ja Oakengates'in välillä olevalla tiellä, ja kylmä lumiräntä löi heitä
vasten kasvoja. Aurinko oli laskeunut veripunaisena vuoren taakse
raskaisin, mustiin pilvihin, mutta äkillinen tuulispää oli sitten
ajanut paksut pilvet ympäri koko taivas-lakea.
Ken kerran on vaeltanut yön aikana tätä tietä, ei varmaankaan unhota
sitä rajua ja uljasta näytelmää, joka näyttäikse, kun tullaan kohden
"Ketley Bankkia". Näyttää, ikään kun pimeys ja liekit taistelisivat
keskenänsä vallasta. Katsottakoon mihin suuntaan hyvänsä, tapaa silmä
valossa lukemattomia höyrykoneita, jotka synkästä pimeydestä heittävät
häikäisevän punaista valoansa jokaiseen näkyvään esineesen. Korkeat
savupiiput kohoavat aaveentapaisina pimeydessä ja lähettävät mahtavia
tulipatsaita; suuret, korkeat kivirakennukset seisovat siellä, juuri
kun vanhat pakanalliset linnoitukset tornineen ja ulkorakennuksineen,
ja kaikista aukoista leimuavat avarat tulisoitot. Täällä näkyy hehkuva
aine, niinkun rupiinivuode [punainen timantti. Suom. selitys], tuolla
taas syöksevät liekit ylös, niinkun tuliset suihkukaivot; muutamat ovat
lähellä tietä, toiset loistavat loitompana, mutta kaikkialla tuli ja
sen liekit taistelevat pimeyden kanssa. Mitä pimeämpi ja myrskyisempi
on yö, sitä aaveentapaisempi ja kamottavampi on näytelmä.
Pitempi näistä kahdesta matkustajasta, jotka tänä iltana kävivät
mainittua tietä, ei ole lukijalle tuntematon; hänen edellisen elämänsä
tuntee hän ainakin. Valkean paisteessa on tunnettava Richard Norman'in
nojollaan oleva haamu ja kuihtunut muoto. Vaikka hänen seuraajansa on
meille tuntematon, on hän kuitenkin Richardin vanha ystävä. He eivät
ole tavanneet toisiansa moneen vuoteen ennen tätä iltaa, ja heidän
elämänsä tiet ovat kulkeneet hyvin erilaista suuntaa. Enok Leander on
vaeltanut Herran kanssa kaitaa tietä, matkalaisena parempaan,
taivaalliseen isänmaahan. En tarvitse muistuttaa, mimmoinen Richard
Norman'in tie on ollut. Hän oli vaeltamassa, saadaksensa työtä, ja Enok
Leanderilta sai hän tietää, että työtä oli R--ssä. Hän aikoi kuitenkin
kaikissa tapauksissa, jos vaikka hänen olisi pakko edemmäskin
matkustaa, pysähtyä sinne yhdeksi päiväksi ja käydä edesmenneen
vaimonsa sisaren luona. Häneltä oli äskettäin mies kuollut, ja asui nyt
R--ssä pienten lastensa kanssa.
"Minä en sano vielä hyvästiäni, Richard", sanoi Enok heidän erotessaan.
"Sinä saat olla yötä minun luonani. Sinä saat huoneen, sillä viimeinen
hyyryläisemme on meidät jättänyt. Et saa mennä ravintolaan enää -- ei
jalkaa saa astua semmoisiin paikkoihin".
"Elä pelkää, elä pelkää, ystäväni", vastasi Richard; "niinkun minä olen
sanonut sinulle tänä iltana, käsität sinä, että minä olen nähnyt niin
paljon maailmassa, että aion olla poissa ravintolasta koko elinaikani,
ja kiitän sinua tarjouksestasi. Mutta nyt menen minä hetkiseksi
langottareni luokse; en ole tavannut Margaretaa sitte Maria-raukkani
kuoleman".
