Me istuimme äänettöminä pensaikossa sen polun varrella, josta hänen
piti kulkea asuntoonsa K...n mäelle. Me vapisimme jännityksestä ja
vihasta, kenties myös vilusta -- syysilta oli ehkä kylmä, vaikkemme
sitä tunteneet. Me tuijotimme vain synkästi ja itsepäisesti
samaan paikkaan: leveän katajapensaan ja korkean kuusen väliseen
aukkoon, johon kaikki kaupungista tulijat ilmestyvät vasemmalta
halkopinojen takaa. Oikealla puolella olevan näreen oksia repi
kohiseva tuulenpuuska niin, että se pimeässä näytti raivostuneelta,
puolijuopuneelta jättiläiseltä, joka huitoo hurjasti näkymätöntä
vihollistaan...
Niin, me istuimme ja odotimme milloin aukkoon ilmestyisi nallihattuun
ja tummaan päällystakkiin puettu olento, jonka me tunsimme
omituisesta, hiipivästä käynnistään. Kaksi iltaa olimme jo odottaneet
tässä samassa paikassa -- kaksi iltaa tuijottaneet tuohon samaan
paikkaan. Mutta kummallakin kerralla oli hänellä ollut mukanaan eräs
toinen. Mutta minä olin päättänyt, että odotan vaikka viikon... jos
en tässä tapaa, haen hänet kynsiini vaikka maan alta! Hänen täytyy
kuolla!
Jo silloin samana iltana kun se turmansanoma saapui, menin hänen
luoksensa, joka nyt on vierelläni, kerroin hänelle juurtajaksain
kaikki, selitin suoraan aikomukseni ja pyysin häntä avukseni. Hän ei
ensin tahtonut suostua, mutta kun ilmoitin siinä tapauksessa tekeväni
sen yksin, suostui hän heti. Ja nyt me istuimme ja odotimme...
Siinä äänettöminä istuessamme hyökkäsivät ajatukset kahta
kauheammalla vimmalla kimppuuni. Uudelleen ja uudelleen olin
näkevinäni ne hirmut, tuntevinani ne tuskat, joiden alaiseksi
rakastettuni joutui. Kolmeen vuorokauteen en ollut hetkeksikään
nukahtanut... Kun olin nukahtaa, näin hänet joko ruoskittavana, tai
hirsipuussa ja kirkasin kauhusta... Päivät olin kuin mielipuoli;
kuljin huoneeni lattialla kuin vangittu villieläin häkissään;
pienimmätkin seikat hermostuttivat minua sanomattomasti, enkä voinut
ajatella muuta kuin sitä kauheata...
Olimme istuneet kauvan samassa asennossa. En tiedä kuinka
kauvan, sillä aikakin oli käynyt minulle joksikin epäselväksi,
käsittämättömäksi... Tornikello kaupungissa löi kaksitoista, laskin
sen lyönnitkin, mutta mieleeni ei edes juolahtanutkaan, että aika
olisi kulunut niin pitkälle... Jossakin kaukana kalisutti tuuli
irtonaista kattopeltiä, mutta minusta tuntui kaikki kummallisen
sekavalta ja raskaalta unelta. Minä en nähnyt enää toveriani, en
pensaita, jotka vaikeroivat riuhtovien tuulenpuuskani kynsissä, enkä
mustanharmaata peltoa; minä en nähnyt muuta kuin tuon aukon, josta
häntä odotin -- tuijotin siihen kauan, tylsästi, kauheasti...
Viimein ilmestyi siihen tumma, epäselvä haamu ja kun musta
pilvenlonka samassa väistyi kuun edestä, näin selvästi vaalean hatun,
tumman palttoon, tunsin tuon omituisen, laahustavan käynnin. Ja nyt
hän oli yksin! Tunsin miten lihakseni jännittyivät, ikäänkuin hyppyyn
kyyristyvän pedon... Tartuin pistooliini...
Nyt! -- kuiskasin käheästi ja ponnahdin seisoalleni.
