Produced by Tapio Riikonen
RAUTAKANKI JA KUINKA VIIMEIN KÄVI
Tosikertomus Otleyn kirkkoherra
CHARLES B. TAYLER'ilta
Ruotsista suomentanut S. H--n.
Tampereella,
Emil Hagelberg'in ja kumpp. kirjapainossa, 1878.
Emil Hagelberg'in kustannuksella.
ENSIMÄINEN OSA.
RAUTAKANKI ELI MAAILMAN MURHE
Harvat ovat ne, jotka eivät ole kokeneet, mitä suru ja kärsiminen on;
harvat ovat nekin, jotka ymmärtävät, mitä kärsiminen vaikuttaa
ihmissydämessä. Kärsiminen ja suru on välistä Jumalan kädessä keinona,
jolla Pyhä Henki vaikuttaa perin pohjaisen muutoksen sydämessä; mutta
se on Pyhä Henki, eikä murhe itsessään, joka oikeastaan tämän
ihmeellisen muutoksen tekee. Missä surua ei seuraa Pyhän Hengen
vaikutukset, siellä saattaa ihmisen sydän tulla haavoitetuksi ja
vaivatuksi, vaan ei pehmitetyksi, niinkuin joka päivä tapahtumat
ympäristössämme myös todistavat.
Seuraava todellinen kertomus opettaa meille, mitä semmoinen kärsiminen
vaikuttaa, jota ei Jumala saa pyhittää, mitä se kärsimys myötänsä tuo,
joka pipliassa sanotaan "maailman murheeksi". Tämä tapaus tuotti minun
sieluuni syvän ja vakavan vaikutuksen, ja minä toivon, että kertomus
siitä vaikuttaa samaa muissa. Jumala suokoon sen! Oli pimeä ilta;
raskaat pilvet olivat kokoontuneet länteen juuri auringon laskun
seuduille, ja hämärä hävisi tavallista pikemmin. Erään maaseurakunnan
pappi oli kotimatkalla kaukaisesta paikasta avaraa ja harvaan asuttua
seurakuntaansa, kun hän huomasi kirkkaan valovirran, joka levisi tielle
kylän sepän ahjosta. Hän seisahti ihmettelemään sitä vaikutusta, minkä
häikäisevän valon ja synkän pimeyden jyrkkä vastakkaisuus esiintoi.
Siinä olisi ollut kuva Rembrandtsin [kuuluisa maalari loistavista
valostuksista hänen kuvatauluissaan] pensselille. Esineet, joita ei hän
ollut huomannut päivän valossa, näyttivät nyt ilmautuvan salamielisessä
suuruudessa. Pajan vastapäätä oleva vanha vaunuvaja loisti valkean
paisteessa; puoliksi avoimesta ovesta leimusi valo sinne ja tänne
rautavitjoille ja vanhoille siloille, joita riippui seinillä, samalla
kun loitompana kaikki oli suljettu synkimpään yöhön. Mutta pajassa
tapasi hänen huomionsa jalomman esineen: sepän muhkea olento ja kauniit
kasvojuonteensa, hänen siinä seisoessaan täydellisessä miehuudessaan,
näkyivät niin selvästi tässä kirkkaassa valossa. Ei hän koskaan
muistanut nähneensä juhlallisempaa kuvaa englantilaisesta
työntekijästä.
Richard Norman oli silloin miehuutensa kukassa. Hänen selvät, kauniit
kasvojuonteensa todistivat hyvyyttä ja ymmärrystä. Leveä rinta ja
jäntevät käsivarret näyttivät erittäin olevan määrätyt hänen kovaa
työtänsä varten. Hänen kasvoissansa ja koko muodossansa oli rauhallisen
levon kuva, kun hän seisoi, toinen käsi palkeen vivussa ja toinen
valmiina tempaamaan rautakankia ulos hehkuvasta ahjosta -- mutta tuo
oli voiman levollisuus. Seuraavana silmänräpäyksenä lepäsi rautakanki
kiehuvana alasimella ja tuo sen vieressä seisova voimakas olento oli
täydessä liikkeessä; väkevä käsivarsi vilkkaassa vaikutuksessa olevine
jännitettyine lihaksinensa, heilutti kiireesti raskasta vasaraa, ja
voimakas isku kerta toisensa perään kohtasi pehmeätä kankia, jotta
säkeneet lentelivät siitä joka suunnalle. Pian sitä käännettiin ja pian
kajahti vasaran isku jälleen, jota tehden valkea rauta alkoi muuttua
punaiseksi ja sitte kadotti senkin värin, kunnes vasaran iskut
taukosivat ja rauta makasi siinä jähtyneenä, kylmänä ja muuttui
mustaksi, miten ennenkin.
Papin ajatukset ylenivät nyt korkeampaan aineesen, kun hän seisoi ja
katseli rautakankia, joka lepäsi kovana ja mustana alasimella, vaikka
se juuri vähää ennen kuumuudesta hehkuvana oli taipunut vasaran
iskuista ja levittänyt säkeniä valosateena ympärillensä.
"Tässä on minulla merkillinen kuva, joka on tarkoin tutkittava",
ajatteli hän; "eikös tämä rautakanki ole selvä kuva luonnollisesta
ihmisestä, kun hän tulee kärsimisen uuniin! Kuinka pehmeäksi ja
taipuvaiseksi tuo tulikaan kovassa ja valtaavassa tulikoetuksessa!
Kuinka helposti tuo taipuikaan vasaran raskaista iskuista, ollessaan
alasimella, hehkuen lainatusta kuumuudesta ja levittäen lainatun valon
säkeneitä! Mutta kuumuus hävisi, ja nyt lepää se siinä kylmeten, tulee
entistä kovemmaksi ja on nyt niinkun ennenkin musta, kova ja jäykkä
rautakanki. Nyt ei se enää levitä mitään hehkuvaa elonlämpöä, ei yhtään
valon sädettä siitä enää lähde. Turhaan saisi siihen nyt raskahinkin
vasaran isku sattua; se kyllä saattaisi katketa, vaan ei taipua".
Uskovainen pappismies jatkoi matkaansa, ollen näissä ajatuksissa, ja
tuli aivan murheelliseksi siitä. Hän muisti hänelle uskotusta rakkaasta
laumasta useita, jotka hän jonkun kerran oli nähnyt nöyrtyneinä, ja
joiden hän oli toivonut tulleen muuttuneiksi murheen vaikutuksesta. He
olivat olleet nöyrtyneinä, mutta ainoasti ajaksi, ja hän pelkäsi, että
he nyt olivat paatuneemmat kuin milloinkaan ennen. Tuskin ajatteli hän,
kuinka pian kuva saattaisi todellisentua sen miehen elämässä, jonka
pajaa ja työtä hän vastikään oli ajatellut.
* * * * *
"Olkaa niin hyvä ja tulkaa sisälle! Ahaa, onko se pastori? Tulkaa
sisälle kaiken mokomin", sanoi nuori, hyvin ihana vaimo,
kunnioituksella nousten seisaalleen papin astuessa huoneesen. Hän pyhki
tuolin esiliinallansa ja asetti sen hänen eteensä. Ei kuitenkaan
ollutkaan yhtään tomun hiukkaa tuolilla eikä muuallakaan siinä
iloisassa huoneessa; kaikki oli puhdasta ja eheää ja muuten hyvässä
järjestyksessä.
"Istu itse", sanoi hän hymyillen, "jos minäkin sen teen. Minä tulin
tänne kysymään Richardia; en nähnyt häntä kirkossa, ja kun äsken kävin
pajan ohitse, ei hän ollut sielläkään. Onko hän kipeä?"
