Viisi viikkoa oli Irja ollut tutkintovankeudessa, mutta ne olivat
hänelle pitkät kuin ijäisyys. Tuska ja epätoivo kalvoi yhtämittaa
hänen sieluaan, öisin näki hän sellaisia hirmukuvia, että kylmät
väreet kulkivat pitkin selkäpiitä niitä muistellessa. Yhä uudestaan
ja uudestaan on hän nähnyt poikaraukkansa kalpeat, tuskan vääristämät
kasvot moittivine kauheine katseineen, kuullut hänen viimeisen
korahduksen, ollut tuntevinaan hänen hennot sormensa irroittamassa
omia luisia, kuristavia sormiaan -- voimattomina kuin kuolevan,
tuskasta vikisevän hiiren pikku kynsien raapinan... Ja mikä kamala
ristiriita raivosi hänen mielessään: hän katui, katui niin, että
vääntelehti tuskissaan kuni kiusattu mato. Toisena hetkenä hän taas
luuli tehneensä oikein; hän ei voinut, _ei saanut_ tehdä toisin.
Sillä nythän oli Arno rauhassa. Hänen ei enää koskaan tarvitsisi
nähdä nälkää, ei rukoilla äidiltä leipää -- jota tällä ei ollut --
ei koskaan kärsiä kurjuutta, häpeätä hän on ikuisessa levossa. Siis
se oli oikein! Ja seuraavassa tuokiossa valtasi hänet taas kamala,
valoton epätoivo; hän ei koskaan enää saa nähdä rakasta pienokaistaan
-- _ei koskaan, koskaan!_
Ja hän oli itse siihen syypää -- _hän itse!_ Hän olisi ehdottomasti
lopettanut elämänsä, mutta silloin hän joutuisi kadotukseen, saamatta
toisessa elämässäkään nähdä lastansa...
Mutta kukaan ei tahtonut ymmärtää hänen tuskaansa ja epätoivoaan.
Kukaan ei edes kysynyt, miksi hän oli niin tehnyt, mikä pakotti hänet
sen tekemään? -- Siitä ei välittänyt kukaan! Mutta _tuomita_ häntä
osasi jokainen. Sanomalehdet kertoivat mitä pöyristyttävimmällä
tavalla tapauksen, otsikoilla: "Julma äiti", "Petomainen äiti", "Peto
ihmishaamussa" j.n.e. Paikkakunnan vanhoillinen sanomalehti julkaisi
jyrisevän pääkirjoituksen heti toisen päivän aamuna otsakkeella:
"Kylvö itää", jossa pontevasti ja selväpiirteisesti selitettiin,
miten tuollaiset kamalat teot aiheutuvat "uusista opeista, joita
edesvastuuttomat konnat saavat julkisesti, puhutun ja painetun sanan
avulla levittää kansaan", ja vaati pontevia poikkeuslakeja sellaisia
villitsijöitä vastaan. Nämä jalot mielipiteet saivat lämmintä
vastakaikua niin esikaupungin juoruakkojen riveissä kuin kaupungin
hienostonkin piireissä. Moni ei tahtonut etsimälläkään löytää kyllin
ankaria sanoja moisia villitsijöitä ja ihmishirviöitä tuomitessaan!
Mieliala oli siis Irjalle vihamielinen, hän oli yksin koko maailmaa
vastaan, joka auttamattomasti oli hyljännyt hänet kadotukseen --
mitään armoa ja sääliä ei ollut odotettavissa!
Kun tuomiopäivä vihdoin valkeni ja hänet tuotiin käräjäpaikalle,
tunsi hän vaistomaisesti tuon vihamielisyyden. Hän näki sen niistä
halveksivista uteliaista, vihaisista, jopa uhkaavistakin katseista,
jotka tuijottivat joka puolella -- ikäänkuin tahtoisivat lävistää
hänet. Irja ei kylläkään niitä, paremmin kuin tuomiotakaan, pelännyt.