Nopeasti, äänettömästi kuin kissat hiivimme polulle ja lähdimme häntä
vastaan. Siitä ei ollut enää kuin noin kuusikymmentä metriä häneen
-- ja yhä lähenimme... Nyt en ollut enää hermostunut, omituinen
kylmä tyyneys valtasi minut, aistimeni olivat tarkat, käteni ei
värähtänytkään -- tunsin ainoastaan jonkinlaista jännitystä ja
hitusen verran pelkoa siitä, jos hän vielä pääsisi pakoon... Puhuin
teennäisen iloisella äänellä toverilleni -- en muista, mitä -- ettei
urkkija vain olisi alkanut mitään epäillä. Kymmenkunnan askeleen
päästä tunsin selvästi hänen mustahkon naamansa -- se oli aivan
rauhallinen... Neljän askeleen päässä pysähdyin hänen eteensä,
ojensin pistoolin hänen rintaansa vastaan ja ärjäsin kolkosti: -- Nyt
kuolet!
Hän nosti kätensä ylös kuin suojaksi rinnalleen, suu aukeni,
silmät tuijottivat tylsinä, kauhun jäykistäminä... Kasvot
muistuttivat kauhunaamaria. -- Hän näki tietysti, ettei armoa
ollut odotettavissa... Kylmäverisesti kuin ampumaharjoituksissa
kohotin minä pistoolia, kunnes tähtäsin keskelle kalpeata otsaa --
kuunvalossa näin, ettei käteni hituistakaan vavissut -- ja laukasin...
Pamahti -- ja minusta tuntui se luonnottoman kovalta, terävältä...
Hän lysähti kokoon kuin tyhjä säkki, jota on pidetty pystyssä ja
yht'äkkiä pudotetaan maahan -- sanaa sanomatta, ääntä päästämättä.
Hän retkahti selälleen ja otsasta pulpahti punanen verivirta kuin
pienestä ruiskusta. Nopeasti, konemaisesti panin pistoolin taskuuni,
sieppasin toverini kainalosta suuren säkin, jonka olimme ottaneet
mukaamme, viittasin hänelle ja aloimme äänettömästi työntää ruumista
jalat edellä säkkiin. Kädelleni pirskahti lämmintä, tahmaista verta,
mutta sekään ei liikuttanut minua -- päinvastoin tuntui kumman
keveältä, ikäänkuin olisi päässyt jostakin suuresta taakasta, joka
jo kauan, kauan on painanut hartioita... Yhtä äänettömästi tartuimme
säkkiin -- hän jalka-, minä pääpuoleen -- ja lähdimme yli peltojen
kohti merta.
Emme olleet vielä kulkeneet pitkää matkaa kun tunsin väsymystä;
säkki tuntui painavalta, varsinkin kuin sitä voi kantaa ainoastaan
yhdellä kädellä. Paita kastui hiestä, se virtasi suolaisena
otsalta silmiin ja kirveli, mutta sitä ei ollut aikaa pyyhkiä --
eteenpäin mentiin yhä yltyvällä vauhdilla. Äkkiä olin kuulevinani
nopeita askeleita takanamme. Pudotin säikähtyneenä säkin ja tartuin
suonenvedontapaisesti pistooliini, valmiina ampumaan jokaisen, ken
uskaltaisi lähestyä, mutta kääntyessäni en nähnyt mitään -- se oli
ollut vain kuulohäiriö.
Kun me hiestä märkinä ja hengästyneinä saavuimme rantaan, irrotin
kiireesti mädänneeseen laituriin kiinnitetyn veneen, laskimme ruumiin
siihen ja toverini alkoi soutaa, mutta silloin muistin jotakin
unohtaneeni. Hän souti takaisin rantaan ja toin sieltä suuren
kiven veneeseen -- sitten lähdimme. Oli onni, että tuuli oli maan
puolelta, sillä se oli yltynyt valtavaksi myrskyksi. Mahtavat, synkät
pilvenlohkareet kiitivät taivaalla kuin vuoret, niin että täysikuu
vain silloin tällöin vilkasi meitä niiden välistä. Läheisestä
metsästä kuului uhkaava, salaperäinen humina -- aivankuin joku
jättiläishirviö olisi siellä tuskissaan ähkynyt ja lahdelta kuului
meren kumea pauhu... Luontokin näytti kuin ärsyyntyneeltä, mutta se
ei minua pelottanut, päinvastoin nautin siitä!
Olimme soutaneet jo hyvän matkaa, kun sain uuden päähänpiston:
-- Pysähdy. Tarkastetaan, mitä sillä on taskuissa.
