... Makasin jossakin pehmeässä, kosteassa, ja ennen tuntematon
uupumus painoi jäseniäni ikäänkuin paksut, kauheat kahleet. En
voinut liikuttaa edes päätäni. Pimeydestä ilmestyi jättiläissuuria,
mustia möhkäleitä jotka liitelivät pilvien lailla ylitseni. Mutta
ne eivät olleet keveitä kuin pilvet, vaan painavia kuin vuoret ja
ne painuivat yhä alemmaksi, miltei hipasivat minua -- voivat millä
hetkellä tahansa murskata minut. Hätäni kasvoi kasvamistaan -- enkä
voinut liikkua! Kun suurilla ponnistuksilla sain pääni käännetyksi,
nähdäkseni mikä painoi rintaani, niin tunsin ruumiini kylmenevän
kauhusta! Suuri, verinen säkki oli rinnallani ja säkin suusta pisti
ulos ihmisen kasvot: _hänen_ kasvonsa, tuijottavine, kauheine
silmineen, vääristyneine suineen ja pystyssä törröttävine hiuksineen;
toinen puoli kasvoista oli veressä. Ne olivat aivan lähellä minun
kasvojani -- melkein koskettivat niitä -- olinpa tuntevinani
jonkinlaisen hengityksenkin, kylmän hengityksen, joka haisi verelle.
Olisin huutanut, mutta en voinut; koetin työntää ruumista pois
rinnaltani -- mutta en voinut liikuttaa käsiäni. Olin jo aivan
tukehtua, henki ei enää tahtonut käydä -- ja se vain tuijotti minuun
kuolleilla, veren tahraamilla silmillään! Vihdoin, kun en enää voinut
hengittää, ponnistin kaikki voimani, huusin -- ja heräsin!
Olin aivan märkänä kylmästä hiestä ja vapisin. Olin ollut sairaana
jo pitemmän ajan ja hermostunut, joten ei ollut ihme, jos jouduinkin
painajaisen kynsiin, mutta se oli kummallista, että näin unta juuri
_tuosta_. Sillä viime aikoina en ollut sitä edes ajatellut, -- vielä
vähemmin katunut tekoani! Miksi siis näin sellaista kauheata unta?
"Saman tekevä", "saman tekevä" -- ajattelin ja aloin pyyhkiä hikeä
ruumiistani.
-- Murhaaja! -- kuiskaa joku pimeässä ja minä kuuntelen hetken henkeä
pidättäen. Sitten sytytin lampun ja aloin ajatella.
Oliko se murha? Kumpi, mikä oli murha? Sillä ei tässä ollut
tapahtunut ainoastaan yksi murha, vaan kolme -- jos kerran murhista
puhutaan... Sillä myöskin _minä_ olin murhattu -- minun sieluni oli
murhattu... Ja kuka oli pääsyyllinen näihin murhiin? En suinkaan minä!
Ajattelin omaa elämääni.
Se oli ollut kaunis ja toivorikas. Melkein koko elämäni oli ollut
päivänpaistetta. Minua rakastettiin ja minä rakastin kaikkia -- koko
elämää! Minä toivoin siltä paljon ja uskoin hyvää kaikista -- säälin
kaikkia kärsiviä, en olisi tehnyt maan matosellekaan pahaa. Kuinka
minä olisin ryhtynyt murhaajaksi? Kaikki oli hyvin, siksi kunnes tuo
kauhea tapahtui. Tuntui siltä kun olisin liidellyt jossakin korkealla
ja sieltä yht'äkkiä pudonnut alas pimeään, hirvittävään syvyyteen,
ehkä helvettiin -- josta ei ollut pienintäkään toivoa poispääsystä.
Oh, minkälaiseksi olenkaan muuttunut! En osaa kertoa -- tuskin
ymmärrän sitä itsekään. Kylmä ja kova olen niinkuin kallio --
kertaakaan en ole itkenyt siitä asti kun se tapahtui. En rakasta
ketään, enkä mitään -- kun häntä ei enää ole; en toivo mitään,
sillä mitäpä toivoisin, kun en häntä saa; en usko mihinkään enää,
en jumalaankaan, sillä jos hän olisi olemassa, niin ei hän olisi
antanut tuon viattoman hukkua! -- Yksi ainoa tunne minulla on, ja
se tunne on _viha!_ Tuntuu siltä, kuin minulta olisi revitty sydän
rinnasta, heitetty se jonnekin kauvas, kauvas, äärettömään tyhjyyteen
ja pantu sijalle sihisevä, myrkyllinen käärme, joka kalvaa sielua
ja ruumista, myrkyttää ajatukseni, antamatta lepoa päivällä eikä
yöllä! Se käärme minussa on viha. Ja minun tuskani ja vihani on niin
pohjatonta, sammumatonta, että joskus kauhistun itsekin -- pelkään
tulevani hulluksi. Hulluksi pelkään tulevani siksi, kun en voi mitään
tehdä, kun en voi tehdä mitään sille järjestelmälle, joka minutkin
on murhannut. Sitä järjestelmää, joka on painanut kokonaiset kansat
orjuuteen ja ylläpitää valtaansa veren ja kauhun avulla, teloittaen
tuhansia viattomia, tuhoten tuhansia koteja ja murskaten miljoonien
onnen; joka pakottaa ihmiset murhaamaan toisiaan, repii niiltä sielun
-- sitä hirmuvaltaa minä vihaan! En usko rakkauteen, hyvyyteen, en
taivaaseen enkä jumalaan: -- mutta helvetin uskon olevan: juuri tuo
järjestelmä on helvetti! Ja tämän järjestelmän pylväät, puolustajat
ja apurit, he ovat perkeleitä niitä he ovat... Ja heidän hirmuiset,
inhottavat rikoksensa huutavat kostoa!
-- Haa!
Jospa saisi nähdä nuo julmat pyövelit mätänevinä raatoina! Tahtoisin
soutaa heidän veressään... nähdä myllyjen käyvän heidän verensä
koskessa! Maa pitäisi punata heidän saastaisella verellään...
ilma heidän ryöväriluoliensa tulipalojen kajastuksella... Koko
järjestelmä, pylväineen ja apureineen pitäisi yhdellä kauhistavalla
iskulla pyyhkäistä maan päältä!
Vasta silloin olisin tyytyväinen!
Ja siksi, etten voi niin tehdä, kiroan sammumattomassa vihassani
heidät... itseni... koko maailman! Kiroan päivän, jolloin äitini
minut synnytti...
-- Olkaa kirotut!
* * * * *
Edelläolevan käsikirjoituksen sain kerran eräältä vierustoveriltani
sairashuoneessa. Hän sairasti vaikeata hermotautia ja pelkäsi
päivä päivältä tulevansa hulluksi. Missä hän nyt on -- vankilassa,
hulluinhuoneessa tai haudassa -- sitä en tiedä.