Jääsade löi kovasti ikkunoihin ja tuuli ulvoi savupiipussa vanhan,
punaisen huoneen, jossa Margareta asui; mutta sisällä oli iloisata ja
lämmin. Suuri takkavalkea lekkueli avoimessa takassa, takkavalkea
semmoinen, jota turhaan saa hakea köyhän asunnoista hiilipiiristön
ulkopuolella. Suloinen lämmin levittihe ympäri matalaa, vaan avaraa
tupaa, ja valo loisti vanhoihin, rattoisiin huonekaluihin,
hyllyllä oleviin lautasiin, vanhoihin, tummiin tammituoleihin,
vanhan-aikaiseen kelloon homehtuneine messinkiviisarineen,
puoli-avoimeen nurkkakaappiin, joka näytti huolellisesti säilytettyjä
lasi- ja posliinitavaroitansa. Mutta valoisa paiste ei ainoastaan
loistanut kuolleisin kappaleisin. Tämän iloisan lieden yhdellä puolella
istui siisti ja säättyllinen perheen-äiti, kutoen sukkaa ja käyttäen
puikkojansa sillä tavalla, joka sekä näytti hänen tottuneen tähän
työhön, että myös hänen tekevän sitä hyvin. Kohtuullinen puku, joka oli
karhea, ruskeanvärinen, punaraitainen puolivillainen hame, kotikutoiset
mustat sukat, jykevät kengät ja musta päällysvaate, osoitti köyhyyttä
ja siihen yhdistettyä uutteruutta; kallellaan oleva valkea päähine
omituisine juovineen ja mustat nauhat leuan alla osoittivat, että
Margareta oli leski. Kynttilä, jota ei vielä ollut sytytetty,
seisoi ympyriäisellä pöydällä, ja sen vieressä vasu puolillaan
villalanka-vyyhtiä. Takan nurkassa hänen vieressään istui nuoremman
veljensä puoleen kumartunut tyttö, opettaen häntä sukkaa kutomaan ja
pitäen samalla hänen pieniä sormiaan omissaan. Vanhempi poika istui
takan toisella puolella vastapäätä äitiänsä, jutellen ja nauraen
säihkyvin silmin sekä lämmittäen käsiään valkeassa. Hän oli nyt juuri
tullut kotiin työstänsä hiilikaivannosta ja oli pesnyt kasvonsa ja
kätensä sekä muuttanut jalkaansa kuivat, lämpimät sukat, joita hänen
äidillänsä aina oli valmiina hänelle nuoralla riippumassa tulisijan
päällä.
"Nyt me syömme", sanoi äiti, pisti sukkapuikkonsa kerään ja pani
kutimensa vasuun. "Pankaa nyt työnne pois, lapset, ja sytytä kynttilä,
hyvä Maria sekä laita meille ruokaa, sitte saa Edward lukea meille
luvun pipliasta, jonka tehtyä pidämme rukouksen ja menemme maata".
Samassa naputettiin ovea. "Kukahan nyt tulee vielä tänä aikana
illalla?" sanoi Margareta, auaisten oven, ja Richard Norman seisoi
hänen edessänsä.
"Etkös tunne minua enää, Margareta", sanoi hän, sillä tämä katsoi
häneen niinkun vieraasen.
"En", vastasi hän, "en voi sanoa tuntevani, ja kuitenkin tuntuu ääni
niin tutulta, vaikk'en ensinkään tunne kasvoja".
"Oletkos unhottanut Richard Norman'in -- sisaresi Marian miehen?"
