antoiko hän palkkansa tahi vähintäkin isoimman osan siitä vaimollensa,
vastasi hän ilkeästi valehdellen, että hän niin teki. Maria ei
kannellut miehestänsä, vaan koki omilla ponnistuksillansa hankkia
elatusta itsellensä ja lapsillensa. Ei hän paljon voinut ansaita, mutta
hän oli totuttanut itsensä ja lapsen hyvin kohtuulliseen, niukkaan
ruokaan, ja odotti jokapäiväistä leipää taivaalliselta Isältänsä.
Naapurinsa olivat ystävällisiä hänelle, ja hänen lapsensa saivat usein
atrian niiltä, joilla ei itselläänkään ollut paljon jakamista, vaan
antoivat vähästänsäkin niille, jotka olivat heitä itsiänsä suuremmassa
tarpeessa.
Mutta ne, jotka vaeltavat synnissä, eivät seisahda yhdelle paikalle,
vaan vaipuvat yhä syvemmälle ja syvemmälle. Tuo kerran niin
ystävällinen, helläsydäminen puoliso ja isä näytti nyt elävän
yksinomaisesti, tyydyttäen himojansa päihdyttävillä juomilla. Hän oli
harvoin tai ei milloinkaan oikein raitis; mutta tultuansa pajasta,
jossa hän jonkun vaiston vaikutuksesta tavallisesti hillitsi itseänsä,
puhkesi hän usein villimpään vihaan, joka peljästytti sekä vaimoa että
lapsia. Kerran huomattuansa, että hänen isäntänsä, joka alkoi luulla,
että hän joi kaikki rahansa, oli pidättänyt muutamia markkoja hänen
palkastansa ja lähettänyt ne hänen vanhimman poikansa myötä vaimolle,
oli hän niin paha, että hän väijyi lasta, ruoski häntä hirmuisesti ja
otti häneltä rahat väkivallalla pois.
Eräänä kylmänä talvipäivänä, jolloin maa oli vahvassa lumessa, istui
Maria katsellen lapsiansa, jotka ryömivät lähellä vähäistä
takkavalkeaa; se oli aivan sammumaisillaan, ja he ojensivat pienet
kätensä sitä kohden lämmitelläksensä. Mutta samassa värisivät he
kylmästä; kurja valkea vaikutti vaan sen, että he melkein vielä enemmän
tunsivat käsiensä kylmyyden. Äidillä ei ollut paljon puita, mutta hän
kokosi niitä ja pani ne hiilille, istui sitte pienelle rahille valkean
viereen, otti pienimmän poikansa polvelleen ja puristi häntä hyväellen
itseänsä vastaan, sanoen: "Nyt me saamme pian oivallisen valkean, ja
pieni Villeni tulee pian lämpimäksi ja hyväksi. Tule tänne, Juhani",
sanoi hän, ojentaen kätensä vanhimmalle pojallensa, "minulla on sijaa
sinullekin; minä tiedän, että vaikka sinä olet iso poika, niin on
sinusta hauskaa istua äitisi polvella toisinaan; tule ja auta minua
Villeä lämmittäessäni".
Juhani kiersi kätensä äitinsä kaulaan ja suuteli häntä; mutta hän oli
viisas ja ajattelevainen poika, ja sentähden sanoi hän: "Siitä tulee
kyllä pian hyvä valkea, äiti; mutta meillä ei ole kalikkaakaan korissa
puuta eikä yhtä ainoata hiiltäkään ole jäljellä. Istukaa täällä Villen
luona, niin minä menen metsään ja poimin sieltä niin monta oksaa, kun
pussiseen mahtuu ja minä voin kantaa kotiin; voinhan minä käydä siellä
kaksikin kertaa, niin piisaavat ne täksi illaksi ja huomen-aamuksi".
