noin valtaansa... Että minun piti tuota kuulla...
-- Mutta äiti... älkää nyt välittäkö siitä noin kovasti... Eihän
kaikkia voi uskoa...
-- Etkö sinä usko ijankaikkiseen elämäänkään?
-- Sitäkö, että löytyisi taivas, jossa on ikuinen onni ja autuus...
ja helvetti, jossa vallitsee ijankaikkinen piina ja kärsimykset...
-- Niin.
-- Se on niin mahdoton ja järjetön oppi, ettei kukaan, joka vielä
kykenee selvästi ajattelemaan, voi sitä uskoa!
-- Poikaparka, kuinka sinä voit... noin puhua?
-- Älkää nyt hermostuko äiti. Koettakaa hiukan ajatella, niin näette
itsekin...
-- Mitä ajatella...?
-- Koettakaa kuvitella, että olette kuollut, joudutte taivaaseen ja
näette, että minä ja kaikki lapsenne ovat helvetissä ja tiedätte,
ettemme koskaan -- kuuletteko, _koskaan_ pääse sieltä pois, vaan
meidän täytyy ijankaikkisesti kärsiä hirmuisia tuskia. -- Sanokaa
äiti, onko teillä silloin yhtään ilon ja onnen hetkeä taivaassa?
-- Mitä sinä puhut... mitä tarkoitat? -- soperteli äiti hätääntyneenä.
-- Tarkoitan sitä, mitä puhunkin. Sanokaa nyt, voitteko olla
onnellinen taivaassa, jos lapsenne ovat helvetissä?
-- Ehkä jumala vielä armossaan minun lapseni huomaansa korjaa...
-- Te ette uskalla vastata suoraan, josta näkyy, että tekin epäilette
taivaan iloa ja onnea... Sillä vaikka teidän lapsenne pääsisivätkin
taivaaseen, niin siellä olevien omaisia on helvetissä äärettömän
paljon, koska vain pienen pieni murto-osa joutuu taivaaseen! Voivatko
he silloin olla onnellisia? Ja voitteko te olla onnellinen taivaassa,
vaikka tiedätte, että miljoonat ihmiset -- lähimmäisenne -- kärsivät
helvetissä? Jos voitte -- silloin teillä ei ole sielua jälellä!
-- Sinä puhut kauheita...
-- Olkoot kauheita, mutta minä sanon vielä enempi, kun kerran on
alettu! Ajatelkaa äiti, että olette helvetissä ja näette lapsenne
taivaassa; silloin ajattelette: olipa hyvä, että he edes pääsivät
tuonne, ettei heidän tarvitse täällä kärsiä. -- Teidän mielenne olisi
siis parempi kuin rakkaittenne taivaassa, joiden täytyy kärsiä siitä,
että tietävät äitinsä kituvan helvetissä.
-- Kyllä siellä omantunnon tuskat tulena polttavat!
-- Mitkä omantunnon tuskat? Jos olette helvetin tulikiviliekeissä
kituneet parikin vuotta, niin etteköhän ala arvella: nyt se jo
riittää minun synneistäni -- olen jo tarpeeksi kärsinyt! Koko
jälelläoleva, kauhistava ijankaikkisuus on siis vain tunnetta
siitä, että kärsitte hirmuista vääryyttä! Missä ovat silloin
omantunnontuskat? Ei missään! Koko tämä oppi helvetistä ja taivaasta
on niin kauhistuttavan typerä ja julma, että se luhistuu omaan
mahdottomuuteensa!
-- Me emme voi niitä ihmisjärjellä käsittää... meidän täytyy jättää
ne asiat jumalan haltuun... Luottaa hänen hyvyyteensä...
-- Voiko löytyä _sellaista_ jumalaa, jota papit uskottelevat? Ja
onko pappien jumala hyvä? Koettakaa, äiti, ajatella, että löytyisi
jossakin ihminen, joka moninverroin voittaisi julmuudessa Neron,
Kaligulan, Iivana-Julman, joka koko elämänsä-ijän piinaisi ihmisiä
tähän asti keksimättömillä kidutuskeinoilla ja tuhannet ihmiset,
vaimot ja lapset... sortuisivat hänen kauhistavan julmuutensa
uhreina... Tällainen hirviö olisi julmin, mitä mielikuvituksemme voi
keksiä...