"Poloinen, poloinen Mariani", huudahti Margareta, ja kyyneleet valuivat
hänen poskiansa pitkin sekä estivät häntä hetken puhumasta; hänen
ajatuksensa viipyivät rakkaassa, syvästi kaivatussa sisaressaan. Mutta
hän kuivasi pois kyyneleensä ja asetti tuolin Richardille, sanoen:
"Sinä olet tullut vanhaksi mieheksi sitte kun sinun viimeksi näin. Ja
mikä siihen on syynä ollut? Onko se murhe? Taikka puute? En olisi sinua
koskaan tuntenut, ellet olisi sanonut minulle nimeäsi, ja jos en
tuntisi ääntäsi, niin en ensinkään voisi uskoa sinua, että sinä olet
Richard Norman, joka oli Maria-raukan sulhanen. Te näytitte silloin
niin muhkeilta ja hyviltä, kuin kuka kirkkoon astuva nuori pari milloin
hyvänsä, hääpäivänänne, eikä sitten niin monen monta vuotta ole. Ja nyt
lepää Maria haudassaan, ja sinä olet vanha, kumarainen ukko".
"Se on tullut murheesta ja puutteista, sydämen murheesta, ruuan ja
vaatteiden puutteesta, jaa, kaiken puutteesta, Margareta. Ajatus,
ymmärrys, miehen älyllisyys, usko Jumalaan, luottamus Kristukseen,
kaikki on puuttunut ja kaikki olen minä ajanut pois itseltäni
juomisella. Viina on ollut kiroukseni, minun onnettomuuteni ja on
turmellut terveyteni ja hyvän voimiseni. Viina teki minun raatelevaksi
pedoksi hellää, rakasta vaimoani ja viattomia poikaraukkojani kohtaan.
Viina on ryöstänyt minulta kodon ja huoneet, saattanut minut
kuljeskelevaksi raukaksi, jommoisena minun näet tän'iltana".
Koko ajan, minkä hän puhui, katsoi Margareta vakavasti häneen. Hän
tarkasteli pään sisään painuneita, veristäviä silmiä, näivettyneitä,
kuopillisia kasvoja, vanunutta tukkaa ja likaisia vaatteita. -- Hän oli
totisesti muuttunut.
Hänen vapaa, ujostelematon muotonsa oli poissa ja jonkunlainen
pelkurimaisuus ja vavistus oli tullut sijaan; hänen ennen niin
voimakas, suora vartalonsa oli kuihtunut ja köyristynyt, koko hänen
ulkomuotonsa oli raukea, huolimaton ja likainen.
"Richard Norman, sinä olet mennyt vaikeaan palvelukseen, julman isännän
alamaiseksi. Sinuun katsoessani muistan minä, mitä pappi sanoi, että
meidän täytyy olla joko Kristuksen sotamiehiä taikka perkeleen orjia.
Ken sinun näki ja kuuli puhuvan sinä aikana, jolloin nait, hän saattoi
sinua luulla hyväksi sotamieheksi, joka tahtoisi kärsiä ja kestää,
koska sinä rakastit totuutta Jesuksessa. Ja minä uskoin, että
rakastettu sisareni aivan varmaan tulisi onnelliseksi semmoisen
puolison kanssa kuin sinä olit -- ja ajattele, kuinka sinulle on
käynyt!"
"Niin, mikäpä minä nyt olen muu kuin perkeleen orja? Et koskaan ole
totisemmin sanonut, Margareta. Mutta ei! Minä olen tullut ulos
vankeudesta, ja olen päättänyt Jumalan avulla katkaista kahleeni enkä
enää olla orjana. Minä lähdin Drayton kylästä tänä aamuna, ja luulen
saavani työtä täällä, jonka tähden aion olla täällä, jonkun aikaa. Minä
olen iloinen, että saan olla sinun läheisyydessäsi ja erossa entisistä
seura-ystävistäni. Sinua nähdessäni muistan minä Mariaa; menettele sinä
minun kanssani niinkun veljesi ja sano minulle silloin tällöin joku
sana, joka auttaa minua käydessäni oikeata tietä; ja varoita minua, jos
näet minun siltä poikkeavan, mutta minä toivon ja luulen, ettet sinä
tarvitse sitä tehdä. Minä olen saanut varoituksia kyllin, ja olen
päättänyt Jumalan armon avulla hyljätä pimeyden työt, pukea itseni
valkeuden sota-aseilla ja tulla hyväksi Jesuksen Kristuksen
sotamieheksi. Etkös tahdo sitä tehdä, Margareta, etkö tahdo, sisaresi
Marian tähden? Hän rakasti minua viimeiseen asti, vaikka minä, niinkun
metsänpeto, musersin hänen sydämensä. Etkös tahdo tulla ystäväkseni?"
