Asessorska seisahtui kyökinovelle, pyyhki hitaasti sievällä
pitsinenäliinallaan kultasankaiset rillinsä kirkkaiksi, asetti ne
varovasti hienopiirteiselle nenälleen ja sinkahutti niiden läpi
teräsharmaista silmistään kylmän, tutkivan katseen Irjaan, joka
seisoi hänen edessänsä alaspainunein päin, posket hehkuen pelosta
ja häpeästä; hän arvasi mitä nyt oli tuleva. Asessorska tarkasteli
häntä kauvan ja tutkivasti, kiireestä kantapäähän -- niinkuin olisi
tahtonut musertaa tytön paljailla silmäyksillään ja sanoi viimein
kylmästi ja arvokkaasti, pannen painon joka tavulle:
-- Onko se totta?
-- On, -- sopersi tuskin kuuluvasti Irja vapisevin huulin ja punastui
vieläkin enemmän -- hän olisi sinä hetkenä tahtonut vaipua maan alle!
-- Ja julkeat sen vielä tunnustaa! -- huusi asessorska salamoivin
silmin jakun tyttö ei mitään vastannut, käveli hän kiivaasti muutaman
kerran edestakaisin lattialla siveellisen suuttumuksen vallassa ja
jatkoi loukkaantuneena:
-- Ja _minun_ huoneessani ehkä? Se vielä puuttuisi! Sano, onko
sellaista tapahtunut täällä?
-- On.
Asessorska jäi aivan sanattomaksi hämmästyksestä, nähdessään noin
kamalaa siveettömyyttä; hän otti jostakin syystä rillit nenältään,
alkoi hangata niitä uudestaan ja tirkisteli kaiken aikaa Irjaa,
niinkuin olisi erikoisesti tahtonut nähdä, miltä noin siveetön
ihminen näyttää paljaalla silmällä katsottuna! Kun hän sai rillit
onnellisesti nenälleen, kysyi hän äänellä, jossa väreili ankaruus ja
rajaton halveksiminen:
-- Kuka on se roikale? Äsch!
-- Ei hän roikale ole, -- kuului nöyrästi tytön väriseviltä huulilta.
Mutta se oli jo liikaa. Asessorska vallan kauhistui sellaista
hävyttömyyttä! Vielä puolustaa! Ja unohtaen tykkänään äskeisen
arvokkuutensa hän kiukkuisesti kiljasi:
-- Se on roikale! sanon minä! -- Kuka se on? Mikä on hänen nimensä?
-- Se on teidän poikanne... Arno nuoriherra... -- änkytti Irja
pelästyneenä -- Hän rakastaa minua... menemme naimisiin... Antakaa
anteeksi...
Asessorska jähmettyi hetkeksi, niinkuin Lotin vaimo muinoin, hän
muuttui tuhkanharmaaksi raivosta ja olisi luultavasti saanut
halvauksen, ellei Irja olisi tarjonut hänelle vettä. -- Kun hän oli
nielaissut lasillisen vettä, sai hän uudestaan puhelahjansa takaisin
ja raivosta vavisten kirkui kuin vimmattu:
-- Mi -- mitä! Mitä sinä sanot... uskallat sanoa! Sinä, lutka! Oletko
vietellyt hänet, huora! Ulos täältä -- ja heti!
-- En minä vietellyt, -- sopersi arasti Irja ja purskahti itkuun.
-- Suus kiinni...! Minä näytän sinulle -- senkin narttu! Ulos!
Ja ettei Irja vain väärin ymmärtäisi näitä sanoja, läheni asessorska
häntä uhkaavana, tulipunaisena kiukusta. Irja juoksi itkien ulos
kyökistä.
Sillä tavalla joutui Irja pois paikastaan, asessori B:ltä, jossa
hän oli ollut kolme vuotta palveluksessa. Koko ajan oli hän ollut
asessorskan suosiossa rehellisyytensä, nöyryytensä -- ja erinomaisen
ruuanlaittotaitonsa takia. Ja hänen siveyttään ja käytöstään vastaan
ei kellään ollut mitään muistuttamista. Mutta nyt! Asessorska ei
antanut hänen olla päivääkään enää toimessaan, kun sai tietää,
että Irja oli raskaana. Sillä kun Irja samana päivänä (kun hän
pois ajettiin) meni asessorskan luo ja itkien rukoili että saisi
olla paikassaan ja kysyi mihin hän joutuu ilman mitään turvaa, oli
asessorska vähällä raivostua niinkuin aamupäivälläkin, mutta voitti
itsensä ja kylmän ylhäisesti huomautti, ettei hänellä ole tapana
pitää palveluksessaan henkilöitä, joiden siveys on niin hataraa
laatua ja vielä saattavat ikävyyksiä hänen perheelleen. Kun Irja
nyyhkyttäen pyysi anteeksi ja koetti huomauttaa, ettei se ollut
hänen syynsä, otti asessorska kukkaron taskustaan ja maksoi Irjalle
14 päivän palkan ja käski hänen niin pian kuin suinkin korjaamaan
kapineensa ja poistumaan hänen talostaan, eikä koskaan enää hänen
oveansa avaamaan!