"Ei, hyvä poikaseni", sanoi äiti, ystävällisesti päätänsä nyökyttäen;
"minä tiedän, että sinä tahdot tehdä parastasi minua auttaaksesi; mutta
sinä voit auttaa minua täällä enemmän kuin ulkona; sinä saat jäädä
tänne ja katsoa pientä tuutien, että hän makaa, ja pitää silmällä
Villeä, ettei hän mene liian likelle valkeata tahi koske siihen -- minä
pelkään, että hän polttaa itsensä; mutta sinä olet aina hyvä pienelle
veljellesi. Nyt, Ville, sinä olet lämminnyt, jotta sinä voit istua
tässä", sanoi hän, siirtäen tuolin valkeasta ulommaksi, "ja sinun pitää
istua hyvin hiljaa, ettet hälise ja herätä sisartasi. Juhani lukee
kauniin kertomuksen pipliasta sinulle minun poissa-ollessani, ja minä
riennän kotiin niin pian kuin voin. Mutta anna minulle ensin pussi,
Juhani; minä menen metsään oksia noutamaan ja luulen, että Hanna
Jakobsson tai joku muu naapuri tulee minun kanssani, että saan toverin,
ja sitte emme kauaa viivy poissa".
Maria kääri rikkinäisen huivinsa kiinteämmin ympärillensä ja solmisi
nenäliinan korvillensa, suojeltuaksensa kylmältä. Ystävällinen
naapurivaimo lähti hänen kanssansa metsään; hän ei tosin tarvinnut
puita, eikä hänellä ollut muutenkaan halua mennä niitä poimimaan
tämmöisenä kalseana päivänä; vaan hän ei sanonut tätä Marialle. Hänen
sydämensä sykki säälistä nähdessään tämän kurjan vaimon puutetta, ja
hän suostui tulemaan hänen kanssansa, niinkun hän oli tehnyt ennenkin,
pian olivat he matkalla.
Päivä oli tavattoman kylmä ja märkä, sillä nyt alkoi ilma suojistua.
Vahva lumi suli lätäköiksi ja liaksi, ja tiellä olevat kolot olivat
monessa paikassa vettä täynnä. Marian silmät olivat viime-aikoina
olleet huonot ja hän näki heikosti; tänä päivänä häntä vaivasi erittäin
kirkas lumen valo, ja käydessään hän usein astui veteen, joka meni
hänen kenkiinsä. Nämä olivat vanhat ja huonot, ja hän tuli kotiin
läpimärkänä ja vilusta vavisten. Lapset vastaan-ottivat hänen
mieltymyksellä, ja hän hymyili heidän hyväilemisillensä, mutta
naurahteleminen oli peittoa, eikä hän sanonut paljon mitään. Kun hän
puhui, oli hänen äänensä tuskin kuiskutusta kovempi. Hän oli melkein
unen voittama, ja vanhin poika, joka luuli hänen nukkuvan väsymyksestä,
ei tahtonut häiritä häntä, vaan antoi Villelle illallista, riisui hänet
ja laski sänkyyn. Sen tehtyä huomasi hän äitinsä olevan valveilla,
pieni lapsi käsivarsilla; lapsi oli herännyt itkein, ja hän piti sitä
hellästi sylissään, rauhoittaen hänen ruikutustansa matalalla
suloisella laululla. Hän onnistui pian, ja lapsi makasi hänen
polvellansa, välistä auaisten silmiänsä, vaan nukkui vihdoin
hymyhuulin. Maria nousi ylös ja laski lapsen kätkyeen; hän seisoi
hetkisen kumartuneena hänen ylitsensä; yhä tuutien ja laulaen suloista
lauluansa; mutta kun hän koetti nousta ylös, hoipertui hän ja kaatui.
Juhani juoksi häntä nostamaan; hän oli pyörtynyt ja makasi jäykkänä ja
liikkumattonna. Poika katsoi häneen hetkisen ja luuli hänet kuolleeksi,
sekä juoksi sitte kiireesti huutamaan jotakin naapuria. Maria oli hyvin
kipeä.