"Sinä puhut oikein, Richard, enkä epäile sinun sanovan totta, en
siinäkään, kun sanot, että Maria rakasti sinua viimeiseen asti.
Sillä jos milloin on vaimo miestänsä rakastanut, niin rakasti myös
Maria-poloiseni sinua. Mutta ei mitkään minun sanani, ei kukaan ystävä,
ei mikään aviopuolison rakkaus, vaikka se olkoon yhtä suuri kuin
Marialla oli sinuun, saata voittaa sydäntä Herralle, jos tämä sydän on
syntiin taipunut. Richard, sinä tiedät paremmin kuin minä voin sinulle
sanoakaan, kuka on se ainoa, joka voipi sydämesi muuttaa ja totisesti
tehdä sinut uudeksi ihmiseksi, ja sinä tiedät myöskin, kuinka sinun
pitää Häntä etsiä. Tee se vaan, koska sinä taidat löytää Hänen, sillä
minä en tahtoisi, että sinä petät itsesi. Sinä et elä monta vuotta, jos
taas palajat syntiisi. Sinä olet nyt sairas, sen kuulen selvästi sinun
pohjattomasta yskästäsi ja hengityksestäsi".
"Sinä olet oikeassa, Margareta; en voi sanoa olevani oikein virkeä.
Minä kävin tohtorin luona, joka on taitava mies luullakseni, tänne
tullessani tänään. Koeteltuansa suonentykytystäni, pudisti hän päätänsä
ja sanoi, että hän kentiesi voisi minut parantaa tällä kertaa, vaan
että, jos minä taas rupean juomaan; ei mikään ihmisellinen voima enää
voi pelastaa minua. Ja hyvää yötä nyt, Margareta!"
"Ei, Richard, sinä et saa lähteä ennenkun olet saanut jotakin
syödäksesi. Minä annan sinulle kupin hyvää teetä ja paistan pannukakun.
Pidithän sinä ennen minun kakuistani. Vedä tuolisi likemmä valkeata,
että tulee iloisampi ollaksesi. En edes voi pitää sinua luonani
yötäkään, vaan kupin teetä ja sydämellisen tervetulon saat aina minulta
Maria-raukan tähden. Mitä meiltä puuttuneekin", lisäsi hän, "niin on
meillä aina yksi asia kiittää Jumalaa täällä hiilitienoossa: me emme
puutu koskaan isoa ja oivallista takkavalkeata. Edward", jatkoi hän,
"mistähän me voisimme toimittaa enollesi yösijan?"
"Kiitoksia paljon", vastasi Richard, "minä luulen saavani yösijan erään
naapurisi luona. Enok Leander tuli minun seurassani Wellingtonista, ja
hän sanoi saavani huoneen ja yösijan heillä tänä yönä".
"Hän on raitis ja jumalinen mies", sanoi Margareta, "ja hänen vaimonsa
on hyvääsuopa ihminen. Mutta nyt, Richard, teetä juodessa ja
pannukakkuja paistaessani teen mielelläin sinulle pari kysymystä.
Sanoppas ensiksi, miksi et sinä koskaan antanut minulle ja miehelleni
tietoa, että Maria oli kipeä? Emme tienneet ensinkään hänen olleen
sairaana, ennenkun hän oli jo kuollut ja haudattu, ja silloin tuli se
murheellinen sanoma, että hän oli kärsinyt ruuan ja polttoaineiden
puutetta sinä kovana talvena, jona hän kuoli. Olisimmehan me, vaikka
köyhiäkin olimme, voineet kuitenkin lähettää hänelle vaunullisen
hiiliä, ja minä olisin voinut mennä H~-hon ja olla apuna hänen
hoidossaan. Se oli sinulta tunnottomasti, Richard".
