-- Miksi te taas tulitte... Olenhan kieltänyt... Miksi te...? Menkää
pois... menkää... minä pyydän...
Näin vaikeroi tyttö rukoilevalla, pelokkaalla äänellä, koettaen vetää
peitettä paremmin päälleen, peittääkseen paljaita olkapäitään ja
käsivarsiaan ja hänen katseensa harhaili kauhistuneena ympäri pientä,
hämärää huonetta kuin apua etsien.
Mutta nuori mies puhui kuiskaten, puhui kauan ja hellästi, miten oli
tyttöä ikävöinnyt ja kaivannut, miten oli valvonut kokonaisia öitä
häntä ajatellessaan ja kuinka paljon oli kärsinyt tytön kylmyydestä.
Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä, jatkaen kiihkeästi:
-- Minä en voinut olla tulematta, sillä pidän sinusta niin paljon --
olen kauvan jo pitänyt... En voi elää ilman sinua!
Tyttö olisi tahtonut kiertää kätensä tuon jumaloidun pään ympäri,
nojautua hänen rintaansa vastaan, hyväillä, suudella häntä... Hän
olisi tahtonut huutaa, että hänkin rakastaa, rakastaa palavasti,
koko nuoren sielunsa ja ruumiinsa hehkulla ja voimalla -- rakastaa
enemmän kuin omaa henkeänsä! Mutta samassa hän muisti, että tuo mies
oli ylioppilas, aatelismies ja hän -- hän oli vain palvelustyttö!
Se tunkeutui mieleen kuin terävä jääpuikko ja täytti hänen sielunsa
vihlovalla tuskalla ja epätoivolla. Hän loittoni miehestä ja äänellä,
jossa värähteli katkeruus, hellyys ja rajaton suru, hän rukoili:
-- Menkää... menkää... Minä pyydän. Eihän...
Ääni katkesi ja hän purskahti rajuun itkuun, niin että hento
ruumiinsa nytkähteli peitteen alla...
Mitä itket...? Älä... älä... -- lohdutteli mies hätääntyneenä ja
hänenkin äänensä kuului särkyneeltä ja liikutetulta. -- Miksi itket?
Rakastanhan sinua...
Mutta tyttö kääntyi suulleen, painoi kyynelistä kosteat kasvonsa
tyynyyn ja katkonaisesti, nyyhkytyksien lomasta kuului katkerasti ja
toivottomasti:
-- Te valehtelette. Te narraatte vain minua... Miksi te minusta
pitäisitte... minähän en ole -- mikään... en mikään...
-- Kuinka sinä Irja _voit_ noin puhua? -- sanoi mies hellän
moittivasti. -- Olenko sen ansainnut? Sinä olet ollut meillä kolme
vuotta. Sano, olenko sinulle kertaakaan valehdellut, tai jotenkin
pettänyt? Sano!
Ja kun tyttö ei vastannut, laski kätensä hänen hiuksilleen ja jatkoi
lämpimästi:
-- Minä en tahdokaan tietää, mikä ja kuka sinä olet... rakastan vain
sinua... Enkä eroa sinusta -- en! Menen naimisiin kanssasi...
-- Oi, puhutteko te totta...? tai...
-- Älä puhu noin! -- keskeytti tulisesti mies ja sulki suudelmalla
tytön suun. -- Kutsut minua "te", aivankuin olisin sinulle vieras...
ja kuitenkin olen sinua jo kauvan rakastanut... Miksi sellainen olet,
sano? Vai etkö rakastakaan minua? Tyttö kääntyi häntä kohden, tarttui
hänen käteensä ja hymyili kyyneltensä lävitse.
-- Rakastan... enemmän kuin mitään muuta maailmassa... Mutta...
-- Älä sano muuta! Se on kylliksi, että minua rakastat. Kuule, sinä
pieni! -- et voi uskoa kuinka paljo sinusta pidän... en tahtoisi
itsekään _niin_ paljon pitää... En voi sinusta koskaan erota, puhui
mies hellällä, vakuuttavalla äänellä ja suuteli kiihkeästi tyttöä
hiuksille, otsalle, huulille... Vastaukseksi painoi tyttö päänsä
miehen rintaa vastaan ja itki... ilosta, onnesta tai hämäristä,
surullisista aavistuksista -- sitä hän ei itsekään tiennyt, itki vain!
-- Miksi sinä itket, rakas? Sinä et saa itkeä, _et saa!_ Me olemme
nyt onnellisia... unohdamme kaikki... koko maailman! Eikö niin?
-- Niin, -- hymyili tyttö onnellisena, vaikka vielä kyyneleet
silmissä ja hyväili hellästi miehen korkeata otsaa ja mustaa
silkinhienoa tukkaa. Mies tunsi kuin lämpimän virran virtaavan koko
ruumiinsa läpi. Hän tempasi tytön rajusti syliinsä, suuteli kuumasti
ja kuiskaili hiljaa ja kiihkeästi jotakin tytön korvaan...
Tyttö silmäsi häneen hämmästyneenä.
-- Ei... ei, -- hätäili hän. -- En voi... en uskalla. Jos vielä...
mihin sitte joutuisin?
-- Oh, sinä pieni, -- lausui mies, hymyillen anteeksiantavasti kuin
lapselle. -- Uskallammehan me. Eihän siitä mitään... kyllä minä
ymmärrän. Ja olethan sinä nyt minun, _minun_... mehän rakastamme
toisiamme!
-- Onko se sentään totta, että minua rakastat? Pelkään niin kovin,
että... unohdat minut... Onhan sinulla parempia... -- soperteli tyttö
tuskallisesti ja oli vähällä uudelleen ruveta itkemään.
Mutta mies huumasi hänet suuteloillaan ja hellyydellään, hän pani
liikkeelle koko kaunopuheliaisuutensa, kuvatessaan rakkauttaan,
kaipuutaan ja miten onnellisia he tulisivat olemaan! Tytön täytyy
luottaa häneen, hän ei rakastakaan arvoa ja rikkautta, vaan juuri
häntä, tyttöä, ja sentähden tytön täytyy tulla kokonaan hänen
omakseen, heidän täytyy rakastaa toisiansa, nauttia onnesta...
Mutta tyttö ei vieläkään suostunut.
-- Niin! Minä ymmärrän -- sanoi mies synkästi ja surullisesti ja
kääntyi poispäin. -- Sinä et rakasta minua... Sanot vain...
-- Voi, älä sano niin! Rakastan sinua niin, etten...
-- Jos sinä minua rakastaisit, niin sinä uskaltaisit olla minun omani
kokonaan, luottaisit minuun -- puhui mies murheellisena ja lisäsi
hetken kuluttua äänellä, jossa värähti katkeruus ja uhka:
-- Mutta minä en jaksa elää... en! Minä surmaan itseni -- niin, sen
minä teen! Kun sinä kumminkaan et minua rakasta!
-- Älä... älä nyt ajattele noin... rakastan sinua niin paljon...
niinkin -- jos tahdot... -- kuiskaili tyttö hätääntyneenä.
-- Puhutko ihan totta?
-- Puhun, -- värähti tuskin kuuluvasti tytön vapisevilta huulilta.
Silloin mies kiersi käsivartensa hänen hennon vartalonsa ympäri,
puristi rajusti rintaansa vastaan, peitti hänen kaulansa, poskensa,
suunsa, tulisilla suudelmilla ja niiden lomassa kuumasti kuiski:
-- Sinä rakas...! Kuinka sinä olet kaunis... Omani... rakkaani...
Tyttö ei puhunut enää mitään -- hän värisi pelosta, onnesta...
odotuksesta...