Lukkari oli jo virtensä veisannut, pappi saarnansa sanonut, mutta vielä
myöhään yöhön kävi karkelo uutispirtissä, josta oli tuleva nuorikkojen
asuinsija. Ne, jotka eivät tupaan mahtuneet, tanhusivat pihalla, jonne
kuu ja tähdet loivat loistettaan ja kuului selvästi eteiseen sijoitetun
soittoniekan viulu, mainehikas kautta rantakylien.
Pysähtyi valju morsian kesken karkeloa. Kuiskasi silmät suurina ja
säikähtyneinä kullalleen:
--Kuuletko? Etkö kuule?
--Mitä?
--Etäistä soitantoa. Se kasvaa, se paisuu, se tulee tännepäin.
--Turhia! Kylän kansa vain kartanolla ilakoi. Taikka ovat ne oman
soittoniekkamme säveleet, jotka nyt korvissasi kummittelevat.
--Eipäs! Nyt torvet torahtavat. Nyt lähtee liikkeelle ritarisaatto. Sen
edellä ratsastaa uros puettu kultaan ja purppuraan...
--Armaani! Sinä näet näkyjä. Sinä uneksit.
--Kuin päivä paistaa hänen kilpensä, kuin liekki leimuaa hänen
kypärsulkansa. Hänen orhinsa kaviot iskevät kultaisia kipinöitä... Hän
tulee tännepäin, hän pysähtyy pihalle, hän hyppää alas satulasta...
--Sinä et ole terve, sinä hourit...
--Hän on täällä jo!
Seisoi tuvan ovella kaikessa loistossaan ja kunniassaan se maankuulu
kuninkaanpoika. Riensi häntä vastaan riemusta säteilevin silmin ja
käsivarret ojolla tuo kuvankaunis kuninkaantytär morsiusseppel
kulmillaan.
Laski kruunun kimmeltävän hänen päähänsä se maankuulu kuninkaanpoika ja
sanoi:
--Tässä minä olen. Sinä kutsuit minua. Ja nyt kruunaan minä sinut
ikuiseksi kuningattarekseni.
Ja kuiskasi hänen rintaansa nojaten tuo kuvankaunis kuninkaantytär:
--Tiesinhän minä sinun tulevan. Minun on ollut niin ikävä sinua. Eikö
totta, nyt me emme eroa enää milloinkaan?
--Emme Tuonelan tuvillakaan.
Kävivät karkeloon kansan silmäin edessä.
Kaikki väistyivät seinävierille heitä katsomaan. Totisesti, ei oltu
nähty vielä sellaista tanhua tämän ilman kannen alla.
Se keinui kuin meri, se aaltoili kuin ulappa, kuin meren syvyys se
sykähteli ja kuin taivaan korkeus se kohosi uljaana ja ylpeänä yli
ihmislasten. Siinä säihkyi rikkaus ja tenho, joka oli outo köyhille
kalastajakylille, säkenöi elämänriemu ja elämänkauneus, elämänkulta ja
elämänpurppura, jotka olivat tämän tienoon asukkaille tuiki
tuntemattomia. Mutta ennen kaikkea siinä kaartui kahden ylhäisen
sydämen aateluus, jotka eivät olleet luodut roskaväkeä varten eivätkä
tavallisilla arkimitoilla mitattaviksi.
Epäilemättä he karkeloivat kohti perikatoaan. Mutta juuri tuo tunne
sytytti tulen sulhon silmiin ja sai myöskin morsiamen valjut posket
niin heleinä hehkumaan.
Huomasi jokainen, ettei tämä ollut mikään tavallinen morsiustanhu.
Siksi seisoivat he vain seinävierellä ja ihmettelivät; soiton sävelten
aina hurjemmin humistessa, tanhun tahdin aina kuumempana kiirehtiessä.
--Mikä kunnia talolle! kuiskivat häävieraat. Onhan tullut tanssittamaan
morsianta itse maankuulu kuninkaanpoika.
--Mikä kunnia meidän köyhälle mökillemme! huokaili anoppi autuaassa
hymyilyssä. Kunpa nyt vain osaisimme oikein niijata ja kumartaa, kun
hän tanhunsa lopettaa!
Mutta tanhu ei loppunut, se siirtyi vain nyt eteiseen ja kartanolle.
Kaikki kansa seurasi perässä pelimannineen. Seurasi myöskin pappi ja
lukkari, kumpikin pimeinä kuin ukkospilvi.
--Tässä eivät ole ikinä asiat oikein, huomautti lukkari silmää
viisaasti vilkuttaen. Onko arvon rovasti pitänyt oikein silmällä tuota
kavaljeeria?
--Kyllä, vastasi arvon rovasti nuivasti, sillä hän oli äkeissään siitä,
ettei korkea vieras ollut häntä edes kumarruksella tai armollisella
päännyykähdyksellä kunnioittanut. Hän on maankuulu kuninkaanpoika. Mitä
hänestä?
--Maankuulu kuninkaanpoika hukkui haaksirikossa jo vuosia sitten. Mutta
tämä on ottanut hänen hahmonsa ja esiintyy hänen olennossaan.
--Nähtävästi hän ei ole hukkunut, koska hän kerran karkeloi meidän
silmäimme edessä. Vai aikooko lukkari minulle taika-uskoa tyrkyttää?
--Taika-uskoa tai ei. Mutta onko arvon rovasti nähnyt, kuinka
nokkelasti kalanpursto hänen takapuolellaan keikahtelee?
Sitä ei arvon rovasti ollut nähnyt todellakaan. Mutta nyt hän kohotti
kätensä kauhistuneena kohti taivasta ja huusi korkealla äänellä yli
kaiken hääkansan:
--Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen! Poistu täältä! Rakas ristirahvas,
itse pimeyden ruhtinas on meillä tänä iltana seurassamme.
Taukosi tanssi, särähti sävel, pakenivat naiset kirkaisten kartanolta.
Pysähtyivät kuin patsaat paikalleen kuninkaalliset karkeloijat. Mutta
ennenkuin kukaan ehti enempää ajattelemaan tai muihin mahtaviin
manauksiin ryhtymään kohahti meri, nousi hirmuaalto ja korjasi pois
heidät kumpaisenkin jääksi jähmettyneiden häävierasten silmien edestä.
Nähtiin vain, ennen kuin aalto peitti heidät, kuinka he suin toisiinsa
sukelsivat, silmin toisiinsa imeytyivät, ja kuinka heidän katseessaan
oli sammumisen riemu niinkuin on suven auringolla sen mereen mennessä
tai talvipäivällä sen painuessa kuuraiseen kuusikkoon.
Eikä sitten enää näkynyt mitään. He syöksyivät molemmat syvyyteen.
Näin päättyi kalman karkelo köyhän kalastajamökin pihalla ja näin myös
mökin nuorukaisen lyhyt lemmen-onni.
Kukaan ei ihmetellyt, että hän aina sittemmin oli kuulevinaan Ahdin
impien itseään huhuilevan, eikä sitäkään, että hän pian senjälkeen
hukkui haaksirikossa. Tunnettiin, että yliluonnollisia oli tuona
hirmuisena hää-yönä tapahtunut, ja lisättiin vain entistä ihmevarastoa
uusilla taruilla ja lauleloilla.
Näin yksinkertaisesti eivät kaikki tuota asiaa ottaneet. Mutta kaikilla
ei myöskään ollut sitä uskoa, joka ei näkymättömistä epäile, eikä sitä
elämän uskallusta, joka liittää yhteen tarun ja todellisuuden.