Richard ei voinut antaa minkäänlaista muuta selitystä, kuin että hän
itse oli niin kurjassa tilassa, niin juomisen hurmaamana ja niin surun
valtaamana, ettei hän ajatellut eikä tehnyt, mikä oikein oli.
Margaretan sanat liikuttivat häntä niin, että hän kätki kasvonsa
käsillään ja itkeä nyyhki ääneensä.
"No, no, Richard-parka. Minä en tarvitse kuulla enempää; minä ymmärrän
sen kuitenkin hyvin. En puhu enempää siitä. Mikä tehty on, sitä ei voi
muuttaa. Minä annan anteeksi sinulle, poikaseni, ja rukoilen Herraa
Jumalaa tekemään samoin sekä kääntämään sydämesi puoleensa. Mutta puhu
nyt pojistasi, Richard; missä ne ovat? Missä on vankka Juhanini, joka
aina oli niin siivo äidillensä? Ja Ville, se pieni Ville, mustine,
kirkkaine silmineen, ja valkoisine, kähäräisine hivusineen, jolla oli
äitinsä iho ja hymyily sekä iloiset kasvojen liuhkeet?"
"Juhani sai paikan Wollertonissa", vastasi Richard, "ja Ville on minun
vanhempieni luona ja käy sekä arki- että sunnuntaikoulussa. Jos minä
saan vakinaisen työ-paikan, aion minä ottaa hänen luokseni joksikuksi
ajaksi".
"Anna hänen olla siellä niin kauan kun hän on", sanoi Margareta.
"Vanhempasi ovat ystävälliset, siivot ihmiset, Richard. Minä muistan
niin hyvin heidät ja heidän iloisan tupansa, joka melkein ylitelleen
oli täynnä punamarjaisia köynnöskasvia, ja he pitivät Maria-raukasta.
He ovat kyllä hyviä hänen pojalleenkin".
Monta viikkoa oli Richard tasainen, raitis ja säännöllinen työssänsä.
Hän asui Enok ja Märta Leanderilla ja tuli usein pariksi tunniksi
Margaretan ja hänen lastensa luokse pitkinä talvi-iltoina, mutta
vähitellen tulivat hänen käyntinsä harvinaisemmiksi.
Margareta ei nähnyt häntä enää pitkiin aikoihin kirkossa, ja kokonainen
kuukausi kului, ettei hän häntä tavannut. Eräänä iltana oli hän
menemässä Enokin asuntoon, joka oli R--n toisessa päässä, kysymään,
kuinka hänen laitansa oli; vaan hän tapasi Enokin tiellä. Hän ajoi
vaunuissa erään toisen miehen kanssa, vaan pysäytti ne ja hyppäsi alas
hänen kanssansa puhelemaan. Hänellä oli kuitenkin kiire, eikä hänellä
ollut aikaa puhua hänelle monta sanaa; mutta hän sanoi pian tulevansa
hänen luoksensa, sillä hänellä oli paljon puhumista Richardista. Hän
oli käskenyt hänen muuttamaan pois kuukauden loputtua. "Niin on siis,
kun minä pelkäsin", sanoi Margareta; "hän on jälleen ruvennut juomaan;
hän on rikkonut kaikki hyvät aikeensa". -- "Jaa, niin on todellakin
käynyt", sanoi Enok murheellisena; "ne olivat niinkun aamupilvet ja kun
aamukaste". Hän nousi vaunuun ja ajoi eteenpäin.
"Kotkan", ravintolan juomatuvassa mellastavista äänistä oli yksi
kaikkein muiden ääntä korkeampi, ja se oli Richard Norman'in.