Sanaa sanomatta nosti hän airot veneeseen ja minä kiskoin säkin
suunuoran auki ja vedin ruumiin puoleksi ulos siitä; sitten aukasin
napit ja aloin kopeloida taskuja: Palttoon povitaskussa oli
Brovning-pistooli ja varamakasiini, takin päällystaskussa kotelo,
josta löytyi kampa, peili, harja ja hammastikku; povitaskusta löysin
lompakon, kiireesti aukasin sen; ensimmäiseksi sain käteeni pari
seteliä -- 100 ruplan ja 20 markan -- toiselta puolelta sain käteeni
kaksi valokuvaa, joista ensimmäinen kuvasi nuorukaista, -- melkein
lasta vielä -- venäläisen ylioppilaan puvussa ja toinen oli -- Veran:
-- Kauhistuneena tuijotin kuvaan. Raivostuneena kähisin viimein:
-- Toivoisin melkein että tuo eläisi... uudestaan tappaisin...
kymmenen kertaa... Katso!
-- Roisto! -- murahti hän halveksivasti. -- Kuule! Eikö oteta
rahaa... ja tuota... -- hän viittasi pistoolia.
-- Ei ikinä! -- karjasin kiukkuisesti. -- Kirottuja olkoot kaikki,
mitä hän on koskenut... Syvyyteen kadotkoon hän kaikkine saastoineen!
Tuonne!
Raivoisasti viskasin pistoolin veteen. Kuumeentapaisesti repelin
valokuvan ja setelit palasiksi ja aloin työntää ruumista säkkiin.
Mutta se oli jo kangistunut eikä ottanut mennäkseen. Kun kuu sattui
juuri olemaan ohuen pilven takana ja ruumiista oli vielä pää ulkona
säkistä, näin kuun himmeässä valossa selvästi kuolleen kasvot.
Kumarruin uteliaana: Sama kauhun ilme, mutta vielä kamalampi, kun
veri oli tahrannut toisen puolen kasvoista, ja tunkeutunut toiseen
silmään... Ajattelin: miksei hän ole sulkenut silmiänsä, koska
veri on päässyt silmään -- mutta samassa taas muistinkin, että hän
oli kuollut. Se huvitti minua niin, että suuni vääntyi johonkin
nauruntapaiseen irvistykseen -- ensimäisen kerran kolmen vuorokauden
aikana. Toverinikin vilkasi kuolleen kasvoihin, mutta kääntyi heti
inhoten pois ja katsoen minuun pelästyneenä, mutisi epäselvästi:
-- Nauratko... Älä sentään... naura... Ei se...
Mutta minä kumarruin vielä lähemmäksi noita kamalia kasvoja ja
tarkastin kylmällä uteliaisuudella tuota silmää, johon oli valunut
verta -- se näytti punaisen harson peittämältä pöllön silmältä.
Ja ennen tuntematon vihan ja julmuuden sekainen riemu sykähdytti
sydäntäni -- luultavasti tuntee naarastiikeri samaa, maatessaan
pentunsa tappajan ruumiilla!
Huomasin erään toisenkin seikan: minä en tuntenut mitään sääliä. Olin
ennen itkenyt, jos tiesin jonkun kärsivän, enkä voinut mitenkään
olla läsnä kun eläimiä teurastettiin -- niin hellä olin. Mutta nyt!
Jos olisin sillä hetkellä istunut ruumisröykkiön päällä, olisin
luultavasti nauraa hohottanut täyttä kurkkua, koska nytkin nauroin
-- oman tappamani ääressä. Sellainen olin -- peto! Mutta kutka ovat
syypäitä? Kutka murhasivat rakastettuni? Ne... ne... kirotut...
-- Hornaan ne kaikki... -- lausuin ääneen, tartuin säkin suuhun,
asetin jalkani ruumiin toiselle olalle ja painoin sen raa'asti
säkkiin. Ja pitäen säkkiä pystyssä käskin:
-- Anna se kivi tänne!