-- Mitä se tähän kuuluu... Mitä sillä tarkoitat?
-- Tarkoitan sitä, ettei tällainenkaan julmuri olisi vielä mitään
pappien jumalan rinnalla! Sillä ajatelkaa: hän on kaikkitietävä,
kaikkivoipa ja laupias. Hän tiesi siis jo "luodessaan" ihmisen,
että tämä tulee "lankeamaan syntiin"; hän tiesi sen suunnattoman
kurjuuden ja tietämättömyyden, johon ihmissuku tulisi vajoamaan;
asetti hyvän- ja pahantiedon puun, vaikka tiesi Evan siitä syövän;
tiesi jo silloin, ettei vielä tänäänkään kuin ainoastaan pieni osa
ihmisistä tiedä kristinuskosta ja "pelastuksesta" mitään, vaan
menevät helvettiin tietämättä, että sitä onkaan! Tämän kaiken hän
tiesi -- koska hän on kaikkitietävä! ja kuitenkin hän "loi" ihmisen!
Mikä isällinen hyvyys ja laupeus! Mikä sanomaton hyväntahtoisuus
ja rakkaus! -- Ja koska hän on kaikkivoipa, hänelle ei ole mikään
mahdotonta, niin voisi hän nytkin lähettää kaikille "pakanoille"
tiedon pelastuksesta; hän voisi lopettaa sen suunnattoman kurjuuden,
mikä maailmassa vallitsee; hän voisi kääntää jokaisen mielen niin,
että kaikki tuntisivat hänet. Mutta sitäpä hän ei tee, vaan katselee
kylmänä taivaastaan, miten ihmiset taistelevat nälkäkuoleman kanssa,
sortuvat rikoksiin ja paheisiin, tappavat toisiaan sadointuhansin ja
syöksyvät miljoonittain, kirous huulillaan helvettiin... Ja lopuksi
hän tuomitsee nämä onnettomat, _omat lapsensa_ ijankaikkiseen tuskaan
ja vaivaan siitä syystä, että hän jo alussa on niin määrännyt --
koska hän kerran on kaikkitietävä, kaikkivaltias ja kaikkivoipa!
Sellainen on pappien jumala! Täytyy sanoa, että perkele on
julmuudessa ainoastaan pieni oppipoika tämän jumalan rinnalla.
-- Kuinka jumalaton sinä olet! -- huudahti äiti kauhuissaan ja alkoi
katkerasti itkeä. Heti sen jälkeen tuli hän sairaaksi ja minä kaduin
katkerasti, että olin hänen mielensä pahoittanut... Hän kun on jo
niin vanha...
Kaikesta huolimatta en _voinut_ olla kirjoittamatta tätä! Välttämätön
kuolema silmieni edessä -- minä kuolen huomenna -- valtaa minut
syvä katkeruus niitä kohtaan, jotka vuosisatoja ovat tuollaisilla
inhottavilla kahleilla yksinkertaista kansaa orjuuttaneet, jotka ovat
tehneet jumalasta ruoskan, jolla kansaa on ruoskittu -- ruoskittu
siihen määrään, ettei se vieläkään jaksa nousta, karistaa kahleitaan,
vaan sallii järjestelmää, joka tuhoaa tuhansien elämän... Mieleni
valtaa katkeruus, kun en voi mitään... olen heikko... Ja minun täytyy
nyt kuolla...
Mutta kuolema ei _pelota_ minua. Sillä minulla on se vakaumus, että
_jos_ on elämä kuoleman jälkeen, _Jos_ on olemassa jumala, niin
hän ei voi olla mikään hirviö, joka omat lapsensa ijankaikkiseen
kadotukseen syöksisi. Ja jos jotain on kuoleman jälkeen, niin on se
ikuinen -- rauha. Jos on jumala, niin on hän hyvä, oikeudenmukainen;
kaikkialla missä on totuutta, hyvyyttä -- siellä on jumala!
