Kaksi vuotta on kulunut.
Kurjalla vuoteella, rikkinäisten räsyjen keskellä virui laihana
ja kuolonkalpeana Irja ja tuijotti kuoppaantuneilla silmillään
toivottomasti ja tylsästi likaiseen kattoon, jossa pitkäkoipiset,
pyöreät hämähäkit istuivat lihavina, liikkumattomina verkkojensa
keskellä ja imivät tyytyväisinä, mutta armotta, elonnestettä niistä
kärpäsistä, jotka olivat niihin sotkeutuneet; niiden loppumaton,
vaikeroiva surina olikin ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta ja
muistutti voimattomuudellaan, toivottomuudellaan ja omituisella
hentoudellaan sairaan lapsen kaukaista valitusta. Laatikolla
jonka piti olla pöytänä, seisoi kynttilänpätkä, valaisten
keltaisenhimmeällä valollaan viheliäistä huonetta, kurjine
huonekaluineen, ja muutti sen omituisen kylmäksi ja haudantapaiseksi.
Nurkissa piilotteli salaperäinen hämärä ja ainoasta pienestä
ikkunasta tuijotti sisään kaamea, hiilimusta pimeys... Ja lattialla,
kylmällä, kostealla lattialla, makasi kokoonkyyristyneenä pikku Arno.
Hän oli itkenyt itsensä uuvuksiin, pyytäessään leipää ja itkuunsa
nukkunut... Vielä unessaankin nytkähteli nyyhkytyksestä pieni
ruumis...
Kaksi vuotta!
Ne olivat olleet Irjalle kärsimysten ja loppumattoman tuskan vuosia.
Elämä oli pidellyt häntä rautakourin, armottomasti... Monasti oli hän
ollut äärimäisessä epätoivossa. Hän olisi jo menehtynyt, jos ei pikku
Arnoa olisi ollut -- se antoi hänelle voimaa. Arnon tähden hän tahtoi
kärsiä, taistella, niin kauan kuin hänellä oli pisarakaan verta
ruumiissaan! Usein täytyi hänen mennä levolle nälkäisenä -- no, siitä
hän ei olisi välittänyt, mutta ne tuskat, mitä hän tunsi kuullessaan
lapsensa pyytävän leipää, sitä saamatta, olivat sietämättömät. Hän
sai tehtaassa työskennellessään vielä keuhkotaudin ja se teki hänen
elämänsä täydelliseksi helvetiksi -- hän ei uskaltanut edes maata
lapsensa kanssa! Hän asui kaukana kaupungista eräässä yksinäisessä
mökissä, jonka hän oli saanut vuokrattua hyvin halvasta ja hänen
ollessaan tehtaassa, oli pikku poikansa päivät erään lesken luona,
jolla itsellään oli kolme lasta. Pikku Arno oli sangen älykäs lapsi
ikäisekseen: hän puhui jo aivan selvästi ja ymmärsi ihmeteltävän
tarkasti kaikki. Tosin hän ei vielä kyennyt kävelemään, sillä hän
oli saanut risataudin, josta pikku jalkansa olivat tulleet veltoiksi
-- ehkä hän oli heikko myöskin nälästä -- mutta Irja rakasti häntä
äärettömästi ja hänen sydämmensä vuoti verta, kun pikku raukka oli
niin laiha ja kalpea...
Ja Arno vaan ei heistä välittänyt... ei auttanut pientä poikaansa...
Mutta sitten sattui uusi onnettomuus. Irja astui tehtaassa jalkansa
naulaan. Siitä sai hän verenmyrkytyksen, jalka ajettui hirveästi
ja hänen täytyi luonnollisesti jäädä pois työstä. Lääkäriä hän ei
saanut, sillä hän ei voinut itse kävellä kaupunkiin -- sinne oli
kolme kilometriä -- eikä ollut niin paljo rahaa, että olisi voinut
maksaa lääkärille niin pitkästä matkasta. Joku puoskariakka tosin
saatiin hänen jalkaansa lääkitsemään, mutta oliko se sitte hyödyksi
tai pahennukseksi, tosiasia kuitenkin oli se, että jalka yhä enemmän
ajettui ja hän valitti ja voihki päivät ja yöt. Pahinta tietysti oli
se, että hän ei ansainnut penniäkään -- ja vanhoja säästöjä ei ollut.