"Ei hän ole terve", vastasi Maria punastuen; "hän makaa. En luule, että
hän nukkuu, jos pastori tahtoo mennä puhumaan hänen kanssansa. Hän,
raukka, on niin alakuloinen, ja nyt hän kyllä on taipuvaisempi
kuulemaan, mitä te sanotte, kuin muissa tilaisuuksissa, ja 'aikanaan
sanottu sana on kultaa parempi'".
"Mikäs on, Maria?" sanoi pastori matalammalla äänellä. "sinä näytät
niin murheelliselta. Miehelläsi lienee jotakin muuta kuin sairaus, joka
sinua surettaa".
"Ah, pastori", vastasi hän lempeästi, "en voi valittaa rakkaasta
miehestäni, vaan olen hyvin murheellinen. Tiedän, ettei pastori ymmärrä
väärin minua taikka luule, että olen tyytymätön ja väärä häntä kohtaan,
ja sentähden puhun asian todellisen laidan. Richard meni työmiesten
kokouspaikkaan perjantaina; hän on äsköttäin ruvennut siinä käymään
minun toivoani vastaan, sillä jäsenet kokoontuvat kerran kuukaudessa
'viheriään käärmeesen', ja seuran sääntöjen mukaan pitää jokaisen ostaa
juomatavaraa vähintäkin 40 pennin edestä, että isäntä saisi
sisääntulonsa. Mutta tietättekös pastori, minusta on se 40 penniä
niiden raukkain paulana; niin on se ainakin ollut Richardille. Hän oli
saanut yli 30 markan yhdestä rätingistä perjantai-aamuna, ja unhoitti,
vastoin tavallista tapaansa, antaa minulle rahaa, meni sinne ja istui
siellä sekä joi muiden tyhjäntoimittajain kanssa, kunnes kaikki rahansa
olivat loppuneet. Hän tuli kotiin lauantaina päivällisen jälkeen, ei
ennen, ja oli aika lailla juovuksissa. Minä pyysin häneltä vähän rahaa,
vaan hän kiivastui, suuttui ja meni tiehensä; missä hän on ollut
sunnuntain ja maanantain, sitä en tiedä. Tänä aamuna tuli hän kotiin,
ja mitä minä voin päättää, on hän luultavasti eksynyt ja maannut
jossakin ulkohuoneessa; hänen vaatteensa olivat likaiset ja repaleiset.
Mutta hän näytti niin onnettomalta ja oli niin sydämellisesti
murheellinen, ett'en minä häntä yhdelläkään sanalla nuhdellut, vaan
sain hänen tänne ja houkuttelin häntä maata sekä annoin hänelle
kupillisen lämmintä teetä. Minä tulin juuri hänen luotansa, ja pelkään,
että hän on vilustunut ja tulee pahoin kipeäksi".
Richard Norman'ia suosi kaikki hänen vilpittömän, kohteliaan tapansa ja
hyvän luonteensa tähden. Hän oli erittäin hyvä työmies ja paras hevosen
kengittäjä koko tällä seudulla, oli saanut hyvän kasvatuksen, ja oli
viisas, ymmärtäväinen nuori mies. Hän oli hyvin suostunut rakkaasen,
jumaliseen vaimoonsa ja kahteen pieneen poikaansa, ja oli usein sanonut
hänelle, ettei hän koskaan ollut niin onnellinen, kuin istuessaan
kotona hänen ja lastensa luona. Yhdessä suhteessa puuttui häneltä
kuitenkin paljon; hän ei ollut jumalaa-pelkääväinen mies. Hän kävi
kyllä kirkossa, ei hän julkisesti ylönkatsonut sabattia; pastoriansa
arvoksui hän suuresti ja osoitti hänelle paljon kunnioitusta, mutta
elävästä Jumalan pelvosta oli hän vieras. Rakkaus Jumalaan, hänen
Vapahtajansa Jesuksen Kristuksen kautta, ei ollut hänen menetyksensä
ponnistimena. Vastoin parempaa tietoansa menetteli hän, samoin kuin
moni muukin, ikään kun Jumalan pelkoa ja tämän elämän jokapäiväisiä
toimia olisi mahdoton yhdistää, unhottaen, että Jumalan valtakunta on
uskovaisten sisällinen voima, niinkun hapatus, joka voimallisella ja
läpitunkevalla vaikutuksellansa koskee koko ihmiseen.
Pastori tapasi Richardin syvästi alakuloisena ja murheellisena. Hänen
silmänsä olivat väsyneet, kasvonsa kalveat ja väkevä, jäntevä käsi
makasi voimatonna peitteellä.
"Jaa, nyt tapaa pastori minut", sanoi hän raskain päin ja sydämin.
"Luulen, että pastori on kuullut, kuinka minä käytin itseni menneellä
viikolla, ja nyt olen tässä niin kurjana".
"Minä kaipasin sinua kirkossa", vastasi pappi, "ja kun tänään näin,
ettet ollut pajassa, tulin tänne kuulemaan, kuinka voitiin,
ja nyt tapaan sinut sängyssä tänä kauniina kesäpäivänä, työhön
kykenemättömänä. Ystäväni, tämä näkö sattuu sydämeeni; minä olin
alkanut toivoa parempaa sinusta".
"Jaa, herra pastori, mutta tämä ei saa enää uudestaan tapahtua, niin
että te saatte antaa minulle tällä kertaa anteeksi".
"Se on yhtä kaikki, Richard, jos minä annan anteeksi taikka en; minä en
ole sinun tuomarisi, vaan ystäväsi. Herran Jumalan kanssa on sinulla
tekemistä. Jättääkö Hän semmoista nuhtelematta? Etsi Jumalan apua
Jesuksen Kristuksen kautta. Heräjä ja rukoile, että Jumala antasi
sinulle voimaa vastustamaan kiusaajaa. Meidän täytyy vastaanseisoa
perkelettä, jos tahdomme voittaa kiusausta; mutta jos meillä on
ainoastaan oma voimamme, niin me taistelemme hirmuista ylivoimaa
vastaan".
"Sen tiedän varsin hyvin, ja minä rukoilen Jumalalta apua".
"Niin, ystäväni, mutta sinun pitää myös käyttää itsesi niinkuin
rukoilet; sinun pitää luottaa nöyrästi Kristukseen ja uskoa, että sinä
Hänen tähtensä saat armon ja voiman vastaukseksi rukouksellesi.
Muista, että kun Jumala antaa meille käskyn, antaa Hän myös lupauksen
samassa. Jumala sanoo sinulle: Tee työtä, -- sodi -- taistele; ja ne
lupaukset, jotka Hän antaa, ovat nämä: 'Minä teen työtä sinussa --
minä sodin sinussa -- minä taistelen sinussa'. Jumalan käsky on:
'vastaanseisokaa perkelettä'; mutta lähimmästi sen yhteydessä on Hän
antanut myös lupauksen, joka kuuluu: 'Niin pakenee hän teistä'. Sinä ja
minä, Richard, ja kaikki ihmiset saavat oppia Hänen sanastaan, että
meidän pitää voittaa väkevä vihollisemme, ellei Hän ole meitä voittava.
Ei ole yhtään aselepoa, ei ensinkään rauhaa kumpaiseltakaan puolelta;
jos me emme voita, niin viepi hän varmaan meidät viimein ikuiseen
vankeuteen".
"Jaa, tietääkös pastori, minä olen oikein kipeä tästä elämästäni;
luulen, etten koskaan enää löydä mitään iloa siinä. Mikä houru olen
ollutkaan! Minä olen hävittänyt rahani, voin nyt niin pahoin ja tunnen
itseni niin heikoksi, etten voi tehdä työtä, eikä minulla ole ensinkään
ruokahalua. Luulen, etten ole maistanut leivän murentakaan kahteen
päivään. Tämmöinen loppu siitä nyt on tullut; minä olen saanut maistaa
sen seurauksia, ja varmaan voin sanoa, etten enää sitä tee".