Voi äitiparkani! Nyt hän luulee, että joudun helvettiin, kun
kirjoitan näin. Mutta enhän minä voi uskoa muuta, kuin mitä uskon --
ei kukaan voi toisin! Äitiraukka!
Olisin tahtonut kirjoittaa tästä vielä, mutta en ehdi enempää ja
lapsetkin tulivat taas sisälle...
* * * * *
Olisi vielä kirjoitettava muistakin asioista, asioista, jotka
vaikuttavat sen, etten voi elää. Mutta... Äh! ver...
Kaksi tuntia takaperin, tätä kirjoittaessani, sain taas verensyöksyn,
mutta se on jo ohitse...
* * * * *
_Viimeisenä elinpäivänäni!_
Tuntuu niin kummalliselta, että minä vielä elän, ajattelen,
hengitän... kirjoitan tätä -- ja tunnin kuluttua tartun revolveriin,
kohdistan sen ohimooni, liipasen... täältä kuuluu laukaus, ihmiset
rientävät katsomaan ja löytävät kuolleen, elottoman ruumiin, joka
ei enää koskaan ajattele, ei liiku, ei kirjoita... ja se olen minä.
Tuntuu niin kummalliselta, etten koskaan näe toista päivää -- ja
kuitenkin on huomenna samanlainen päivä; en näe lapsiani, vaikka he
ovat olemassa...
Minä lähetin heidät juuri pois, he eivät ole vielä kaukana --
korkeintaan puolen kilometrin päässä -- ja kuitenkaan en näe heitä
enää koskaan, en koskaan... Rakkaani... rakkaani... En luullut sitä
eroa niin kamalaksi. Minä en voisi kestää enää toista samanlaista
hetkeä!
Kun äsken viimeisen kerran syleilin lapsiani, suutelin niiden
keltakiharoita -- luulin, että sydän putoo rinnastani tai tulen
hulluksi... Vaimoparalleni en uskaltanut sanoa edes jäähyväisiä...
en voinut, hän olisi huomannut, kuinka vapisin tuskasta. Ja heidän
lähtiessään sattui jotakin hirmuista: vanhin poikani kääntyi ovella
ympäri, loi minuun syvät, totiset silmänsä ja sanoi vakavasti:
-- Aarne tuo isälle namusia, jos Aarne saa.
Pienempi Unto tämän kuultuaan juoksi luokseni ja huusi silmät
loistaen innostuksesta:
-- Ja Unto tuo isälle karamellin! Oikein makean! Punasen!
Olin vähällä huudahtaa: Lapseni, rakkaani, odottakaa... älkää menkö!
Kuitenkin hillitsin itseni purin hammasta ja he menivät -- viimeisen
kerran!
Viimeinen näky heistä oli seuraava: vaimoni on kääntynyt tiellä,
hymyilee minulle surullisesti ja pitää nuorinta sylissään, joka sekin
on huomannut minut akkunan lävitse ja hymyilee; vanhemmat pojat
nauravat iloisesti ja heiluttavat käsiään hyvästiksi ja huutavat
jotakin, jota en akkunan lävitse kuule... En nähnyt enempää...
Nyt näen, miten kolea syystuuli ravistelee puita ja keltaiset,
kuolleet lehdet putoilevat kosteanniljakkaan maahan... siihen
mädäntyäkseen. Ja omituista! Minä tahtoisin vielä kerran nähdä
_kesän_-- nähdä puut vihreinä, elinvoimaisina, vihreitä nurmia,
kukkia, marjoja... Oih!
Mikä houkko olen! En elä enää tuntiakaan -- ja puhun kesästä!
Eilen illalla juuri oli se verensyöksy. Verta tulvasi keuhkoistani
suuntäysittäin ja luulin kuolevani, mutta se pysähtyikin. Kauhistuin,
pelkäsin, etten pääse enää ylös vuoteesta, tulisin virumaan siinä
ehkä kuukausia ja syömään lasten leipää... Silloin en myöskään olisi
voinut toteuttaa aijettani: vaimoni ei olisi jättänyt minua yksin.