Tohtoria lähetettiin noutamaan, ja kun hän tuli ja koetteli
suonentykytystä, pudisti hän päätänsä. Hän seisoi hetkisen hiljaa,
katsoen häneen. Juhani katsoa tuijotteli surullisesti hänen vakaisiin
kasvoihinsa, vaan ei virkkanut mitään. Hänen huoneesta lähdettyänsä,
hiipi lapsi varpaillansa porstuaan, jossa tohtori seisoi, puhuen kahden
naapurivaimon kanssa, jotka olivat olleet siellä ja auttaneet maata
hänen äitiänsä. Hän kuuli tohtorin sanovan: "Se on arveluttavaa, sillä
siitä tulee hermokuume; jos hän ei ole parempi huomenaamuna, niin hänen
laitansa on hyvin pahoin. Katsokaa, että hän heti ottaa niitä
lääkkeitä, joita minä lähetän. Onko täällä ketään, joka voi mennä niitä
noutamaan?" Juhana tuli nyt esiin: "Jos tohtori tahtoo, niin minä tulen
lääkkeitä noutamaan". -- "Niinpä kyllä, pieni ystäväni", sanoi tohtori;
"mutta elä ole niin surullinen, minä toivon, että äitisi pian tulee
paremmaksi -- vähintäkin me teemme, mitä voimme, että hän paranisi".
Lääkkeet tulivat ja annettiin sairaalle. Kaksi naapurivaimoa istui
hänen vuoteensa vierellä, vaaria pitäen hänen levottomasta unestansa.
Vähän jälkeen puoliyön tuli Richard horjuen kotiin, juomisen ja vielä
enemmän kauhistuksen valtaamana. Kun se oli toripäivä, oli hän käynyt
lähimmässä kaupungissa ja, niinkun tavallista, istunut ja juonut
kapakassa myöhään iltaan. Kun hän kävi kotiinsa yön hiljaisuudessa, oli
hän, niinkuin hän luuli (vaikka se oli pelkkää ylöllisesti kiihoitetun
aivon mielikuvitusta), nähnyt äkkiä erään olennon nousevan maasta, ja
seisovan tiellä hänen edessänsä, ja tultuansa lähelle, näki hän, että
se oli ruumis, joka oli hänen vaimonsa muotoinen. Nyt huomasi onneton
kotiin tullessansa, että todellisuus oli kauhistavampi hirmuisimpia
näkyjä, joita sairas mielikuvitus synnyttää.
Hänen uskollinen, kärsivällinen vaimonsa makasi nyt kalveana ja melkein
yhtä tunnotonna, kuin ruumis kuolinvuoteellansa, hänen julmuutensa ja
irstaisuutensa uhrina.
Aamulla näytti Maria olevan vähän parempi; hän oli hourinut yöllä, ja
kun he nostivat häntä, antaaksensa hänelle lääkkeitä, ei hän näyttänyt
huomaavan mitään, vaikka hän aukasi silmänsä; mutta nyt kun Richard
puhui hänelle tavattoman hellällä äänellä, näytti tuo nyt outo, vaan
ennen niin tuttu sävelvärähteleminen hänen äänessään herättävän häntä
tainnuksistaan. Hän tunsi heikosti hymyillen puolisonsa kasvot, ja
kuullessansa lapsen ruikutusta, katsoi hän rukoillen siihen. Se pantiin
hänen syliinsä, mutta muutaman silmänräpäyksen perästä oli hän taas
tunnotonna.
Richard istui uskollisesti vaimonsa sängyn vieressä, ja nyt teki hän,
mitä hellin nöyryys ja huomio taisi keksiä. Mutta -- liian myöhään.
Sairaus oli edistynyt tavattoman pian. Kun tohtori tuli ja koetteli
hänen suonentykytystään, sanoi hän pahimpain aavistustensa toteutuneen;
hän vaipui pian hermokuumeesen, jota vastaan kaikki ihmisellinen apu on
turha. Hänen lähdettyänsä menivät pois naapuritkin, jotka tähän asti
olivat hoitaneet häntä suurella huolella; sillä he pelkäsivät
tarttumista; yksi toistansa seuraten meni pois eikä tullut enää
takaisin.