Hän oli jo kärsinyt kamalimmat tuskat, mitä ihminen saattaa kärsiä
ja kulki kuin unessa, miltei tylsänä -- kulki minne vietiin. Ensin
täytyi hänen odottaa kauan miltei pimeässä vankikopissa, ennenkuin
hänen asiansa tuli esille.
Viimein vietiin hänet oikeussaliin ja hän katsahti koneellisesti
ympärilleen. Hänen hämärän sokaisema katseensa eroitti epäselvästi
lautamiehet, joukon kuuntelijoita, pari poliisia, nimismiehen ja
vihdoin tuomarin. Hän vavahti kuin ankarasta iskusta -- sillä pöydän
takana istui _Arno_.
Koko maailma tuntui pimenevän Irjan silmissä, hänen jalkansa
horjuivat ja lattia heilahteli niin, että hän oli kaatumaisillaan;
sitten tuntui aivankuin jokin raudankova koura kuristaisi häntä
kurkusta ja hänen täytyisi heti kuolla. Hän luuli pyytävänsä apua,
hänen pitäisi jotain sanoa, selittää, mutta ääni ei lähde hänen
kurkustaan, se kauhea koura ei hellitä, se uhkaa tukehuttaa hänet ja
hän jännittää kaikki voimansa pysyäkseen seisaallaan...
Tuomariin vaikutti kohtaus valtavalla voimalla; kalveten
liidunvalkeaksi tuijotti hän tylsästi pöytään niinkuin syyllinen
seisoessaan yhtäkkiä tuomarinsa edessä. Mutta vähitellen hän sai
takaisin kylmäverisyytensä, ja teki Irjalle matalalla, kähisevällä
äänellä tavanmukaiset kysymykset: onko se ja se, mikä ikä j.n.e. Irja
nyökäytti vain tylsästi päätänsä kaikkiin kysymyksiin.
Irja muisti kaikki kärsimykset, mitä hän oli kestänyt Arnon takia,
muisti hänen lupauksensa, hänen lemmenvalansa ja sitten jätti hänet
hukkumaan heidän yhteisen lapsensa kanssa... Ja kuitenkin rakasti hän
vieläkin tuota miestä!
Sillä aikaa luki nimismies -- joka toimi yleisenä syyttäjänä --
sepittämänsä syytöskirjelmän, jossa mitä räikeimmin kuvailtiin murhan
yksityisseikkoja ja tuotiin selvästi ilmi murhaajan petomainen
luonne, sekä vaadittiin mitä ankarinta rangaistusta hänelle. Irja ei
kyllä kuullut sanaakaan koko kirjelmästä; hän oli kuin kuumeessa.
Hän pohti vain hämärissä aivoissaan kysymystä, kuinka voi löytyä
niin julmaa vääryyttä -- ja löytyykö jumala, joka sallii kaiken
tämän tapahtuvan? Hän heräsi vasta, kun kuuli tuomarin -- Arnon! --
katkonaisella, tukehtuneella äänellä kysyvän:
-- Myöntääkö syytetty edelläluetun syytöksen todenperäiseksi?
-- Myönnän, kuului kuin haudasta Irjan koriseva ääni.
Todistajia ei ollut useita eikä niitä tarvittukaan, koska syytetty
itse tunnusti. Useat niistäkin puhuivat vain asiaan kuulumattomia
sivuseikkoja, vieläpä väritettyjä, perättömiä juorujakin. Mutta
Irja ei kyennyt niitä oikaisemaan -- hän vain tuijotti heitä
tyrmistyneenä. Sitäpaitsi käsitti hän hämärästi, ettei tässä mikään
auta -- hän on yksin...