"Toivon voivani sanoa, niinkun sinäkin, että tämä on sen loppu",
vastasi pastori; "toivon myös niin olevan; mutta muista, mitä minä
sanon -- jos et kadu syntiäsi ja etsi Jesuksessa anteeksi-antamista ja
pelastusta, ja siten voita pahaa Jumalan voimalla, niin tulee loppu
paljoa pahemmaksi, sillä 'synnin palkka on kuolema', eikä ainoasti
ruumiillinen, vaan hengellinen ja ijankaikkinen. Sanon myös sinulle
senkin, että nyt on hyvin helppo sanoa: 'minä en tee sitä koskaan
enää'; mutta kun terveys ja miehuus jälleen palajaa, tulee kiusaus
uudella voimalla, ja jos et ole antanut itseäsi Kristukselle
katumuksessa ja totisessa uskossa, etkä Hänen voimallansa vastusta ja
voita kiusausta, voit sinä tehdä, niinkun tuhannet muut: minä menen
sinne jälleen. Mutta minä en sano nyt sen enempää; minä laskeun
polvilleni ja rukoilen sekä toivon, että sinäkin rukoilisit edestäsi,
että Jumala antaisi sinulle Pyhän Henkensä ja auttaisi sinua tekemään
Hänen tahtoansa".
Kotimatkalla ajatteli pastori vakaasti Richard Norman'in sielun tilaa,
ja hän huokasi raskaasti, sillä ei siinä juuri ollut paljon ilon syytä.
Richard tunsi luonnollisesti sen kärsimisen, jonka hän synneillänsä oli
itsellensä saattanut, mutta hän ei tuntenut mitään syvempää
nuhtelemista itsessään eikä surua itse synnistä. Kaikki hänen
vastauksensa osoittivat, että hän vähän taikka ei ollenkaan tuntenut
tehneensä syntiä Herraa vastaan; ne eivät olleet vastauksia siihen,
mitä hänen opettajansa oli sanonut, vaan ainoasti hänen omien
ajatuksiensa ja mietteittensä ilmauksia -- ajatuksia täydellisestä
omaan viisauteensa luottamisesta ja omaan voimaansa uskaltamisesta.
Päivää jälkeen teki Richard tavallisuuden mukaan työtä pajassa, ja
seuraavana sunnuntaina oli hän kirkossa sekä piti muutamia viikkoja
päätöksensä, ettei avaisi minkään kapakan ovea; mutta hänen vaimonsa
huomasi raskaaksi murheeksensa, ettei hänessä nähty nöyryyttä eikä
mitään totista parannuksen murhetta. Hän näytti olevan ylpeä siitä
hyvästä päätöksestä, jonka hän oli tehnyt, ja kun hän pyysi, ettei hän
luottaisi liiaksi omaan voimaansa, vaan muistaisi, mitä heidän
opettajansa niin usein oli heille selittänyt, sanoi tämä nauraen, että
tosin oli papin oikeus siitä saarnata, sillä olihan se hänen
velvollisuutensa ja kuului hänen virkaansa, "mutta", lisäsi hän, "pappi
ei tunne minua. Luuletko sinä, etten minä voi pitää sanaani, kun olen
kerta asian sanonut? Sitä paitsi sanon sinulle senkin, että jos pappi
saarnaakin ja hänellä on siihen lupa, niin ei se ole sanottu, että se
on vaimon tehtävä. Mutta elä hätäile", sanoi hän, kun tämä näytti
vakaiselta ja murheelliselta, "minä lupaan sinulle, ettet sinä saa
koskaan kuulla minun olleen 'viheriässä käärmeessä', jos en sinne
asiain tähden täydy mennä. Niinkun tiedät, onhan luvallista juoda lasin
asiamiehensä kanssa. Ja sen sanon sinulle ja vielä papillekin, että jos
mielii jotakin ansaita, niin ei saa riitaantua tuttujen kanssa".
Lieneekö ollut asiata vai ei, sitä en tiedä, ehkä oli laita edellinen,
niin tosi on kuitenkin, ettei kulunut monta päivää tästä keskustelusta,
kun Richard taas meni "viheriään käärmeesen". Hän tuli yhtähyvin kotiin
kello 10, vähän iloisena, vaan ei juopuneena. Hänen vaimonsa kysyi
ystävällisesti, missä hän oli ollut, ja hän vastasi kevytmielisellä
naurulla: "Olinpahan vaan yhden hyvän ystävän kanssa tuolla ,viheriässä
käärmeessä'". Maria ei saattanut nauraa, vaan näytti syvästi
alakuloiselta, ja Richard suuttui, kun tämä tuskin vastasi hänelle,
koska hän kertoi sinä iltana kylässä kuulemiansa uutisia.
Maria oli surullinen ja syvissä ajatuksissa, ja oli tuskin kuullut tai
vaaria ottanut hänen sanoistaan. "Rakas Richard", sanoi hän heräten
ajatuksistaan, "minä en tosin tahdo suututtaa sinua, vaan ei minulla
ole sydäntä puhua semmoista, kun tunnen, että sinä olet alkanut antaida
kiusaajalle jälleen. En voi nauraa, en jutella enkä olla levollinen; ja
Richard, eikös ole niin, että sinä koetat karkoittaa omantunnon tuskaa
tätä kevytmielistä ja välinpitämätöntä tapaa hyväksymällä".
"Juttua ja tyhmyyttä", vastasi hän; "aina sinulla on tähän aikaan
muistutuksia".
"Ei aina, Richard, hyvin harvoin; mutta minä olen murheellinen
sentähden, että sinua niin sydämellisesti rakastan, ja minä tiedän,
että sinä, sentähden ettäs rakastat minua, suot minun puhua uskollisena
ystävänäsi samoin kun myös omana vaimonasi. Rakas mieheni, sinä olet
kaikki minulle. Toisinaan pelkään, että ennen miellytän sinua kuin
palvelen Herraa, sillä minä vaikenen, kun minun pitäisi puhua. En voi
sietää yhtään tyytymättömyyden osoitusta kasvoillasi, ja aina pelkään,
etten mitään väärin sinulle sanoisi. Jos olen sen tehnyt tänä iltana,
niin suo se minulle anteeksi. Etkös tahdo antaa anteeksi, Richard?"
sanoi hän, pistäen kätensä hänen käteensä ja katsoen häneen vakaisesti,
vaan sydämellisesti lempeillä silmillä.
Richard katsoi häneen hetkisen sanaakaan puhumatta, ja sitte levisi
lämpimimmän rakkauden ilmaus hänen kasvoillensa, ja hän sanoi
vapisevalla äänellä: "Jumala siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon sinua,
Maria raukka; sinä olet paras vaimo maailmassa"; hän puristi hellästi
hänen käteensä suljettua kättä ja katseli mieltymyksellä hänen lempeätä
muotoansa. "Sinä olet sievin ja viisain kaikista -- turhaa on koettaa
tehdä sinua vastaan, sen minä sanon, enkä huoli, kuulkoon sen kuka
hyvänsä; sinä olet oikeassa ja minä väärässä, ja minun on pyydettävä
anteeksiantamista; mutta sen teidän, etten minä ansaitse semmoista
vaimoa".
"Minä luulen, ettet sinä ole niin onnellinen minun luonani ollessasi,
kuin minä olen silloin, koska sinä olet kotona, kun minä istun työssäni
iltasella ja sinä luet pipliaa tai Kristityn Vaellusta minulle, tunnen
minä usein olevani onnellisin olento maan päällä".