Pastori tuli päivän kuluessa sinne, vaan Maria oli yhä tunnotonna; hän
ei kuullut hänen ääntänsä, hän ei voinut yhdistyä siihen rukoukseen,
jonka hän lähetti korkeuteen hänen vieressänsä. Hän lähetti sinne
kaikkea, mitä tohtori oli määrännyt, sekä ruokaa miehelle ja lapsille,
ja tuli seuraavana päivänä sinne vaimonensa. He eivät peljänneet taudin
tarttumista, eikä tienneet ennenkun nyt vasta, että naapurit olivat
sieltä menneet. Surkea oli se näky, jonka heidän silmänsä siellä
kohtasivat. Sängyn vieressä istui Richard epätoivosta vääristynein
kasvoin, toinen poika istui hänen polvellaan, toinen seisoi hänen
vieressään, molemmat kalvein, kyynelten kostuttamin kasvoin. Sängyssä
makasi Marian kylmä, kuollut ruumis. Hän oli kuollut noin tuntia ennen.
He eivät olleet koskaan nähneet mitään niin aaveentapaista eikä niin
kiihtunutta. Pienin lapsi, joka oli melkein yhtä kalvea kuin kuollut
äitinsä, makasi henkeänsä haukkoen ja melkein kuolleena, juuri
kosketellen huulillansa hänen rintaansa, josta turhaan etsi ravintoa.
Kuva on todellinen; mutta ei mikään selitys voi sitä niin vaikuttavasti
kuvata, kuin se todellisuudessa näkyi silmin-nähneelle todistajalle,
joka sitä kertoo.
Kun ystävälliset sanat herättivät onnettoman puolison tainnuksistaan,
ja hänen kielensä pääsi vallallensa, sanoi hän vieraillensa, ettei hän
voi kertoa, mitä hän oli kokenut sinä yönä, jolloin hän oli ollut
yksinään tunnottoman, kuolevan vaimonsa kanssa, ilman kenenkään avutta,
ilman ketään, joka olisi lausunut edes lohdutuksen sanan tahi neuvonut,
kuinka hän menettelisi. Kuoleman kamppaus oli kestänyt koko yön;
joitakuita kertoja oli hän koputtanut seinään, joka eroitti hänen
asuntonsa naapurien huoneista, toivoen jonkun tulevan luoksensa. Hän
tiesi, että he kuulivat hänen huutonsa; vihdoin oli hän epätoivossansa
-- sillä tuska saatti hänen epätoivoiseksi -- itkein, vieläpä kovasti
huutaen rukoillut heitä häntä armahtamaan ja tulemaan luoksensa, mutta
ei yksikään ääni vastannut, ei mitään ääntä kuulunut -- jonka hän luuli
olevan seurauksena heidän pelkäämisestänsä taudin tarttumista.
Päivä, jolloin Marian ja hänen pienen lapsensa ruumis yhdessä arkussa
maahan laskettiin, oli kivistävän kylmä; lunta oli paksusti maalla, ja
koillistuuli vinkui kirkon ympärillä hautuun aikana. Vavisten, ei
ainoasti läpitunkevasta kylmyydestä, vaan myös omantunnon tuskasta ja
sielun ahdistuksesta, seisoi Richard avoimen haudan reunalla. Kansa
katsoa tuijotti sekä säälien että halveksien tätä onnetonta miestä. Hän
näytti olevan hetkittäin niin sielun kärsimisen valtaamana, että pappi
luuli hänen putoavan hautaan, ja hautauksen jälkeen pyysi hän häntä
tulemaan sakaristoon. Pastori sulki oven ja puhui heidän kahden kesken
tultuansa vakaisesti, vaan kuitenkin ystävällisesti hänen kanssansa.