Verenvuodosta ja kuumeesta olen nytkin äärettömän heikko -- näetkö,
kuinka käteni ovat vavisseet tätä kirjoittaessani! -- ja ehkä vain
epätoivo sekä tieto siitä, että ponnistelen viimeisen kerran, antaa
minulle voimia tätä kirjoittaa.
Tuntiessani jo kuoleman hyisen henkäyksen kasvoillani, lentää
mieleeni kysymys: miksi olen elänyt, kärsinyt ja mikä on ollut
elämäni tarkoitus? Ja vastaus on mielestäni selvä: _ei mikään!_ Sokea
sattuma vain, että olen syntynyt -- ja kärsinyt, kuten tuhannet muut.
-- Siinä se!
Ääretön ijankaikkinen tyhjyys on siellä, mihin nyt astun... mutta
siellä ei ole myöskään tuskaa, eikä kärsimystä -- _siellä ei ole
mitään... ei mitään_. Siksi en pelkää sinne astua.
Mutta nytkin tunnen, että tahtoisin elää! Niin polttavalla halulla
tahtoisin tietää, kuinka käy pojilleni, saavatko he kärsiä yhtä
paljon kuin minä; tahtoisin tietää, koska lakkaa se verinen vääryys,
joka nyt hallitsee maailmassa... kuinka kauvan köyhät suostuvat
kulkemaan sortajien kahleissa -- ja ennen kaikkea tahtoisin _sanoa_
niin paljon... paljon... Mutta se on jo myöhäistä... myöhäistä! Kun
ajattelen, että kaikki olisi _voinut_ olla toisinkin, niin tunnen,
että menetän järkeni... tulen mielipuoleksi -- jos vielä hiukan
odotan...
Orporaukkani!
Kuinka tuotankaan teille surua! Kuinka paljon itkettekään! Mutta en
voi tehdä toisin... ei ole muuta mahdollisuutta -- en voi! Antakaa
minulle kaikki anteeksi... anteeksi!
Kun te, pienet poikani, olette täysikasvuisia ihmisiä, ymmärrättekö
te silloin onnetonta isäraukkaanne? Tuomitsetteko tekin häntä siitä,
että hän lähti hiukan aikaisempaan pois...? Muistakaa, että hän teki
sen _teidän tähtenne_ -- vaikka hän ei voinutkaan hyväksenne paljon
tehdä...
Vielä pyydän, ettei ruumistani avattaisi. Tietysti tullaan sitä
vaatimaan -- että saataisiin selville, jos olin hullu! Itsemielestäni
en ole vielä hullu -- ja niiltä, jotka epäilevät järkeäni, kysyn,
_mitä te itse olisitte tehneet minun sijassani?_
Oih! Miten kummallista! Seinän takana alkoi heleä naisääni laulaa
lempilauluani: "Sydämeni laulu". Tuudittaa kai lastaan... Kuinka
kylmän ja kumman tunteen synnyttävätkään nyt nuo sanat!
Tuonen lehto, öinen lehto
Siell' on hieno hietakehto...
Hän laulaa tietämättänsä kuolinlauluani... Olisin tahtonut, että te,
rakkaani, olisitte olleet vuoteeni vieressä, kun kuolen -- mutta se
ei käy päinsä! Minun täytyy kuolla yksin... yksin... yksin...
Jospa minulla olisi vielä ollut enempi aikaa, niin olisin
kirjoittanut vielä siitä, miten... Mutta ei! Tunnen, miten kuume
alkaa minussa nousta, päässäni kohisee ja pauhaa kumeasti...
silmäni hämärtyvät... Ja minusta tuntuu, että kuolema, -- suuri,
sysimusta kuolema -- seisoo vieressäni järkähtämättömänä ja sen ontot
silmäkuopat kiiluvat kärsimättömyydestä... Se odottaa -- sillä on
kiire!
Rakkaani! Minä en voi enää kirjoittaa -- käteni ei tahdo totella, kun
minun täytyy kohta kirjoittaa viimeinen sana... Seinän takana kuuluu
laulu ja kohta pamahtaa laukaus...
Rakkaani... lapseni, vaimoni -- ja kaikki:
_Hyvästi!_