"Joutaa mennä, joutaa mennä! Lyö yhteen! Minä lyön vedon ja sanon:
joutaa mennä. Mitäs sinä sanot? Minä voisin lyödä vetoa kenen hyvään
teidän kanssa, yhtähyvin kuin Tomminkin; mutta jos itse sen teet,
Tommi, niin hyvä on. Sanokaas: jouti mennä, vai kuinka? Katsos vaan,
etkö tiedä itse, mitä tahdot? Sinä pelkäät minun voittavan. Ha, ha,
haa, hän pelkää. Hän pelkää, hän tietää, että minä voitan hänen. Niin
mene sitte matkaasi, pelkuri, mene pois ja rupea raittiuden seuraan ja
tee lupauksesi. Mene pois! Kuule, isäntä, anna tuolle herralle lasi
vettä ja pane kourallinen suoloja sekaan, ja me pakotamme hänen juomaan
sen; eikös niin, Janne? Mutta me emme auta häntä sitä pohjaan juodessa.
Anna minulle sitte lasi oltta ja pane vähän väkevää sekaan".
"Sä selvä olvi lasissain,
Ravitset sielua, ruumistain..."
"Mitä sinä meluat?" sanoi se mies, jolle Richard oli pitänyt koko tämän
pauhaavan puheen.
Tommi Gulton otti piipun suustansa ja seisoi Richardin takana, pitäen
kättänsä hänen olkapäällään. "Mitä kaikki tämä mökötys merkitsee? Ole
hiljaa, Dick, poikani eläkä pidä semmoista rähinää", sanoi hän käheällä
äänellä ja juopuneen katsannolla. "Minä suostun vetoon", lisäsi hän
tyhmästi nauraen. "Tuoss' on käteni, ja minä sanon: joutaa mennä, ja
joutaa mennä on kylliksi kahden kunniallisen miehen välillä". Richard
käänsihe äkkiä, puoliksi iloisesti ja puoliksi vihaisesti katsahtaen.
"Tommi, sinä olet oiva poika. Tommi, sinä olet kunnian mies --
mies, joka pysyt sanassasi. Sen minä sanon, että Tommi Gulton on
kunnian-poika, oiva mies, oikea kruunu. Pihkaa saa se, kun toisin
sanoo. Istu nyt, mies, niin tartumme tosiasiaan. Kukas tulee
tuomariksi, Janne vai Jooseppi?"
"Tulkoon Janne", sanoi Jooseppi. "Minä en saa olla täällä; minä lupasin
vaimolleni mennä häntä vastaan Oakengates'ille, ja jos minä annan hänen
kantaa vasua ja pentua koko matkan, niin saan minä pestini sitte, ole
varma siitä! Minua suututtaa, kun en voi jäädä tänne -- ehkä minä
juoksen tänne hetkeksi, niin saan nähdä, kumpiko teistä kellistyy.
Mutta ennenkun menen, niin lyön vetoa sinun kanssasi viisikon, että
Richard voittaa -- viisikon, jonka voittajan on laittaminen meille
muille. Sanotkos: jouti mennä, Janne?"
"Jaa, tietysti, poika, jouti mennä! Sen teen mielelläni, sillä minä
olen varma, että Tommi voittaa. Tommi voi juoda niin paljon kuin
yksikin mies, jonka minä tunnen, ja menee kotiinsa yhtä vakavasti kuin
raitis mies sitte".