Ensi hätään vietiin panttilaitokseen Irjan päällystakki ja kaikki
sinne kelpaava, mutta niistä saadut pennit hupenivat heti.
Kolme viikkoa oli Irja jo virunut vuoteen omana, jalka oli käynyt
yhä pahemmaksi ja rahat olivat kaikki loppuneet -- eikä apua ja
pelastusta tullut mistään! Kahteen päivään ei kukaan ollut käynyt
heidän luonaan, ja pikku Arno oli eilen saanut viimeisen leivänpalan
-- eikä äitiparka päässyt sängystä hievahtamaan. Leski oli tähän asti
käynyt häntä katsomassa joka päivä, mutta miksi hän ei nyt tullut?
Oliko hänkin tullut sairaaksi? Irjan valtasi jäätävä yksinäisyyden
tunne, hän tunsi itsensä eroitetuksi koko maailmasta, tunsi itsensä
kaikkien hylkäämäksi. Miksi? Sitä hän ei voinut ymmärtää, kärsi vain.
Hänen jalkaansa poltti kuin tulessa, nälkä kalvoi hänen ruumistaan
ja epätoivo sieluaan; hän tunsi olevansa yhtä avuton ja nääntynyt
kuin nuo hämähäkkien kynsissä kituvat kärpäsraukat joiden hento,
heikkenevä surina on ainoa jäännös heidän elämästään.
Kalpea nälistynyt pienokainen, joka makasi kostealla lattialla
kokoonkyyristyneenä, sopersi unissaan epäselvästi:
-- Voi... nisupullaa...
-- Herra Jumala! Kuule, auta viatonta lastani -- vaikeroi Irja
kuolettavassa tuskassa. -- Taivaallinen isä... auta lastani! Rankaise
minua niin paljo kun tahdot -- mutta auta lastani! Jumala... Hän
ei ole kahteen päivään saanut kuin kuivan leipäpalasen... Älä anna
hänen, viattoman, kärsiä! Armahda... Armahda!
Hän rukoili kauvan ja hartaasti, hän väänteli käsiään kovassa
tuskassa ja nöyrtyi tomuun. Hän rukoili niin hartaasti kuin kaikki
riippuisi siitä, niinkuin ainoastaan epätoivoon joutunut ihminen
voi rukoilla... Hän rukoili katkonaisesti huohottaen ääneen ja
lopulta alkoi hänen rintansa korista niin raskaasti ja kumeasti --
kuin olisi siellä kaikki särkynyt. Hänen voimansa uupuivat, sanansa
muuttuivat sekaviksi kuin kuumehoureisen; hän alkoi rajusti yskiä
ja taas sopertelivat hänen huulensa katkonaisia sanoja jumalan
rakkaudesta, laupeudesta ja kaikkihyvyydestä. -- Lopulta purskahti
hän suonenvedontapaiseen itkuun, joka puisteli hänen raihnaista
ruumistaan, niinkuin myrsky puistelee metsän puita -- hän itki
niinkuin itkee vain se, jolta kaikki toivo on mennyttä...
Mutta hänen itkuaan eikä rukouksiaan kuullut kukaan, ei auttanut
kukaan, ei jumalat eikä ihmiset... Pimeä syysyö vain tuijotti pienen
ikkunan takana sysimustana, kylmänä ja kuurona kaikille rukouksille...
Pikku Arno heräsi äidin yskään, nousi istumaan, katseli oudoksuen
äitinsä itkua ja kuiskasi heikolla äänellä:
-- Äiti... leipää.
-- Pieni kulta-Arno... Äidillä ei nyt... -- ja nyyhkytys tukahdutti
loput.
Sitten ei pitkään aikaan kuulunut muuta kuin katkonainen, toivoton
itku, jossa kuvastui vaan epätoivo ja kuoleman väsymys.
Kamalaa! -- ajatteli äitiparka. -- Mikä nyt tulee avuksi! Hänen
täytyy jo pian kuolla, ja mihin joutuu tuo pieni raukka silloin? Ja
jos hän jäisi elämäänkin, joutuu hän aina kärsimään häpeätä, hänelle
huudetaan: äpärä, äpärä! Hänellä ei ole mitään turvaa -- ei mitään.
-- Vaivaistalo? Ei siellä kukaan häntä hellisi. Ne löisivät häntä --
hänen lastansa! Ei! Niin ei _saa_ tapahtua! Ei...