"Sinä näet nyt", sanoi hän, "minkä surkeuden synti on tuottanut sinulle
jo tässä maallisessa elämässä. Vielä on sinun mahdollista murhehtia ja
katua sitä. Jumala suokoon sen! Mutta ei mikään murhe, ei mikään
katumus voi palauttaa vaimo-raukkaasi elämään. Sinä tiedät, etten minä,
varsinkaan tällaisessa tilassa, tahtosi saattaa sinulle tarpeetonta
surua, vaan minun täytyy pyytää, että sinä nyt, nähdessäsi näitä
hirveitä synteisi seurauksia, pitäisit tämän surun Herran varoituksena.
Sinä et antanut arvoa terveyden lahjalle ja alensit itsesi semmoiseen
tilaan, joka näytti tulevan sinun kuolinvuoteeksesi. Sinä rukoilit
silloin ja lupasit, jos Herra antaisi sinun vielä elää, uudella
elämällä osoittaa kiitollisuuttasi Hänelle armostansa. Hän armahti
sinua ja antoi sinulle jälleen terveytesi ja voiman. Mutta kun hädän
aika oli mennyt, unhotit sinä lupauksesi; sinä et etsinyt Jesuksessa
Kristuksessa syntein anteeksi saamista etkä voimaa sotiaksesi sitä
vastaan, vaan luotit, niinkun luulen, omaan voimaasi. Ah, voi! Sinä
olit sen miehen kaltainen, josta Vapahtajamme sanoo, että hänen
huoneensa oli luudilla lakaistu ja kaunistettu, vaan se oli tyhjä, ja
kun rietas henki palasi, tuli se seitsemänkertaisilla kiusauksilla.
Jumalan Hengen avulla olisit sinä saanut avun Jesuksessa, mutta sinä et
huolinut etsiä sitä".
"Joka syntiä tekee, hän on synnin orja, ja sinä olet antanut vallan
helmasynnillesi siihen asti, että se on sinun peräti sitonut. Mutta nyt
on Herra etsinyt sinua raskaalla ja varoittavalla tavalla. Hän on
ottanut pois sinun parhaan maallisen aarteesi, ja nyt, kun se on
poissa, tunnet sinä hänen arvonsa, vaikka menettelit huolimattomasti
hänen kanssansa, niin kauan kun se sinulla oli. Saatpa kärsiä, kun
sanon sinulle, että jos olisit ottanut veitsen käteesi ja pistänyt sen
hänen rintaansa, et olisi ollut pahempi murhaaja, kuin nyt, koska sinä
otit hengen vaimoltasi raa'alla ja julmalla huolettomuudellasi ja
kylmyydelläsi. Jumala on kuitenkin vielä sinulle armollinen. Hän olisi
voinut sinut temmata pois keskellä syntijuoksuasi ja antaa hänen elää
surren sinun toivotonta äkillistä loppuasi. Mutta suo minun muistuttaa,
että kuinka syvä ja hirmuinen kärsimisesi nyt olleekin, ei se yksinään
voi sinua muuttaa. Ainoastaan Jumalan Henki voi todellisen muutoksen
ihmisen sydämessä vaikuttaa. -- 'Teidän pitää uudesta syntymän'. Jumala
on valmistanut lunastuksen kullekin, joka Häneen uskaltaa. Käänny siis
ja usko Herran Jesuksen Kristuksen päälle. Huuda Jumalan tykö ja
rukoile Hänen rakkaan poikansa nimessä ja Hänen kuolemansa tähden
täydellistä anteeksi-saamista ja sitä armoa, jota sinä tarvitset. Minua
värisyttää se ajatus, kuinka sinulle käypi, jos tämän laiminlyöt. Tämän
murheen vaikutus sydämessäsi, kuinka syvä se olleekin, on pian menevä;
jonkun ajan perästä vaivut sinä syntiin jälleen. Mene kotiisi ja tutki
itseksesi yksinäisessä kammiossasi tilaasi; rukoile, jos se vaikka
maksaisi henkesi, anteeksi-saamista, armoa ja voimaa korkeudesta. Suo
anteeksi minulle, Richard, että nyt olen sinua haavoittanut; muista
että 'rakastajan kuritus on uskollinen'. Minä säälin ja suren sinua,
mutta minä olen liian tarkka sinun todellisesta parhaastasi, etten
puhuisi niin selvästi ja vakaasti sinulle, kun sen nyt olen tehnyt".