Olkoon nyt tästä kylliksi. Kaksi miestä istuivat juomaan. Vetona oli
uusi hattu ja silkkinen kaulahuivi, ja sitä paitsi piti tappioon
joutuneen maksaa mitä he joivat. He joivat kuin miehet, jotka olivat
lujasti päättäneet kamppailla henkeen asti. Yksi muki oltta ja viinaa
kutsuttiin toisensa perästä ja tyhjennettiin, ja kuitenkin pyydettiin
vielä alinomaa enemmän. Alussa oli huuto ja rähinä hikisessä, kuumassa,
ihmisiä ylön täyteen tungetussa huoneessa, joka sitä paitsi oli vielä
täynnä pahaa tupakan savua, väkiviinan katkua ja muita pilautuneita
höyryjä; mutta muutamat rähiseväisimmät tunsivat, katsellessaan näitä
kahta kilpailijaa ja huomattuaan heidän rohkean muotonsa, kummallisen
pelon; tuskan tunnen saastutti heidät ja he menivät pois eikä enää
palanneet takaisin. Toiset täyttivät piippunsa kerta kerran perään ja
menivät yhä likemmäs pöytää, jossa tuota alentavaa kilpailua pidettiin;
ja vihdoin vallitsi kauhistuksen hiljaisuus, jonka ainoasti keskeytti
erotuomarin ääni, kun hän huusi isännälle: "Tyhjät, molemmat mukit
tyhjät, lisää tänne!" Vihdoin päästi yksi katsojista semmoisen huudon,
joka säikäytti koko seuran. Hän oli innokkaasti seurannut sitä kauheata
taistelua, katsoen milloin yhteen, milloin toiseen, kunnes vihdoin
hänen silmänsä pysähtyivät kääntymättä Tommi Gultoniin. Tämä oli juuri
tyhjentänyt mukinsa ja saanut sen jälleen täyteen; taas ojensi hän
kätensä, tavoitteli korvaa ja haparoitsi sitä käsimielin -- äkkiä
mullistuivat hänen silmänsä ulos- ja sisäänpäin, niin että ainoasti
valkuainen näkyi, leuka vaipui rintaa vasten -- kieli riippui ulkona
suusta -- muoto muuttui mustaksi -- ja seuraavana silmänräpäyksenä
kaatui hän takaperin -- kuolleena!
Katalan ruumis makasi suorana samalla pöydällä, jossa hän vähää ennen
istui niin uhallisena, ylpeänä ja tyhmänröykkeänä.
Tämä oli kamala näytelmä, ja kaikki läsnä-oliat suuresti kauhistuivat
-- kaikki paitsi yksi ja se oli Richard Norman. Hän näytti ymmärtävän
että hän oli vedon voittanut, mutta tämän ainoan hän vaan käsitti, kun
hänen vastustajansa kaatui pöydästä. Hän nousi ylös paikaltansa ja kävi
nauraen ja räyhäten ympäri huonetta. Hän ei huolinut kuulla niitä
kokeita, joilla häntä koetettiin rauhoittaa ja saattaa käsittämään sitä
kauheata tapausta, joka oli tapahtunut. "Hurraa, hurraa!" kirkui hän,
heiluttaen käsiänsä; "tule sisälle, tule sisälle, Jooseppi, missä sinä
olet -- missä sinä olet, poika?" -- huusi hän, katsellen sitä miestä,
joka oli mennyt vaimoansa tapaamaan ja nyt palasi. "Sinä sanoit
tulevasi tänne, nähdäksesi toisen meistä kaatuvan, ja sinä tulet juuri
parhaasen aikaan. Minä voitin, näetkös Jooseppi. Minä voitin vedon".
Muutamat miehet kokivat taas häntä hiljentää, mutta hän teki väkivaltaa
ja löi heitä vimmassa, räyhäten täyttä kurkkua.
Nyt puuttui isäntäkin asiaan. Jo ennen, niinkun hyvin ymmärrettävä on,
oli hänet lyönyt kauhistuksen halvaus tästä alhaisesta kilpailusta,
jonka hän turhan voiton tähden salli tapahtua huoneessaan.
Meteli, jonka Richardin rähinä ja suuri huuto synnytti, lisäsi nyt
hänen kauhistustansa. Hän alkoi vimmassaan puhua itsensä ja paikan
maineesta, mutta vihdoin teki hän itsestänsä ja huoneestansa puhumista
viisaammin -- hän sai kaksi väkevintä vierasta tarttumaan hulluun
juomariin ja väkisin taluttamaan hänet asuntoonsa, ja kun jälleen oli
hiljaisuus huoneessa, lähetti hän noutamaan vallesmannia.