"Kristityn Vaellus", sanoi hän; "ah, nyt muistan, minun olisi pitänyt
lukea tänä iltana sitä, ja minä lupasin Juhanille, että hän saisi olla
valveella puoli tuntia tavallista myöhempään ja kuunnella".
"Hän olikin valveilla", sanoi Maria, "ja hän kärsi pettymystänsä hyvin
siivosti. Minä sanoin hänelle, että isä kentiesi huomen-iltana olisi
kotona ja lukisi meille, ja lupasin pyytää sinulta, että hän saisi
istua valveilla huomeniltana taas, koska hän oli niin siivo tänä
iltana".
Seuraavana ehtoona oli Richard kotona ja luki Kristityn Vaellusta
vaimollensa, ja Juhani sai olla kuuntelemassa; lapsen maata mentyä
istuivat he vielä hetkisen, hiljaisesti ja vakaisesti keskustellen
siitä ihmeellisestä kirjasta. "Jos tämä kirja on oikeassa", sanoi
Richard, "ja niin luulenkin, niin olen minä sitä pahoilla silmillä
katsellut. Se on kaunista lukea, Maria, ja kun minä luen sitä, tunnen
minä, että totinen usko on ainoa tarpeellinen, ja että tahtoisin ennen
olla kristitty kuin kruunupää kuningas. Tästä kirjasta nähdään, kuinka
Jumala voipi kutsua köyhän miehen vaeltamaan sitä tietä, joka on
parempi kaikkia maailman teitä, mitkä vievät rikkauteen, korkeuteen ja
kunniaan. Onhan kuitenkin kummallinen tämä köyhä vaeltaja! Kuinka
ihmeellisesti Herra menettelee hänen kanssansa! Ja kuinka suuren
kunnian Hän hänelle antaa!"
"Ja miksi et sinä voi tulla hänen kaltaiseksensa?" sanoi Maria.
"Sinulla on sama kutsumus ja sama armollinen Jumala, Richard".
"Jaa, se on kyllä tosi", vastasi Richard ajatuksissansa. Hän istui
muutaman minuutin hiljaa, ja lisäsi sitte hymyillen, katsahtaen
vaimoonsa, "mutta minun ei tarvitsisi jättää vaimoani Turmeluksen
kaupunkiin, taikka kuulla hänen kutsuvan minua takaisin; tässä tulee
vastakkainen suhde. Vaimo on matkustaja, ja minä pelkään, että hän voi
sanoa miehestänsä -- hän on Turmeluksen kaupungissa".
"Ei ei", sanot Maria, lämpimästi katsahtaen, "olkoon pikemmin sanottu
meistä, että me molemmat olemme yhdessä lähteneet vaellusmatkalle.
Emmekös olisi onnelliset! Meillä on terveys ja voimat; meillä ei tosin
ole yltäkylläisyyttä, vaan kuitenkin riittävä jokapäiväinen leipä;
rakkaat lapsemme ovat suurena ilonamme ja me rakastamme toisiamme;
emmekö siis voisi olla onnelliset!"
"Niin, voisi", kertoi Richard. "sano pikemmin: emmekös nyt ole
onnelliset! Mitä tarvitsemme enempää! Minä tunnen tänä iltana itseni
täysin tyytyväiseksi. En koskaan ole onnellinen 'viheriässä
käärmeessä', istuessani kevytmielisten, orjallisten juomarien seurassa,
ja minä toivon usein pääseväni sieltä jälleen tänne iloisan
takkavalkean ääreen, jossa olisin kirja kädessä, samalla kun sinä
istuisit vastapäätä minua neuloen tai laittaen jotakin minulle ja
lapsille, ja katsoisit välistä minuun iloisesti hymyillen, kysyäksesi
tahi muistuttaaksesi siitä, mitä luen. Ei, ei, minä sanon: kuinka
onnellisia me olemme! Miks'et vastaa, rakas Maria?"
"Koska minä kuitenkin sanon: voisimme tulla".
"Mutta -- mitäs me tarvitsemme vielä?"
"Me tarvitsemme rakastaa Jumalaa enemmän", vastasi Maria nöyrästi, vaan
juhlallisen vakaisesti; "me tarvitsemme palvella Häntä uskollisemmin ja
muistaa aina Hänen läsnäolonsa; meidän tarvitsee tulla totisesti
yhdeksi Kristuksen kanssa, niinkun oksa viinapuun kanssa; meidän
tarvitsee yhä yksivakaisemmin rukoilla Pyhää Henkeä. Minä pelkään,
rakas ukkoseni, että Jesus on sanova sinulle ja minullekin: 'Yksi
sinulta puuttuu', ja se yksi, joka puuttuu, on totinen luottamus
Kristukseen, tuo ainoa tarpeellinen ja ainoa, joka voi hädässä yllä
pitää".
"Sinä olet oikeassa", sanoi Richard hyvin vakaisesti, "vähintäkin on se
tosi minun, vaan ei sinun puolestasi, Maria; sitä en koskaan myönnä.
Minä toivon, että tulisin puoliksikin niin hyväksi kuin sinä".
"Ah, Richard, niin et saa sanoa! Sinä et tiedä, kuinka usein tunnen
itseni murheelliseksi oman pahan sydämeni tähden. Minä tiedän oikean
tien, mutta pelkään usein, etten vielä ole alkanut sitä vaeltaa. Minä
tiedän, että yksi on tarpeellinen, mutta pelkään välistä, etten ole
vielä parasta osaa valinnut. Mutta meidän tulisi olla hyvin onnelliset
ja hyvin kiitolliset Jumalalle kaikesta hyvyydestänsä meitä kohtaan. Se
on oma syymme, Richard, jos emme ole onnelliset".
Eikö he olleet onnelliset? Maria toivoi saavansa sanoa itsellensä, että
he olivat onnelliset. Hänen iloisa luonteensa lievitti välistä toivon
hohteen, kirkkaan kuin vesikaaren, tulevaisuuteen; mutta hohde hävisi
useimmiten yhtä pian kun se oli tullutkin, sillä hänen järkensä näytti
hänelle, kuinka heikolla perustuksella se oli. Hän tunsi, vaikkei hän
sitä edes itsellensäkään tahtonut tunnustaa, että hänen miehensä oli
epävakainen kuin laine. Toisinaan kuunteli tämä hänen vakaisia
sanojansa väsyneellä tahi hyvänluontoisesti välinpitämättömällä
mielellä. Vähemmän tarkat silmät kuin takkaan vaimon ei kentiesi olis
huomanneet tätä, mutta rakkaus ei Mariaa aina soaisnut.
* * * * *
Vuosi oli kulunut. Richard oli vaarallisesti kipeä. Maria istui
vaaleana ja surren hänen vuoteensa vieressä, sydän täynnä murhetta ja
levottomuutta. Kaikki toivo oli loppunut, ja vaikka hänen oli kauhea
ajatella, että hän miehensä menettäisi, ei kuitenkaan tämä ollut mitään
sen tunteen suhteen, ettei hän olisi valmis kuolemaan, ettei hän ollut
antanut itseänsä Kristukselle, vaan että hänen täytyisi kuolla
synneissänsä, eikä siis voisi kohdata Jumalaansa ilolla.
Meidän ei tarvitse tässä huolia niistä seikoista, joiden voimalla
Richard oli langennut eli oikeammin vähitellen vajonnut syvemmälle ja
syvemmälle synnin mutaan. Se on vanha ja kyllin tunnettu kertomus --
näkö, jonka liian usein saamme nähdä; mutta mikä erittäinkin teki hänen
tilansa pahaksi, että hän oli lähtenyt syntisten tielle, nähden avoimin
silmin sekä vaaran että synnin. Hänen tietonsa jumalallisista
totuuksista oli nyt selvempi, hänen käsityksensä Jumalan hyvyydestä oli
puhtaampi, kuin hänen viimein tapahtuneessa katkerassa kokemuksessansa.