Tämän uskollisen paimenen kasvot olivat vakaiset, vaan hänen äänensä
vapisi ja hänen silmänsä täyttyivät kyyneleillä tarttuessaan
viheliäisen miehen käteen, ja Richardin vastatessa sen lämmintä
puristusta, virtailivat kyyneleet tämän poskia pitkin ja parannuksen
lupaus liikkui hänen huulillansa. "Minä tulen sinun luoksesi
huomen-iltana", sanoi pastori. "Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua,
kunnes taas tapaamme toisemme."
Määrättynä aikana seuraavana päivänä oli pappi Richardin ovella. Hän
meni sisälle ja kysyi Richardia; hän ei ollut kotona, hän oli mennyt
ulos, sanomatta mihin. Murheellisena, vaan päättäen toivoa niin kauan
kuin mahdollista, palasi hän kotiinsa. Epäilemättä, ajatteli hän, on
Richardia estänyt joku tehtävä, jonka hän on joko unhottanut taikka
josta hän ei ole tiennyt ennen. Seuraavana ehtoona uskoi hän varmaan
häntä tapaavansa; silloin olisi työ loppunut, hänellä olisi tilaisuus
puhutella häntä erityisesti, lukea Jumalan sanaa ja rukoilla hänen
kanssansa. Hän meni sinne. Richard oli taas poissa. Ainoasti 48 tuntia
oli kulunut hänen vaimonsa hautaamisesta, ja hän istui jo kapakassa ja
joi juomarien kanssa, kunnes kävi tunnottomaksi.
Noin kuukausi Maria-raukan hautaamisesta tapahtui, että pastori
joksikin myöhään illalla kävi Burnetin pajan ohitse. Hän näki, kuinka
tulen loiste tulvasi tielle, ja hänen ajatuksensa palautuivat vuosien
läpi tahtomatta siihen iltaan, jona hän oli seisonut vanhan pajan
ulkopuolella ja tarkastellut Richardia työssänsä sekä ajatellut
rautakankia maailman murheen kuvauksena. Tuskin arvasi hän silloin,
että hän tässä ahkerassa työntekiässä, tässä tyytyväisessä ja
uutterassa puolisossa saisi nähdä sen kuvan todellisuuden, joka silloin
astui hänen ajatuksiinsa.
Syvästi huoaten seisahti hän varjoon, joka tuli vielä synkemmäksi
kirkkaasta valosta, ja katsoi pajaan. Richard seisoi siellä nyt,
niinkun siinäkin tilaisuudessa, minkä pastori hyvin muisti, yksinään;
mutta ah, kuinka muuttuneena! Tuskin oli mahdollista tuntea tuota
väkevää ja kunnollista työmiestä tässä laihtuneessa haamussaan, joka
nyt välinpitämättömällä muodolla seisoi ahjon ääressä. Hän seisoi nyt,
niinkun silloinkin, selvässä valossa, mutta hänen kauniit kasvonsa
olivat nyt mustat ja vääristyneet, ja kätensä vapisi rautaa tulesta
ottaessa. Oli kuitenkin vielä voimaa kohotetun käsivarren lyönnillä,
vaan entinen jäntevyys oli poissa. Ei hän enää tehnyt työtä sydämen
halulla, ja ennenkun hän oli kuumennettua rautaa tarpeeksi takonut,
taukosi hän läähättäen ponnistuksesta ja kuivaten paitansa hihalla
otsallansa helmeilevää hikeä. Ja kun hän jälleen kääntyi rautaan ja
vasara taas putosi siihen, saattoi jo itse lyönnin kaiusta kuulla,
ettei rauta sitä totellut, niinkun sen olisi pitänyt. Kirouksia
mutisten ja kärsimättömällä katsannolla tempasi hän raudan alasimelta
ja linkosi jälleen uuniin, mutta tuli oli sammumaisillaan ja tarvitsi
korjaamista, vaan Richard seisoi ajattelemattomana katsella tuijotellen
siihen, niinkun hän ei olisi sitä mielinyt virittääkään. Mutta vaikka
valo oli himmeämpi, näytti se kuitenkin kylliksi miehen kasvoja, kun
hän seisoi tulen ääressä velttoutta ja nukkuvaisuutta osoittavin
katsein.