Laillisella ajalla pidettiin tutkinto Tommi Gultonin kuolemasta, ja
Richard Norman luonnollisesti pyydettiin läsnä-oliaksi.
Mutta tämä oli mahdoton asia. Hän makasi vuoteellansa juontihulluutensa
kaikkein kauhujen uhrina. Tohtori oli käynyt hänen luonansa ja
lääkkeillänsä oli hän saanut asettumaan onnettoman hurjan raivon; mutta
vaikka hän makasi hiljaisena, oli hän kuitenkin sekaisin. Hänen
ystävällinen langottarensa ja ne kunnialliset ihmiset, joiden luona hän
asui, istuivat vuorotellen Richardin huoneessa, sillä tohtori oli
selvästi sanonut, ettei häntä saisi jättää yksikseen ainoaksi
hetkiseksikään.
Richard Norman'in ja Tommi Gultonin kuolettava kilpataistelu tapahtui
eräänä torstaipäivänä. Kaksi seuraavata päivää ja yötä makasi Richard
avutonna ja melkein tunnotonna sängyssään; välistä näytti heikko
ymmärryksen sarastus leimahtelevan, mutta se oli niinkun valkeus sotisi
pilvistä taivasta vastaan; jos aurinko hetkiseksi tulee näkyviin, niin
tekee se vaan tämän kätkeytyäksensä yhtä paksujen pilvien alle kuin
ennenkin. Hän katsoi Margaretaan, tunsi hänen ja puhui hänen kanssansa;
vaan seuraavassa silmänräpäyksessä luuli hän sen Mariaksi, ja puhui
katkonaisesti siitä ajasta, jolloin heidän edellinen pastorinsa
tavallisesti kävi heidän luonansa. Hän näki Enokin istuvan sängyn
vieressä ja lukevan pipliaa, sekä puhutteli häntä pastoriksi, sanoen
päättäneensä lakata juomasta, ja rupeavansa käymään kirkossa
säännöllisesti vaimonensa ja lapsinensa. Hetkisen kuluttua luuli hän
olevansa "viheriässä käärmeessä" vanhain juomaveikkojensa seassa ja
puhui niiden ja talonväen kanssa. "Kuinkas rouva Jones jaksaa, ja
kuinka ukko tänään voipi? Siellä on hyvin kylmä vai kuinka, mutta
teillä on kaunis takkavalkea täällä. -- Mitäs minä tahtoisin? -- Minä
luulen, ettei juomatilkka haittaisi, puolituoppinen tai semmoinen. --
No niin, lyö pisara viinaa sekaan, että se karkoittaa kylmän pois,
niinkun te sanotte. -- Kuinkas sinun laitasi on, Heikki? Oletkos tullut
tänne kurkkuasi kostuttamaan? Ah, poika, kotiin tultuasi saat sinä taas
tarpeeksesi; sinun akkasi ei olekaan niin kärsivällinen, kuin minun
Mariani. -- Pastori tulee tuolla ulkona! Kukas siitä välittää? Hän ei
tule tänne, ja jos hän tulisikin, niin ei hänellä ole mitään oikeutta
pistää nokkaansa minun asioihini. Tämä on vapauden asunto, vai kuinka,
rouva Jones?" Ja sitte nauroi hän puoliääneensä.
Toisen kerran heräsi hän taas ruikuttaen ja mutisten itseksensä:
"Poissa, niin, hän on kuollut, hän on poissa -- sen minä tiesin
silloin, kun näin hänen pensas-aidasta tulevan -- sen valkean, valkean
kummituksen. Minä en voinut mennä sen ohitse, ja se tuli ja katsoi
minuun, ja se oli Maria; ja minun kotiin tultuani makasi hän sängyssä
ja oli kuolemaisillaan, kuolemaisillaan pois minulta. - Minä olin hänen
murhaajansa, sanoi pastori, ja siinä hän oli oikeassa. Mutta hän ei
sanonut koskaan kovaa sanaa, ja hän hymyili minulle niin suloisesti
viimeisellä hetkellänsä".