Hän osasi puhua, puhua hyvin uskonnosta, hän tunsi monta raamatun
paikkaa, hän ymmärsi sekä ristiinnaulitun Vapahtajan tarpeen, että ne
vaatimukset, jotka tämä hänelle oli asettanut, mutta ei hän ollut vielä
tosiaan antanut sydäntänsä eikä luottamustansa Hänelle, eikä siis myös
koskaan toden teolla päättänyt Jumalan avulla syntiä hyljätä. Yksi asia
on tietää, että meidän on se tekeminen, ja toinen asia on uskossa
valvovaisuudella ja rukouksella sekä vakaisella ja kestävällä
kilvoituksella sydämestä, sielusta ja koko tahtomme voimasta Jumalan
avulla sitä tehdä. Me kerromme uudelleen, että semmoinen tapaus kuin
hänen ei ole harvinainen; monta samanlaista olemme nähneet. Hän rakasti
syntejänsä, eikä hänellä ollut ollenkaan antaa rakkautta lempeälle,
anteeksi-antavalle Jesukselle, joka kuoli syntisten edestä, ja siten
antautui hän vähitellen himoovaisen sydämensä viettelyksille ja
kiusaajan hyökkäyksille, jonka harrastus on aina kuvata helvetin tietä
onnellisimmaksi tieksi. Hän oli tullut laiskaksi ja huolimattomaksi
ammatissaan, niin että eräs toinen seppä, joka huomasi, että kylässä
voisi saada työtä rakensi pajan lähelle hänen pajaansa. Richardin
entiset tuttavat eivät kuitenkaan olisi hänestä luopuneet, jos he eivät
olisi niin usein tavanneet pajassa ainoasti oppipojan, jolla oli tuskin
tulta ahjossa, samalla kun mestari itse istui ravintolassa, taikka jos
hän oli pajassakin, niin oli hän puolihumalassa, ja oli vihainen ja
hävytön, kun he valittivat hänen leväperäisyyttään. Pian eivät he
huolineet tuhlata aikaa häntä odottaessaan, vaan menivät hevosinensa ja
työmiehinensä uuden sepän luokse, joka, vaikkei ollut niin taitava kuin
Richard, oli kuitenkin selvä ja ahkera sekä kiitollinen ja kohtelias.
Maria kärsi nämä koetukset hyvin nöyrästi; hän rukoili, hän kartti,
ettei hän suuttuisi, ja vartioitsi huuliansa. Hän ei koskaan lausunut
nuhdesanaa, hän ei torunut häntä koskaan hänen humalassa ollessaan
eikä edes puhunutkaan hänen kanssansa paitsi hillitäksensä ja
rauhoittaaksensa häntä. Hän elätti itseänsä neulomisella ja vaatteiden
pesulla ja istui puoliyöhön neuloen, saadaksensa nousta aamulla varhain
neulomiansa pesemään. Hän tukki korvansa kylän juorukielille, jotka
välistä teeskennellyllä osan-ottavaisuudella juttelivat hänelle uusia
kertomuksia hänen miehensä irstaisuudesta. Hän ei ottanut osaa heidän
valituksiinsa hänen ylöllisyydestänsä; hän ei suonut yhtään pahaa sanaa
lausuttavan hänestä hänen läsnä-ollessansa. "Olenhan minä hänen
vaimonsa", sanoi hän totisesti vaikka vapisevalla äänellä ja
kyynelsilmin, "ja minun pitää olla viimeinen vikain näkiä miehessäni,
enkä voi sallia muidenkaan hänestä kuulteni pahaa puhuvan".
* * * * *
Kova koetus oli Richardille se, että hän näki uuden pajan avattavan ja
vetävän työn teettäjät puoleensa. Hän tuli raivoon, kun vaan kuuli
kilpailiansa nimeä mainittavan, ja kävi nyt entistä useammin
ravintolassa, jossa niin kova-äänisesti ja kiivaasti kiroili toista
seppää ja hänen tuttaviansa, että 'viheriän käärmeen' emäntä, koska
tämä päälliseksi ei enää otoksiansa rehellisesti maksanut, alkoi pitää
häntä kiusallisena vieraana, ja huusi toisinaan miestänsä, joka otti
Richardin olkapäistä kiini ja paiskasi ulos.
Mutta keskellä syntijuoksuansa tuli hän äkkiä seisotetuksi. Hän sai
kuumetaudin ja makasi avutonna ja heikkona sairasvuoteellansa. Tohtori
kävi siellä ja selitti sen olevan varsin arveluttavan hermokuumeen. Hän
alkoi puhua sekaisin, vaan oli kuitenkin siksi tunnossaan, että pyysi
pastoria luoksensa hakemaan. Hän tuli, vaan tapasi Richardia
täydellisessä houraustilassa, kykenemätönnä käsittämään sitä rukousta,
jonka hän murheellisen vaimoraukan kanssa yhdessä sairaan sängyn
viereltä korkeuteen lähetti. Kuume paheni, ja tohtorilla ei ollut enää
ensinkään toivoa hänen pelastuksestansa. Mutta hänen vaimonsa ja
pastorin hartaat rukoukset, ettei häntä temmattaisi pois synneissänsä,
tulivat kuulluiksi. Odottamatta nukkui hän sairauden kovinna ollessa,
ja siitä hetkestä alkoi hän tulla paremmaksi.
Pastori tapasi hänen kerran eräänä kevätaamuna huoneensa ikkunassa
istumassa. Muutamat viikot olivat matkaan-saattaneet suuren muutoksen
Richardissa. Hänen ennen niin voimakas olentonsa oli laihtunut, niin
ettei hänessä ollut, niinkun sanotaan, muuta kuin luu ja nahka; hänellä
ei ollut enemmän voimaa kuin pienellä lapsella. Kyyneleet -- ja ne
näyttivät olevan totisen syntein katumuksen vaikuttamat -- juoksivat
kuitenkin pitkin hänen vaipuneita kasvojansa, ja tuskin kuultavalla
äänellä pyysi hän opettajaansa rukoilemaan hänen edestänsä, että Jumala
antaisi hänelle anteeksi ja loisi hänelle uuden sydämen sekä opettaisi
häntä elämään uutta elämää.
Koko hänen tapansa osoitti nöyryyttä ja syvää vakaisuutta. "Mihin
surkeuteen olenkaan syösnyt itseni", sanoi hän; "mutta ah, eikö Jumala
ole hyvä minua kohtaan! Hän pysähdytti minut syntijuoksussani ja
nöyryytti minua, mutta Hän ei ole minua lopettanut eikä poisheittänyt.
Hän antaa minulle katumus-aikaa, ja jos minä vielä joskus saan
terveyteni ja voimani jälleen, niin saa pastori ja kaikki ihmiset
nähdä, kuinka toisenlaiseksi minun elämäni pitää tulla. Kuinka
kauheasti olenkaan väärinkäyttänyt Hänen armolahjansa! Kuinka kurja
olen ollutkaan siivolle vaimolleni, kuinka huolimaton isä lapsilleni,
kuinka viheliäiseksi olen tehnyt kodin heille! Mutta siitä täytyy ja
pitää tulla muutos. Minä olen laiminlyönyt Jumalan sanan harjoituksen,
ei meillä ole ollut kotohartautta; mutta minä koetan tulla uudeksi
ihmiseksi. Vaimoni pitää tulla onnelliseksi jälleen; minä annan
lapsilleni hyvän esimerkin".