Tornikello löi yhdeksän, ja kun viimeinen lyönti kaikui, valkenivat
Richardin kasvot. Hän siisti itseänsä, asetti paidankauluksen oikein,
ja otti äkkiä kaulahuivin, liivit ja nutun. Mutta nyt pysähtyi hän taas
ja seisoi ikäänkun neuvotonna. "Nyt on tuossa sisällinen sota", sanoi
pastori itseksensä; "minkähän päätöksen tuo nyt tekee? -- Autio
kotikohan ja äidittömät lapset, vai juomala monine ystävineen ja
hurmaavine juomineen tuossa voittaa?" Richard heräsi pian
ajatuksistaan. Hän sammutti tulen, sulki luukut ja meni pajasta ulos.
Taas seisahtui hän, nähtävästi epätietoisena, mille tielle lähtisi.
Sota, jos semmoista oli, kesti kuitenkin vaan silmänräpäyksen; orja
seurasi herraansa. Hän näytti katsovan -- vaan ainoasti katsovan
kotiinsapäin; sitte käänsihe äkkiä ja meni kiireesti juomalaan päin.
Mutta hän pysäytettiin. Käsi -- ystävän käsi laskettiin hänen
käsivarteensa, ja matala, vaan selvä ääni sanoi hänelle: "Ei tänä
iltana, Richard; toista tietä tänä iltana". Hän säpsähti ja
käännähtihe, vaan ei vetänyt pois kättänsä. "Sinussa on ollut
sisällinen sota, vai kuinka? Kiusaaja voitti, ja päätös tuli tämä:
'Minä menen sinne tänä iltana'."
"Te olette oikeassa, herra pastori; te olette lukeneet minun
ajatukseni", vastasi hän. Ääni oli väsynyt ja sortunut, ja ellei pimeys
olisi estänyt, olisi pastori nähnyt hänen silmänsä täynnä kyyneleitä.
Muutamia minuuttia myöhemmin istuivat he yhdessä pastorin
kirjoitushuoneessa. "Kuule nyt minua", sanoi hän. "Minä kerron sinulle
vertauksen mietittäväksesi, Richard. Kerran näin minä rautakangen; se
oli kylmä, kova ja taipumaton, mutta sinä panit sen ahjoon, tuli
leimusi kiivaasti sen ympäri, ja siellä sai se olla, kunnes tuli
toimitti tehtävänsä -- kanki muuttui pehmeäksi ja notkeaksi; sinä panit
sen alasimelle ja aloit takoa sitä, se taipui joka lyönnillä, sinä
taivuttelit sitä niinkun pajun oksaa. Hetkisen kuluttua oli kanki
jälleen yhtä kylmä ja taipumaton kuin ennenkin, ja, jos en erehdy, niin
oli tullut yhä kovemmaksi tulen ja vasaran yhteisestä vaikutuksesta.
Nyt seisoin minä lähellä sinua tietämättäsi, onneton ystävä-raukkani,
sillä pimeys peitti minun. Surua ja kauhistusta tunsin, kun
rautakangessa näin sinuun sattuvan kuvan. Se tuli ajatuksiini
käydessäni sinun luonasi, kun sinä makasit himmeässä sairashuoneessasi.
Sinä makasit silloin, kun kekäle uunissa, mutta et kulunut, sillä sinun
henkesi säästettiin, kun jo kaikki toivo paranemisestasi oli ohitse.