Senjälkeen käskettiin syytetty ja todistajat pois oikeussalista,
että oikeus saisi tehdä päätöksensä. Kun hänet pienen ajan kuluttua
uudestaan kutsuttiin sisälle luettiin _tuomio_, jonka lopussa m.m.
mainittiin: "että koska syytetty Irja Maria Mattsson, kuten selville
on käynyt ja oman tunnustuksensa mukaan, on kuristanut kahden ja
puolenvuotisen, luvattomassa yhteydessä syntyneen poikalapsensa, sekä
siten aiheuttanut hänelle kuoleman, katsoo oikeus kohtuulliseksi
tuomita syyllisen, naimattoman naisen Irja Maria Mattssonin Rikoslain
21 luvun 1 pykälän nojalla kuudeksi vuodeksi kuritushuoneeseen, sekä
menettämään kansalaisluottamuksensa kymmeneksi vuodeksi".
Tuomari luki sen samanlaisella käheällä äänellä kuin äskenkin,
tavantakaa rykien, aivankuin koettaen poistaa jonkun kurkkuunsa
tarttuneen tukehuttavan palan. Sitten hän hengähti tukehtuneesti
ja tuijottaen tuskallisella jännityksellä edessään olevaa
pöytäalmanakkaa, aivankuin siitä riippuu koko elämä, kysyi hän
käheällä, katkonaisella äänellä:
-- Onko syytetyllä vielä... jotain sanottavaa?
Irja tahtoi puhua. Hän tahtoi huutaa julki kamalat tuskansa,
kärsimyksensä ja sen hirvittävän vääryyden, jota hän oli saanut
kärsiä. Hän tahtoi kysyä -- ja vaatia vastausta! -- minkätähden hänet
niin julmasti petettiin ja miksi yhteiskunta, koko maailma leimasi
hänet rikolliseksi sentähden, että hän oli tulemassa äidiksi ja
osoitti ylenkatsetta ja kovuutta silloin, kun hän kipeimmin tarvitsi
auttavaa, lämmintä kättä, rohkaisevaa sanaa. Eikä siinä kyllin! --
se ryösti häneltä leivän, toimeentulon ja viskasi kylmästi yksin
lapsensa kanssa taistelemaan taudin, kurjuuden ja nälkäkuoleman
kanssa. Hän tahtoi kysyä, saako tuo mies, joka oli suurimpana syynä
hänen elämäntappioonsa -- saako sama mies nyt tuomita hänet? Lopuksi
tahtoi hän kysyä, löytyykö kaikkivaltias jumala, joka näkee tämän ja
antaa viattomien hukkua, joutua ikuiseen vaivaan ilman apua -- vai
eikö häntä ole? -- Hän aukasi jo suunsa, mutta samassa tuntui kuin
olisi joku iskenyt häntä päähän; häntä huimasi, hänen ajatuksensa
sammuivat: hän ei muistanut mitä piti sanoa! Hän tahtoi sanoa edes
jotain, mutta hänen päässään pyöri kaikki kohisevana sekamelskana:
sanaakaan hän ei muistanut. Hän näki kaikki kuin harmaan sumun
lävitse, joka näytti tihenevän, kietoutuvan hänen ympärilleen, kuni
kamala, kuristava hämähäkinverkko, häntä ahdistaa, jalat hervahtavat,
hän lysähtää polvilleen, hän tarrautuu epätoivoisesti lähellä olevaan
tuoliin, hänen täytyy rukoilla Arnolta... mitä? Kuin rukoillen
kääntää hän suunnattoman tuskan ja hädän vääristämät kasvonsa tätä
kohti, mutta hän näkee vain harmaan, häipyvän haamun: suunnattomat
hämähäkinverkot ympäröivät hänet läpitunkemattomana, lähenevät,
puristuvat hänen ympärilleen tahmaisina, tukehuttavat... Hän parahtaa
kuin hukkuva...
Samassa kuulee hän ankaran jymähdyksen, eikä tunne enää tuskaa... Ja
ikäänkuin raskaan unen lävitse kuulee hän jonkun tutun, tukehtuneen
äänen ähkyvän:
-- Viekää syytetty ulos:
* * * * *
Seuraavana aamuna löydettiin kopista mielipuoli...