"Me rukoilemme", sanoi pastori, "että Jumala soisi sinulle armonsa,
jotta voisit antaa itsesi uskossa Kristukselle Vapahtajallesi, ja että
voisit pitää tehdyn päätöksesi. Minä en epäile sinusta, ystäväni;
toivon sinun puhuvan totta. Tosi on, mitä sanot, että Jumala on
nöyryyttänyt sinua. Toivon, että tämä saattaisi sinut ajattelemaan, ja
opettaisi sinut tuntemaan itsesi syntiseksi sekä johdattaisi sinut
etsimään anteeksi-antamusta Kristuksessa. Iloinen olen nähdessäni sinut
nöyryytettynä, ja minä menettelen rehellisesti ja uskollisesti sinua
kohtaan. Sanani voivat olla karvaat sinulle, vaan minä en saa
kieltäytyä tekemästä asemaasi sinulle itsellesi selväksi. Sinä olet
suuri syntinen, ja sinun pitää kiiruhtaa Jesuksen tykö etsimään apua ja
anteeksi-antamista Hänen tähtensä". Sitte puhui hän hänen kanssansa
siitä verestä, "joka puhdistaa kaikista synneistä", ja jota elävällä
uskolla vastaan-ottamatta ei synnin suru eikä synnintunnustus mitään
hyödytä. Hän avasi pipliansa ja näytti Richardille muutamia sen
lauseita, joissa suuresta ja kauan luvatusta Messisiaasta puhutaan
_kärsivänä_ Vapahtajana. Hän koki selittää hänelle, että Kristuksen
täytyi kärsiä, koska sovinto-uhri oli välttämätön; kuinka koko piplia
näyttää, niinkun Johannes Kastaja, osoittavan Kristusta semmoisena
"Jumalan karitsana, joka poisottaa maailman synnit"; sillä Hänen
kallistetun päänsä päälle on Herra Jumala laskenut kaikki meidän
syntimme. Hän koki sitten näyttää hänelle, että meidän, saadaksemme
jonkinmoisen kuvan synnin hirmuisuudesta, on katsominen Kristuksen
kärsimiseen; sillä se kauhea kosto, jonka Jumalan vanhurskaus ja pyhyys
vaati, on voimallisin todistus synnin sanomattomasti hirmuisesta
saastaisuudesta Herran edessä.
"Ja nyt kysyn sinulta, Richard", lisäsi hän, "oletkos tähän asti oikein
uskonut tähän rakkaasen Vapahtajaan? Oletko uskossa vastaan-ottanut
Hänet? Jos et sitä ole tehnyt, niin en ihmettele, ettet koskaan vielä
ole nähnyt syntiä oikeassa valossaan tahi voinut käsittää, että sinulla
on Herrassa Jesuksessa pelastaja synnistä ja ijankaikkisesta vihasta
vapahtaja".
He laskeusivat nyt yhdessä polvillensa. ja pastori rukoili
anteeksi-antamista ja armoa, ja ylisti armollista Jumalaa siitä
laupeudesta ja pitkämielisyydestä, jota Hän oli siinä osoittanut, että
oli vielä säästänyt ihmistä, joka niin kauan oli vaan "maata
turmellut". Kun taas nousivat ylös, ja pastori näki Richardin vakaisen
muodon ja kuumat kyyneleet, jotka täyttivät hänen silmänsä, kun hän
vastasi opettajansa lämmintä kädenpuristusta, heräsi hänessä iloinen
toivo, että sairaan sydän viimeinkin oli saanut vakaisen vaikutuksen
lunastuksen tärkeydestä. Hän huomasi nyt, mietti hän, ensi kerran
Richard Norman'issa totisen merkin siitä surusta, joka on tie elämään.
Päivää jälkeen meni pastori jälleen sinne. Maria tuli häntä vastaan
säihkyvin kasvoin. Hänen miehensä oli paljoa parempi, sanoi hän. Hän
taisi nyt maata ja vähän syödäkin; juuri nyt oli hän nukkunut, ja
vahinko olisi herättää häntä; mutta hän oli varma siitä, että hän
pahastuisi, saatuansa kuulla pastorin olleen siellä, eikä hän saisi
tavata häntä, ja Maria sanoi myös, että hänen miehensä näytti peräti
muuttuneen. Hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä puhuessaan hänen
nöyrästä, kiitollisesta mielentilastaan ja hänen rakkaudestaan häneen
ja lapsiin.
Muutamia päiviä jälkeenpäin tapasi pastori Richardin iloisassa
puutarhassa. Ihana oli päivä, ja virvoittava, raitis ilma, sanoi hän,
oli tehnyt hänelle enemmän hyvää, kuin kaikki hänen nauttimansa
lääkkeet. Tohtori oli sanonut hänelle, ettei hänen enää tarvitse sinne
tulla, ja että hän saisi ottaa yllensä päällystakkinsa, ja kävellä
edestakaisin puutarhassa; ja siellä kävi hän nyt, nauttien puutarhan
hyvää tuoksua, jossa syreenit, hajuorvokit ja kultalakat olivat
täydessä kauneudessaan, ja tiklivarpuset lauloivat, tehden pesäänsä
makuukammarin ikkunaa vastapäätä seisovaan perunapuuhun. Avonaisessa
ikkunassa istui hellä puoliso ja katsoi välistä työstänsä, nähdäksensä
häntä ja muistuttaaksensa hänelle, mitä tohtori oli sanonut, ettei hän
saisi olla kerrallaan niin kauan ulkona, jotta väsyisi, vaan että hän
tulisi välistä sisälle lepäämään ja menisi sitte jälleen sinne.
Hän nousi ylös, nähtyänsä puutarhassa pastorin miehensä luona, ja meni
ulos tapaamaan häntä. Hedelmäpuut olivat nyt juuri täydessä kukassa ja
oksat olivat puetetut hienoilla valkeilla kukilla. He puhuivat kukista,
ja Richard sanoi, ettei hän ollut koskaan nähnyt niin paljon kukkia
eikä niin runsasta toivoa hedelmistä, jos ilma saisi kauniina pysyä.
"Pankaamme mieleemme, mitä Jumala tahtoo meille tällä opettaa", sanoi
pastori vakaisesti; "kukat putoavat pian jalkainne juureen: kukat
kuvailevat jumalisen elämän toiveita. Sinusta, ystäväni, on minulla
suuri syy toivoa, mutta minä toivon, että sama Jumala, joka luojana
antaa kukalle armon tehdä hedelmän, sekä kehittää ja saattaa tämän
hedelmän kypseksi, antaisi armon Jumalana myös niiden toiveiden kukkien
ja lupausten, joita sinussa nyt näkyy, hedelmiä tehdä sekä kasvattaa,
ravita ja kehittää niitä. Mutta muista, Richard, että hedelmä ei aina
seuraa kukkaa".
Paljon näkyikin Richardissa toivottavaa. Hänen sydämensä tuntui olevan
syvästi liikutettu; hänen katumuksensa näytti olevan totinen. Hän oli
eli näytti olevan perinpohjin nöyryytetty; ja se on hyvä merkki, kun
ihminen, joka luottaa itsehensä, nöyrtyy. Hänen nöyryytensä tuli
koetukseen. Jakob Burnet, joka oli rakentanut toisen pajan ja
kohteliaisuudellaan ja uutteruudellaan voittanut puoleensa Richardin
entiset ja tämän laiminlyömät asiamiehet, tarvitsi apulaista, ja
Richard meni hänen luoksensa paikkaa hakemaan, julkisesti tunnustaen,
kuinka paha ja suuttunut hän oli ennen hänelle ollut.