Minä näin sinun vaimosi hartaan ja sydämestä lähtevän kiitollisuuden.
Minä näin hänen kiittävän Jumalaa, että sinut meille vielä annettiin
ikäänkun kuolleista, ja minä luulin ilolla huomaavani sinussa sen
nöyrän ja katuvaisen mielen, mikä on sen merkkinä, jolle Herra on
antanut uuden sydämen, mutta minä erehdyin. Murheen tuli voi kyllä
pehmittää, vaan ei muuttaa ihmistä; rauta, niin pehmeä kuin se
olleekin, tulee kuitenkin kylmetessään entistä kovemmaksi. Sinä paranit
ainoasti heittääksesi itsesi vielä hurjempaan irstaisuuteen".
"Mutta uudestaan sytytettiin tuli, se tuli entistä kuumemmaksi ja
voimallisemmaksi, ja rauta pantiin siihen. Uskollinen, rakas vaimosi,
tuo sinun tunnotonta julmuuttasi ja välinpitämättömyyttäsi nöyrästi
kärsivä uhri vaipui puutteiden ja kiusausten näännyttämänä murtunein
sydämin ennen-aikaiseen hautaansa. Herra näki, ettet sinä tiennyt antaa
arvoa parhaimmalle tavaralle, kun Hän oli sinulle antanut, ja sentähden
otti Hän sen sinulta pois. Et liene voinut unhottaa sitä tuskaa, sitä
kärsimystä, minkä tunsit sinä kauheana yönä, jona istuit yksin hänen
vuoteensa vieressä ja näit hänen kuolevan; et liene voinut unhottaa,
kuinka kärsit seisoessasi hänen avoimen hautansa reunalla, ja
omatuntosi sanoi sinulle, että olit syyllinen hänen kuolemaansa".
"Minä luulin silloin, että, kuinka kauan eläisitkin täällä maan päällä,
et koskaan saisi tuntea niin syvää ja kalvaavata kärsimystä kuin
silloin. Minä toivoin ja luulin, että sinusta tulisi herännyt ihminen,
mutta ei, minä näin vaan raudan hehkuvassa sulatus-uunissa. Minä olen
sitte nähnyt sen kovempana kuin milloinkaan ennen. Sinä saat kärsiä,
ystäväni", jatkoi pappi, "että sanon sinun itsesi olevan todistuksen
siihen, mitä murhe, kovinkin murhe voipi toimittaa ja mitä ei. Richard,
ei ole enää olemassa muuta kuin yksi keino pelastukseesi. Sinä olet
mennyt vihon viimeiseen asti; vastoinkäymisesi ovat vaan paaduttaneet
sinua; sinussa on viimeinen villitys ensimäistä pahempi. Mutta yksi
keino löytyy kumminkin; sinä voit, jos tahdot, käyttää sitä. Kristus on
vielä sinulle 'tienä, totuutena ja elämänä'. Hän sanoo itse: 'Joka
uskoo minun päälleni, hän elää, vaikka hän olisi kuollut, ja joka elää,
ja uskoo minun päälleni, ei hän kuolemaa nä'e ijankaikkisesti'. Joh.
11: 25, 26. Tule, laskeukaamme maahan ja nöyryyttäkäämme itsemme
kaikkivaltiaan Jumalan edessä, laskeukaamme polvillemme yhdessä
armoistuimen eteen. Minä rukoilen sinun edestäsi ja pyydän
ristiinnaulitun Vapahtajan kalliin veren kautta Herralta Pyhän Hengen
lahjoja, että sinä kääntyisit ja uskoisit evankeliumin, että me vielä
näkisimme kylmän rautakangen muuttuvan pyhyyden astiaksi, Herran
palvelukseen soveliaaksi. Elä epäile; ei ole liian myöhäistä toivoa --
ei ole vielä liian myöhäistä kääntyä, vastaanottaa Jesuksen ja saada
sielu pelastetuksi".
TOINEN OSA.
Kuinka viimein kävi.
LOPPU.