Hän pyysi minun ilmoittamaan teille, jos jotain tapahtuisi --
siksi kirjoitin.
En voinut vieläkään puhua -- enkä ajatella. Ainoastaan hämärästi
tunsin, että hän oli iäksi minulta mennyt ja se tunne oli niin
hirvittävä, että se uhkasi tukehduttaa minut joka hetki -- ikäänkuin
suunnaton jäämöhkäle olisi hitaasti, mutta varmasti laskeutunut
päälleni... Kauhulla havaitsin, että olin itsekin kuin jääpuikko;
ainoastaan sydän löi, ei, jyski, tasaisesti, kuuluvasti kuin
jättiläiskellon iskut, koskien kipeästi rintaani. Ja kaikki tuntui
niin kauhean sekavalta ja kauhealta -- niinkuin ympärilläni olisi
ollut ääretön, sysimusta tyhjyys, josta en milloinkaan pääse pois.
Kuinka kauvan siinä istuin, en tiedä. Minun olisi kai aikoja sitten
pitänyt mennä toimeeni, mutta siitä en nyt välittänyt -- koetin
vain käsittää, ajatella... Ja vähitellen ymmärsin kaikki: he olivat
murhanneet hänet, kauhistuttavasti, julmasti: ruoskineet, ja
jumalani! -- murskanneet hänen hennot jalkansa! -- mitä lienevät
tehneetkään! Kuinka hän onkaan kärsinyt! -- Ooh, en voi -- en voi
ajatella sitä!
Mutta itsepäisenä, järkähtämättömänä kuin joku hirvittävä kone
painoi se ajatus minua. Näin aivan selvästi edessäni, miten hänet
tuodaan sydänyöllä kurjasta, kosteasta komerostaan kidutushuoneeseen:
kolkko, maanalainen, ikkunaton huone, josta ei mikään ääni,
avunhuuto kuulu... Siellä näkyy outoja, kauheita kidutuskapineita...
Synkännäköiset, kamalat miehet vaativat hänen tekemään joitakin
tunnustuksia. -- Päänpudistus on vastauksena. Uudestaan vaaditaan,
uhataan. -- Sama vastaus. Santarmiupseerin näköinen viittaa kahdelle
jättiläismäiselle miehelle; nämä riistävät raa'asti vaatteet hänen
päältään -- ainoastaan pieni hame jää... sitovat kädet ranteista
yhteen ja vetävät ylös pylvääseen, niin että ainoastaan varpaat
koskettavat maata; tarttuvat kamaliin lyijynuppisiin nagaikkoihin...
Viuhahtaa... Kun ensimmäinen isku sattuu hänen selkäänsä, parahtaa
hän vavahtaen kuin eläin, joka on saanut kuolettavan luodin -- ja
kauhea punainen viiru osoittaa, mihin isku on sattunut; mutta pian
sitä ei enää erota: koko selkä muuttuu iskujen vaikutuksesta ensin
kirjavaksi, punaiseksi, sitten sinertäväksi, mutta yhä vinkuvat
iskut... Hän kouristuu, kiemurtelee kuin mato tuskissaan... ja
punainen, lämmin veri pirskahtaa hänen selästään...
-- Voi petoja... pedot! -- mutisen ääneen, kauhusta jäykkänä. --
Ja ne ovat ensimmäiset sanat mitä voin lausua sen jälkeen, kun tuo
turmansanoma saapui.
... Mutta yhä näen, miten ruoskat heiluvat yhtämittaa järkähtämättä,
säälimättä. Nyt roiskuu hänen verensä joka ruoskaniskusta ympäri;
pyövelien kädet, vaatteet, lähellä sijaitseva tuoli, lattia ovat
veressä... Hänen vaalea hameensa on veressä -- hän näyttää kokonaan
punaselta, rikkirevityltä möhkäleeltä... ja yhä satelevat hirvittävät
iskut... Hän ei liiku enää...
-- Kirotut... olkaa kirotut! -- huudan oudolla, käheällä äänellä ja
tunnen, miten jääkylmä hiki virtaa otsaltani ja koko ruumiini vapisee
kuin alkavassa kuumeessa...
* * * * *
... Järkähtämättömänä kuin kuolema -- kuin musta hauta ammottaa
hänen pimeä, kostea komeronsa edessäni. Hän kiemurtelee kuumeisena
kurjalla vuoteellaan. Silloin tullaan häntä taas noutamaan. Hän
taistelee vastaan -- mutta ei auta! Säälimättömästi raahataan hänet
ulos pimeään yöhön. Kun lyhtyjen valossa lähestytään takapihaa,
seisoo siellä -- hirsipuu. Hänet raastetaan väkivallalla hirsipuuhun,
pannaan karkea nuoransilmukka hänen hentoon kaulaansa... potkaistaan
lauta jalkojen alta pois -- ja siinä riippuu hän, joka ei koskaan
ole kenellekään pahaa tehnyt... riippuu muodottomaksi piestynä,
runneltuna... Mutta hän elää vielä! Kasvot ovat vääristyneet
tukehtuvan kamalasta kuolemantuskasta ja kauhusta... kieli valahtanut
suusta... silmät pullistuvat kuopistaan veristävinä... Ja vieläkin
hän liikkuu... nytkähtelee suonenvedontapaisesti...
-- Auta Jumala! Pelasta...pelasta...pelasta!
Ääneni kuului niin oudolta ja kammottavalta että pelästyin itsekin.
Sisko juoksi hätääntyneenä luokseni toisesta huoneesta, tuijotti
minua kauhistuneena ja sopersi katkonaisesti:
-- Voi kauheata... Mitä sinä nyt...? Koeta tyyntyä... älä katso noin!