Jakob Burnet oli lempeäsydäminen, vanha perheetön mies. Hän mielistyi
niin Richardin käytökseen, että hän otti hänet palvelukseensa isommalla
palkalla, kuin hän ensin oli aikonut, ja lupasi, että jos hän pysyisi
paikallansa siivosti vuoden, rupeaisi hän yhdistykseen hänen kanssansa.
Kaikki päättivät yksimielisesti, että Richard oli täydellisesti
muuttunut; ei koskaan hän ollut miettiväisempi ja ahkerampi, hän teki
työtä iloisesti ja oli niin tyytyväinen ja kärsivällinen, vaikka hän
oli tullut mestarista kisälliksi, että nekin, joilla oli pahimpia
aavistuksia, alkoivat toivoa parasta. Hän näytti kapakan tykkänään
hyljänneen eikä ollut kuulevinaankaan, kun entiset toverinsa kokivat
häntä sinne saada.
Puoli koetusvuotta oli kulunut ja Richard oli olemistaan paikallansa.
Mutta silloin tapahtui, että "viheriän käärmeen" isäntä tuli sinne
hevostansa kengityttämään ja neuvottelemaan Burnetin kanssa erään
rautaisen portin tekemisestä hänen puutarhaansa. Hän tapasi Richardin
yksinään pajassa. Hevosen kengitettyä alkoivat he puhua portista, ja
silloin päättivät he olevan välttämätöntä olla paikalla ja ottaa mitta,
jonka mukaan voisi tehdä juuri semmoisen portin kuin tahdottiin.
"Sinulla ei voi olla niin hyvää silmämittaa", sanoi hän, "ja vaikkei
olisi oikein pyytää sinua minun luokseni, sen päätöksen mukaan kun olet
tehnyt, niin luulen sinussa kyllä olevan miestä, ettäs tulet puutarhaan
mitan ottamaan, vaan et mene edemmäs, ellet itse tahdo".
"Niin luulisin", vastasi Richard nauraen, "ja kun mestari tulee, voin
minä lähteä heti, jos ette halua häntä ennemmin pyytää mittaa
ottamaan".
"Ei, ei", sanoi isäntä; "sinä olet minulle paljoa soveliaampi; sitä
paitsi pidän minä ja minun vaimoni vanhoista tutuista kasvoista
paremmin kuin uusista. Totta puhuen, Richard, on monta paitsi minua,
jotka toivovat sinua takaisin omaan pajaasi sinulle kuuluvalle
paikalle. Ja mitä vanhaan Burnetiin tulee, on kaikkein meidän
ajatuksemme se, ettei hänellä olisi mitään oikeutta sinua pois
ahdistaa; sillä hän on varakas ja voisi elää rauhassa; ei sentähden,
että minä olisin nähnyt vilahdustakaan hänen rahoistansa".
Päivä oli kylmä ja sateinen, ja kun Richard ja isäntä seisoivat
veräjällä, aukeni ikkuna ja emäntä tervehti Richardia ystävällisimmällä
hymyilyllä. "Kuinkas kuuluu, herra vieras?" sanoi hän; "te olette
olleet poissa niin kauan, että minulla on jo ollut aikaa unhottaa
nimennekin".
"Olkoonpa hänen nimensä mikä hyvänsä", sanoi isäntä pilkallisesti
katsoen (oliko se tahallansa vai ei, emme voi sanoa), "niin on hän
päättänyt pysyäkin vieraana; sinä et saa kiusata häntä juomaan yhtään
lasia".
Emäntä meni pois ikkunasta, mutta silmänräpäyksen perästä nähtiin hänen
suuri haamunsa ovella, ja koroittaen äänensä huusi hän: "Kuka sanoo,
etten minä ole emäntä talossani, ja ettei minulla ole oikeus tarjota
vieraalle jotakin lämmintä näin kolkkona päivänä? Mutta ensin haluan
minä nähdä, mitä teillä on tekemistä minun puutarhassani". Hän kulki
eteenpäin käytävää kädet puuskassa.
"Kuulkaas nyt, herra vieras", sanoi hän nauraa kohottaen ja laskien
kätensä Richardin olkapäälle, "minä luulen tuntevani teidän kauniit
kasvonne. Mutta sano minulle, Richard", jatkoi hän aivan tuttavasti,
"mitä kuuluu sinulle ja sievälle vaimollesi? Minä kunnioitan suuresti
teitä molempia, erinomattainkin häntä, sillä hän on pieni siivo olento
ja käyttää itsensä aina hyvin. Minä en tahdo vietellä sinua juomaan,
mies; jos en erehdy, niin olet sinä maksava minulle koko viimeisen
kerran otokset; mutta minä en ole niin epäkohtelias, että sitä vaadin;
vaan en minä aio täällä seisoa tyhjin suin, hyvät miehet", ja kääntyen
mieheensä sanoi hän: "sinä näytät niin vilusta siniseltä, että minulle
jo tulee vilu, kun vaan katson sinuun; meillä on oivallinen takkavalkea
sisällä, ja minä menen laittamaan sinulle totilasin, en liian heikkoa,
että se kylmän karkoittaisi, ja minä tulen loukatuksi, Richard, jos
sinä menet matkaasi etkä maista yhtä ainoata pisaraakaan, joka on
tavallista asioita tehdessä -- yhtä ainoata pisaraa".
Kaikki oli tehty veräjällä, ja Richard kääntyi miehuullisesti pois;
vaan silloin isäntä vielä kerran häntä koetti. "Yksi lasi vaan
järjestyksen vuoksi -- eihän tuo ole liian paljon. Sinä voit sekä tehdä
että pitää päätöksesi. Tule nyt ja näytä, että sinä olet mies. Yksi
lasi, ja sitten ajan minä sinut ulos; yksi kauppamatka eikä enempää".
Richard empi: "No aja; yksi lasi ei voi tehdä niin suurta vahinkoa".
Väkinäisesti nauraen lausui hän nämä sanat ja seurasi isäntää
huoneesen. Meidän ei tarvitse pitemmin tutkia syitä, joita käytettiin
tahi kuinka häntä kiusattiin, vaan seuraus oli kuitenkin tavallinen.
Huokeampi oli tulla huoneesen, kuin sieltä ulos mennä, ja kun hän
vihdoin lähti pois, tuikkivat tähdet puoliyön taivaalla.
Ainoasti yhdessä ikkunassa koko kylässä kiilui valkea sinä yönä, siitä
huoneesta nimittäin, jossa hänen vaimonsa istui ja odotti hänen
kotiintuloansa. Hän katsoi hiljaa ylös hänen tullessaan; tämä käänsi
kasvonsa pois siitä vakaisesta katsahduksesta, jolla Maria katsoi
häneen. Jos hän ei olisi kasvojansa kääntänyt pois, olisi hän nähnyt,
kuinka kyyneleet virtailivat hänen poskillansa. Mutta vaikka hän koki
tukehduttaa niitä, kuuli Richard, kuinka syvä huokaus nousi hänen
rinnastaan. Hän laittoi hänen ruokansa, joka oli ollut takassa
lämpiämässä, pöydälle hänen eteensä; tämä katsoi siihen, pudisti
päätänsä ja sanaakaan virkkamatta hellälle, kärsivälliselle
vaimollensa, joka oli kyllin ymmärtäväinen sanoaksensa jotakin
semmoista, joka tämmöisessä tilassa voisi ärsyttää häntä, hoiperteli
hän sänkyynsä.
Seuraavana aamuna heräsi hän juomisen himossa, ja saman päivän iltana
oli hän suurin-suinen "viheriän käärmeen" kapakkatuvassa mellastavassa
seurassa. Hän oli langennut todellakin takaisin entiseen elämäänsä, ja
kaikki hänen lupauksensa ja päätöksensä menivät niin turhaan, kuin ei
näitä olisi koskaan lausuttu.