Nyt alkoi Irjalle tukala aika. Hän yritti uudestaan palveluspaikkaan,
mutta paikansaannista ei ollut puhettakaan, kun näkivät hänen
tilansa. Muuhun työhön hän ei myöskään päässyt. Hänen pienet
säästönsä kuluivat loppuun, hän oli huutavassa puutteessa ja
kurjuudessa -- ja odotti synnytystä Mutta vielä kauheampia tuskia,
kuin aineellinen kurjuus, tuotti hänelle se, että Arno oli hänet
hyljännyt: lähtenyt ulkomaille, heti toisena päivänä, kun Irja oli
pois ajettu, eikä hän nähnyt Arnoa enää kertaakaan, eikä saanut
häneltä mitään tietoa. Hän rakasti Arnoa vielä, rakasti enemmän kuin
ennen, kaipasi häntä sanomattomasti. Hän itki yökaudet, uskoi että
Arno sentään auttaa häntä; hän ei voisi niin julmasti pettää! Ei voi
löytyä niin suurta petosta maailmassa!
Mutta turhaan hän odotti. Hänen hätänsä ja kurjuutensa kasvoi yhä
huutavammaksi. Ja kun hänellä ei ollut enää penniäkään rahaa, ei
mitään pantattavaa, synnytti hän pojan erään pesumatamin luona
esikaupungissa. Hän oli nälästä ja surusta niin heikontunut, että
se oli viedä häneltä hengen -- monta päivää houraili hän elämän ja
kuoleman välillä. Kaikesta huolimatta olisi hän kuollut nälkään,
ellei matami olisi antanut ruokaa -- sillä vanhempia hänellä ei
ollut, eikä muitakaan sellaisia, joiden puoleen olisi voinut kääntyä.
Hän lupasi korvata matamille kaikki kun tulee terveeksi ja pääsee
työhön.
Mutta hän parani hitaasti. Vasta neljän viikon kuluttua voi
hän nousta vuoteelta. Kalpeana, horjuvana lähti hän etsimään
työpaikkaa. Mutta se oli vaikeata. Palvelukseen hän ei päässyt,
vaikka kävi monessa paikassa pyrkimässä -- kukaan ei huolinut
palveliattaresta jolla oli lapsi. Hän kävi konttorista konttoriin,
tehtaasta tehtaaseen, hän etsi kaikki mahdolliset ja mahdottomat
paikat -- mutta turhaan: kukaan ei tahtonut työhönsä niin heikkoa
ja sairaannäköistä työntekijää, kun terveitä ja voimakkaita oli
yllinkyllin saatavissa! Hän tunsi olevansa hukassa, hänellä ei
ollut mitään toivoa, ei pelastusta! -- Vihdoin, kun hän oli
menehtymäisillään, kun matamikin oli uhannut ajaa hänet pellolle, jos
ei saisi työpaikkaa, pääsi hän työhön erääseen tulitikkutehtaaseen.
Mutta nyt tuli pahinta, mitä hän siihen asti oli kokenut. Hänen
täytyi olla kaksitoista tuntia tehtaassa ja se oli niin kaukana,
ettei hän ehtinyt edes päivällisaikana asuntoonsa, eikä niinollen
voinut imettää pikku Arnoaan, vaan täytyi jättää se hoidettavaksi
matamille. Hän kärsi kaikki helvetintuskat, nähdessään sille
syötettävän sinistä, vedellä sekoitettua maitoa -- kun hän itse olisi
niin mielellään imettänyt sitä vaikka sydänverellään! Mutta mitäpäs
hän voi tehdä! -- Sitäpaitsi oli tehtaassa urakkatyö ja ensimäisinä
viikkoina sai hän ainoastaan 3-4 mk. viikolta, vaikka kuinka olisi
ponnistellut. Mihinkä se riitti! Ei siis voinut olla puhettakaan
paremman maidon hankkimisesta lapselle -- hän itsekään ei saanut edes
huonoakaan ruokaa tarpeekseen! Hän laihtui ja surkastui murheesta ja
nälästä yhä enemmän, niin että oli mahdoton tuntea häntä entiseksi
kauniiksi, reippaaksi ja punaposkiseksi Irjaksi.
Ja Arno vaan ei kirjoittanut -- ei edes yhtä sanaa! -- ei auttanut
häntä taistelussaan heidän yhteisen lapsensa puolesta! Voi jumala!
Miksihän ei auttanut? Miksi... miksi...?
Mutta siitä huolimatta rakasti Irja häntä...