-- Antakaa äiti vähän leipää. Arnon on niin nälkä! -- kuului taas
lattialta lapsen rukoileva ääni ja pienet kalpeat kasvot kääntyivät
tuskallisina vuodetta kohden.
Irjan kasvoissa kuvastui sellainen hätä ja tuska kuin olisi häntä
poltettu tulisella raudalla ja hänen äänensä kuului käheältä ja
tukehtuneelta.
-- Odota rakkaani... kohta saat... Äidillä ei nyt ole... kohta
Arno... -- hän koetti hymyillä, mutta kasvonsa vääntyivät vaan
omituiseen irvistykseen jatkaessaan viihdytellen: -- Äiti ostaa
Arnolle hevosenkin... sellaisen... oikein kauniin suuren... Jos vain
odotat!
-- Ei Arno tahdo hevosta... Arno tahtoo syödä. Antakaa pieni,
pikkuinen pala kakkua... Arno on sitte _niin_ kiltti. Antakaa äiti...
-- pyyteli lapsi ja rupesi itkemään.
Hänen itkunsa oli vieläkin sydäntäsärkevämpää kuin pyyntönsä,
sillä hänen äänensä oli pitkästä itkemisestä niin käheä ja heikko,
kuin olisi pieni rinta ja kurkku olleet riekaleina. Itkien sillä
hirvittävällä tavallaan lähti hän vaivaloisesti konttaamaan äitiä
kohden.
-- Odota rakkaani... kohta saat. Jollet itke niin pääset nukkumaan
äidin viereen... lohdutti äiti ja nosti vapisevilla käsillään lapsen
viereensä. -- Kas niin, nyt nukutaan hiukan -- sitte saadaan kakkua.
Nuku nyt kauniisti äidin kainalossa... Eikös ole nyt parempi? -- Hän
suuteli lapsen kalpeita poskia ja likisti häntä hellästi kuihtunutta
rintaansa vastaan.
Kuinka paljon rakastikaan hän tuota pikku raukkaa! Hän olisi
antanut henkensä, jos olisi voinut sille nyt antaa lämmintä maitoa
ja vehnäleipää! Mutta apua ei tule mistään -- he ovat kaikkien
hylkäämät. Kukaan ei tule edes katsomaan. Täytyykö hänen lapsensa
kuolla nyt nälkään, keskellä suunnattomia rikkauksia, ylellisyyttä!
Miten hirveätä, julmaa ja pirullista tämä on!
Oi jumala! Mikä kauhistava ajatus! Miksi lensi se nyt juuri mieleen!
-- Lopettaakko hänet? Niin -- sitten loppuisi häneltä kaikki tuskat,
hänen ei enää tarvitsisi koskaan kärsiä kurjuutta, nälkää, pilkkaa...
Hän pääsisi ijäiseen lepoon... iloon...
-- Auta jumala! Poista tuo kamala ajatus! Poista... poista...! --
rukoili äitiparka melkein mielipuolena tuskasta. Tuo ajatus painoi
ja ahdisti rintaa raskaampana kuin kuolemantuska; hän kiemurteli
kuin mato ja kylmä tuskanhiki pusertui suurina karpaloina kalpealta
otsaltaan... Hän suuteli ja hyväili hellästi lastaan poistaakseen
tuon hirvittävän ajatuksen -- mutta se ei poistunut. Se palasi yhä
uudestaan, valtasi hänet vastustamattomalla voimalla, se vietteli
mielettömällä tenholla kuin jokin kamala kuilu. "Jos rakastat
lastasi" -- huusi joku salaperäinen ääni -- "niin tee se! Ainoastaan
sillä tavalla voit pelastaa lapsesi nälkäkuolemasta, kurjuudesta,
häpeästä... kaikesta! Se on ainoa keino!"
-- Joko Arno pian saa leipää? -- kuiskasivat taas kalpeat huulet
hiljaa ja kärsivä katse kääntyi tuskallisen tutkivana ja odottavana
äitiin.
-- Kohta... kohta... rakkaani... -- änkytti äiti ontolla äänellä joka
vain vaivoin puristui hänen polttavasta kurkustaan.
Äitiparka taisteli taas ajatuksensa kanssa; hän ei voinut, ei
tahtonut sitä. Hän koetti löytää jotain pelastusta, -- mutta ei
löytänyt. Ja taas hän rukoili. Hän repi tukkaansa, kynsi rintansa
verille, hän tahtoi ennemmin kuolla. Hän koetti ajatella joka
puolelta ja kauhistui yhä enemmän, kun huomasi ettei hänellä ole
mitään muuta mahdollisuutta.