Niinkun nyt näkyi, ei hänen vanha syntinen elämänsä ollutkaan
poistunut, vaan ainoasti keskeytynyt kovan taudin tähden. Käyttääksemme
raamatun ankarata lausetta, oli "koira syönyt oksennuksensa jälleen".
Richard ei kuitenkaan laiminlyönyt työtänsä. Hän oli pajassa joka
päivä, toisinaan tosin pää kipeänä ja puolihuumaantuneena edellisen yön
ylöllisyydestä.
Jakob Burnet puhui yksinkertaisesti ja vakaisesti, vaan ystävällisesti
hänelle hänen syntisestä tavastansa. Richard nauroi hänen nuhteillensa
ja kysyi, mitä syytä hänellä oli valittaa niin kauan kun hän teki
työtä, niinkun hänen piti tehdä. "Mutta muistanethan kyllä", sanoi
vanha mies, "että se riippuu sinun vakaisuudestasi, jos me rupeamme
yhdistykseen taikka ei".
Richard lupasi parantua, vaan unhotti ja rikkoi lupauksensa melkein
yhtä pian kuin ne tekikin. Vaikka hän tuli työhönsä aamusilla, meni
kuitenkin tuskin yhtäkään iltaa, ettei hän ollut "viheriässä
käärmeessä", ja pian tunnettiin hän auttamattomaksi juomariksi. Hänen
ihmeteltävä vaimonsa ei kuitenkaan kärsivällisyyttänsä milloinkaan
menettänyt eikä suuttunut, vaan toivoi eli koetti toivoa, että miehensä
kerran jättäisi pahan tiensä ja kääntyisi Jumalan tykö. Sopivissa
tilaisuuksissa hän aina puhui vakavasti ja ystävällisesti hänelle, kun
hän näki hänen olevan semmoisella päällä, että saattoi häntä kuulla, ja
silloin puhui hän enemmän siitä kauheasta vaarasta, jossa hän häälyi,
siitä synnistä Jumalata ja ihmisten rakasta Vapahtajaa kohtaan, johon
hän oli tekeynyt syylliseksi, kuin omista kärsimisistään ja
kiusauksistaan. Hän puhui harvoin tai ei koskaan muiden kanssa
miehestänsä, ja niinkun edellisellä kerrallakin ei hän milloinkaan
sallinut hänestä mitään pahaa puhuttavan. Ei kukaan hieno nainen olisi
voinut menetellä hienotunteisemmin eikä sopivammin, kuin tämä
yksinkertainen, kohtuullisissa elämän-ehdoissa kasvatettu vaimo teki.
Hänen suloinen, kaino nöyryytensä oli hänen tyvenen Kristuksen
luottamuksensa hedelmä. Hänen ainoa lohdutuksensa oli rukous, ja usein
meni hän kammariinsa vuodattamaan täyden, murheellisen sydämensä Herran
eteen. Hänen vanhin poikansa kertoi pastorille, että kun kerran Richard
juovuksissa lapsen läsnä-ollen oli käyttänyt pahoin itseänsä, oli Maria
ottanut pojan muassansa huoneesensa, ja "kun me laskeusimme polvillemme
vierittäin", sanoi lapsi, "rukoili äiti isän edestä, että Jumala
armossansa muuttaisi hänen sydämensä, vaan ei äiti milloinkaan torunut
hänen kanssansa eikä sanonut yhtään pahaa sanaa hänelle", lisäsi poika.
Richard ei katunut syntejänsä eikä hyljännyt väärää tietänsä. Lukia
voisi syystä odottaa, että niin viisas ja lempeä vaimo, kuin Maria oli,
olisi juomarin voittanut. Minä tunnen, etten voi täydellisesti oikein
kuvaella hänen olentonsa ja käytöksensä ylevyyttä, mutta minä näin
tässä vielä yhden todistuksen monen entisen lisäksi, ettei kenenkään
ihmisen voimassa ole toisen sydämen muuttaminen.
Marian usko ja kärsivällisyys tuli kokoaan koetukseen. Hänen
miehestänsä oli tullut aljojuomari; ei paljon yhtään iltaa ollut hän
kotona, vaan tuli kotiin myöhään öillä enemmän tahi vähemmän humalassa.
Synti, jota hän ennen silloin tällöin oli harjoittanut, muuttui nyt
jokapäiväiseksi tavaksi, ja toisinaan makasi hän monta päivää
päänkivistyksen ja yleiseen huononvoimiseensa tähden työhön
kykenemätönnä. Jakob Burnet oli monta kertaa valmis häntä eroittamaan,
vaan esti sen aina Marian tähden.
Tämä vanha, ystävällinen mies tuli tutuksi Marian kanssa kerran, kun
Richard ei tullut työhönsä, ja hän sentähden meni hänen kotiinsa
kysymään häntä. Hän ei kuullut yhtään valitusta hänen suustansa eikä
nähnyt vihaa hänen kasvoissansa, mutta hänen kalveat ja painuneet
poskensa ja nääntynyt ruumiinsa puhuivat sanoja selvemmin hänen
sanomattomasta sielunkärsimisestään ja heikontuneesta terveydestään.
Saatuansa tietää Richardin poissa-olon syyn ja kuultuansa hänen
makaavan sängyssään, kykenemättä juonnin tähden liikkumaankaan, olivat
hänen huulillansa jo sanat: "Minä en ota häntä enää työhöni", mutta
Marian suru ja ystävällisyys voittivat hänen, ja hänellä ei ollut
sydäntä lisätä hänen murhettansa.
Richardilla oli myös aikoinansa omantunnon tuskia; niinkun useimmat
juomarit, suri hän toisinaan syvästi kurjuuttansa ja häväistystänsä,
ja oli melkein hurjana surusta; mutta synti ei häntä laskenut irti,
ja muutamia vastarintoja koetettuansa voitti se taas hänet, ja
pelkuri-raukkana sanoi hän: "En minä voi sitä jättää".
Vuosi kului; tuli taas talvi tavattoman kova. Richard oli, niinkun
saattoi odottaakin, yhä enemmän ja enemmän paatunut synnissä, eikä hän
enää sitä edes hävennytkään. Ihminen on joko synnin herra tai sen orja.
Pastori haki Richardin käsiinsä ja koki viimeistänsä, temmataksensa
häntä ylös siitä kuilusta, johon hän oli vajonnut; mutta tämä kuunteli
hänen sanojansa niukalla, vastahakoisella kohteliaisuudella; hänen
vaikutuksensa ei auttanut. Hän teki, mitä taisi, lohduttaaksensa ja
vahvistaaksensa vaimo-raukan särkyvää sydäntä, mutta hän tunsi, ettei
hän voisi antaa hänelle mitään kehoitusta. Hän katseli kummastuen ja
ihmetellen hänen hiljaista, kärsivällistä mieltänsä ja hänen nöyrää
luottamustansa Jumalaansa ja Vapahtajaansa. Sekä hänen ulkomuotonsa
että hänen lasten puuttuvainen puku osoitti selvästi, että hänellä oli
kyllin vaikeutta, ja pyysi häntä viipymättä tulemaan hänen tykönsä, kun
hän jotakin tarvitsisi; mutta hän ei aavistanut ennen kun monen
kuukauden kuluttua, kuinka suuri hänen hätänsä oli ollut. Hän ei
tiennyt, että hänen kelvoton miehensä, joka ansaitsi viikossa 22
markkaa, ei toisinaan antanut hänelle rahaa tuskin yhdeksi atriaksi
lapsinensa; jaa, kerran sai hän vaan 40 penniä koko viikkorahasta.