Toverini otti kiven, laski sen hyvin varovasti säkkiin -- aivankuin
olisi pelännyt loukkaavansa ruumista. En tiedä, miksi tuo taas alkoi
minua huvittaa ja suu naurunirveessä ilkuin:
-- Ei se lasia ole! Anna mennä vain... Aiheettomasti virnistellen
sidoin säkin suun kiinni, tartuimme säkin kumpaankin päähän,
heilautimme kerran ja loiskis -- sinne katosi... Vilahdukselta vielä
näin, miten säkin alapuoli oli verestä tumma -- ja vedenpinnalla
leikkivät iloisesti kuplat...
Toverini tarttui ripeästi airoihin -- sillä tuuli oli kulettanut
meitä hyvän matkaa lahdelle -- ja alkoi soutaa rantaan. Nyt vasta
huomasin, että veneen pohja oli runsaasti veressä; tunsin sen
johdosta jonkinmoista levottomuutta. Kohta kuitenkin älysin, mitä oli
tehtävä ja komensin:
-- Souda tuonne ruovikkoon... katsohan... pestävä!
Saavuttuamme keskelle syksyistä, kahisevaa ruovikkoa repelimme
niitä kouramme täyteen, kastoimme veteen ja pesimme veneen niin
hyvin kuin taisimme; minä sitäpaitsi pesin takinhihani ja käteni,
jotka ylt'yleensä olivat veressä. Sitä tehdessämme rupesi satamaan
rankasti. Hyvilläni suljin silmäni, nostin kasvoni vasten sadetta ja
sanoin hitaasti:
-- Katso nyt... Kaikki on puolellamme. Nyt ei mitään näy...
Saavuttuamme rantaan, tunsin kiihkeätä halua olla yksin...
-- Mene sinä tuota polkua, minä lähden tästä -- sanoin epäröiden. --
Voi hyvin!
Ilma oli yltynyt oikeaksi vesimyrskyksi. Vettä tuli aivankuin
kokonainen meri olisi syöksynyt vastaan ja suuret pisarat pieksivät
kasvoja kuin pienillä varvuilla. Mutta minua halutti uhmata sitä,
sieppasin lakin päästäni ja annoin sen valella polttavaa otsaani.
Jostakin syystä aukasin takkini, liivini, repäsin rikki paitanikin ja
annoin rankan syysmyrskyn piestä paljasta rintaani. Kuljin jonnekin
suoraan yli kynnetyn pellon, joka oli käynyt niljakkaaksi, pehmeäksi.
Kerran kompastuin johonkin pehmeään ja niljakkaaseen ja ajattelin:
se on verinen ruumis -- mutta tarkemmin katsottuani huomasinkin
sen turvekasaksi... Ryvettyneenä nousin ylös ja kiroamatta, sanaa
sanomatta lähdin uudestaan eteenpäin...
Luultavasti sade teki minulle hyvää, koska yht'äkkiä tein sen
havainnon, etten ajatellut mitään. -- Ihminen aina valveilla
ollessaan jotain ajattelee, mutta minä en silloin ajatellut mitään.
Tuntui siltä kun ei minulla olisi ollut aivojakaan, ikäänkuin
pääni olisi ollut ontto, kuollut pallo, johon sadepisarat kumeasti
rapisivat. Kun vähitellen kykenin ajattelemaan, ihmettelin mihin
kuljen. Ja sitte muistui kaikki mieleeni -- kaikki!
Siinä kulkiessani minä ensikerran käsitin sen hirvittävän totuuden,
etten koskaan häntä näe, en koskaan saa häntä hyväillä, suudella; en
koskaan saa häntä takaisin -- vaikka tapoinkin tuon elukan! Minulla
oli ollut jonkinlainen hullu, hämärä luulo, että kaikki voi vielä
korjaantua. Mutta nyt tuli tuo niin kamalana, niin yht'äkkiä, että
seisahduin, tartuin pistooliini ja kuulin mutisevani käheästi:
-- Ammun itseni... Miksi elän? Miksi...?
Mutta silloin muistin taas kaikki ja villi viha leiskahti punaisena
salamana sydämeeni ja minusta tuntui ikäänkuin riehuva myrsky olisi
ulvonut ympärilläni yhä vaativammin ja raivokkaammin:
-- Kostaaksesi!
Ja minä panin pistoolin taskuuni, lähdin kulkemaan jonnekin, vasten
sadetta ja myrskyä, ja päässäni pyöri kaikki kummallisen sekavana ja
pimeänä...