-- Murhasivat... murhasivat... -- mutisin mielettömästi, aivankuin
nyt vasta olisin saanut sen tietää. -- Minäkin murhaan, tapan...tapan!
Nyt kun käsitin sen kaikessa kauheudessaan, valtasi minut hillitön
raivo; huomaamattani kiristelin hurjasti hampaitani, puristin
nyrkkejäni niin, että kynnet tunkeutuivat syvälle lihaan -- koko
ruumiini, joka lihas värisi ja vapisi pakottavasta voimasta ja
raivosta. Tunsin, että minun täytyy ehdottomasti tehdä jotain, kostaa
jotenkin, -- muuten kuolen, tukehdun...
-- Minkälainen olet... älä nyt noin, -- vaikeroi sisko. -- Tyynny,
rakas... Katso... minkä näköinen olet...
Katsoin peiliin -- ja pelästyin. Ne eivät olleet minun kasvoni.
Peilistä tuijotti minuun vieras, kuolemankalpea naama, jonka
sieramet olivat laajenneet, suu vääristynyt, silmät tuijottivat
liikkumattomina ja kiiluvina kuin hyppyyn kyyristyneen pedon silmät...
Niin, se oli päivänselvää, että minun täytyy tappaa joku noista
pedoista. Pedoistako? -- Suuri vääryys petoja kohtaan on kutsua
noita murhaajia pedoiksi! Pedothan tappavat syödäkseen, nälkäänsä
sammuttaakseen ja joskus raivoissaan, mutta nuo murhaavat kylmästi,
järjestelmällisesti, kamalasti kiduttaen. Minkälainen hirveä röykkiö
tulisikaan heidän murhaamiensa uhrien ruumiista? Viattomien uhrien...
Hänetkin! Sanotaan että petoja saa tappaa. Hyvä! Miksei silloin saisi
tappaa noita, jotka ovat tuhansin kerroin pahempia ja julmempia kuin
pedot. -- Rupesin melkein tyynesti miettimään, mitä tekisin, kenet
murhaisin...
Yht'äkkiä hypähdin ylös. Urkkija! -- se sama, joka pahanhengen lailla
oli Veraa väijynyt, hiipinyt jälessä, piileskellyt puutarhassa --
ja sitten lopuksi toimittanut vangituksi, ja kuolemaan... Siinä oli
siis yksi niitä! Ei tosin mikään päärikollinen, mutta kumminkin -- se
saatana! Ja minä päätin, että hänen on kuoleminen...
-- Paula, -- lausuin kylmällä, matalalla äänellä siskolleni. -- Minä
tapan!
-- Kuinka noin puhut! Kenet aijot sinä tappaa? Ketä tarkoitat?
-- Niitä... murhaajia tietysti... kaikki ne pitäisi tappaa! -- huusin
kiukkuisesti ja jatkoin hitaasti, julmalla riemulla: -- Mutta arvaa,
kenet minä ensiksi...? Sen, joka oli täällä Veraa vangitsemassa,
tummaverinen mies, jonka sanoit johtaneen santarmeja. Se juuri antoi
Veran ilmi -- ja siksi sen täytyy kuolla.
-- Voi veliparka... älä ajattele tuollaista, puhui sisareni
tuskallisesti. Et sinä mitään voi.
-- Minä kostan!
-- Kostat? -- virkkoi sisareni katkeran surullisesti. Hän tarttui
hellästi käteeni ja puhui entisellä vakuuttavalla tavallaan, kuten
puhutaan sairaalle, itsepäiselle lapselle: -- Kostat? Ethän sinä voi
kostaa -- itsesi vain menetät... Tapa vaikka kuinka paljon... Toisia
tulee tilalle, niinkauvan kuin tuollainen inhottava _järjestelmä_
on vallassa. Se on muutettava, eikä sitä voida muuttaa joillakin
murhilla -- sen luulisin sinun ymmärtävän. Siihen vaaditaan koko
köyhälistön yksimielistä ponnistusta. Kaikista vähimmin on tuollainen
poliisiagentti syypää... hän tekee inhottavaa työtään leipänsä edestä
-- tai tietämättömyydessään.
Näin puhui siskoni, sillä hän oli sosialidemokraatti, mutta minä
keskeytin hänet synkästi:
-- Ymmärrän... mutta ajattele: hänen selkänsä ruoskittiin
riekaleiksi, hänen hennot jalkansa murskattiin... hänet hirtettiin...
Minun täytyy -- muuten tulen hulluksi!
-- Veli raukka! Mutta etkö ymmärrä, ettet voi millään saada niitä
tekemättömäksi... itse vain joudut vankilaan. Ei ole järkeä siinä!
-- Olenko sanonut... järkeä! Olen jo hullu. Ne ovat tehneet minut
hulluksi... Järkeä... järkeä... Mitä sinä! -- ärjäsin äkkiä raa'asti
ja uhkaavasti. -- Varo sinä... Minä tapan kaikki, jotka ovat minua
vastaan! ja ole vaiti... taikka minä...
Luultavasti olin minä jo vähän hullu, koska hyppäsin ylös kuin
teräsjousi ja juoksin nyrkit puristettuna siskoni eteen, joka
vavisten lysähti sohvalle. Silloin havahduin ja ikäänkuin jostakin
kaukaa kuulin käheän, tukehtuneen ääneni. Ja kolkosti, hammasta
purren jatkoin:
-- Älä ole minulle... vihainen... Minä en tiedä mitä teen... Minulla
on niin kauhea olla... Näen aina vain hänet... ja kaikki. Mutta minä
en itke, en... en jumal'avita!
... Hänet ruoskivat... hirttivät...