Mutta hän taisteli vieläkin.
Hän kääntyi lapsensa puoleen hyväilläkseen sitä ja asetti sormensa
pienen kaulan ympäri -- hän tahtoi vain hyväillä sitä, koettaa miltä
se tuntui... Kamalaa, kuinka se on pieni! hänen sormensa ylettyivät
ympäri koko kaulan, se tuntui lämpöiseltä ja pieni valtimo tuntui
selvästi vaikka heikosti. Jumala, jos hän nyt kuristaisi! Silloin
loppuisi tämä kurjuus. -- Ja yht'äkkiä, mitään ajattelematta,
tahtomatta, likisti hän sormensa yhteen -- kuristi hentoa kaulaa
kaikilla voimillaan...
-- Äiti -- kuului heikko tukehtunut korahdus ja hetkeksi musteni
kaikki naisraukan silmissä... Hän tunsi vain, miten Arnon pienet
kädet koettivat irroittaa hänen sormiaan hennon kaulansa ympäriltä,
miten voimaton ruumis vääntelehti epätoivoisesti päästäkseen irti...
Oh herra jumala! Pieni suu aukeni... kieli tuli ulos -- ja silmät,
silmät... Tuossa katseessa ja lyhyessä huudahtuksessa "äiti"
kuvastui niin paljon hämmästystä, tuskaa, moitetta ja kauhua, että
äitiparka jäykkeni kauhusta -- tuntui kuin olisi ilma loppunut hänen
keuhkoistaan, veri jähmettynyt lyijyksi hänen suonissaan. Kaikki
pyöri kohisevana, harmaana sumuna ja aivankuin painajaisunessa
hän vapisevin huulin käheästi ähkyi: Jesus Kristus... pian...
pian... pian! Hän tahtoi irroittaa sormensa, mutta ei voinut
enää... mielettömän epätoivoisella voimalla puristi hän edelleen
ja päästäkseen näkemästä lapsensa pullistuneita, moittivia silmiä
hän veti tuon pienen pään vasten rintaansa, painoi huulensa hienoja
kullankeltaisia hiuksia vastaan niin kovin, että veri pirskahti
ikenistä... painoi, kunnes kaulavaltimo lakkasi sykkimästä, hento
ruumis nytkähtelemästä -- ja valahti velttona ja ponnettomana kokoon
kuin märkä riepu...
Vasta silloin hän täydellisesti käsitti, mitä oli tehnyt, ikäänkuin
olisi herännyt kamalasta unesta. Sen tajuaminen oli niin kauhea, että
hän oli tulemaisillaan hulluksi -- kuin olisi hänen eteensä auennut
hirvittävä, pohjaton horna jonne hänen täytyisi auttamattomasti
vajota. Hän puristi hurjan epätoivoisesti lapsensa hervotonta
ruumista rintaansa vastaan, silitti ja taputti sen elottomia
piirteitä, suuteli kiihkeästi sinikalpeita huulia -- mutta Arno
oli liikkumaton, tuntui jo hiukan kylmältä, eikä vastannut hänen
hyväilyihinsä... Äitiparka kirkasi, niinkuin kirkasee haavoitettu
metsänotus saadessaan metsästäjältä viimeisen iskun -- ja menetti
tajuntansa.
Mutta kynttilä oli loppuun palanut, se sammui -- ja pimeys, joka
kauvan oli väijynyt ikkunan takana, syöksyi sisään pelottavana,
mustana -- niinkuin jokin julma jättiläispeto syöksyy saaliinsa
kimppuun...
* * * * *
Seuraavana päivänä, kun eräs naapurin vaimo vihdoin tuli Irjaa
katsomaan, tapasi hän tämän syleilemässä lapsensa kuollutta ruumista.
Hänen silmänsä hehkuivat kuumeisina, hän huusi kuin mielipuoli,
että hän on murhaaja, että hän on kuristanut lapsensa. Vaimo ei
hänen tilaansa ymmärtänyt, vaan luuli hänen huutonsa tunnottomaksi,
raakuudeksi. Sentähden juoksikin hän heti hakemaan poliisia; tämä
tuli ja asia päättyi lyhyeen: Irja vietiin vankilaan.