Oli koolla koko ahventen valtakunta noita harvinaisia häitä
viettämässä. Ahdin merenkultainen linna oikein vilisi vieraita,
Vellamon vetiset padat täytettiin ja tyhjennettiin aina uudelleen.
Mutta linnan peräsalissa, pitkän paaden kupeella, olivat saaneet
sijansa varsinaiset arvovieraat kahden puolen morsiusparia.
Siinä oli lohet kuin englantilaiset lordit, siinä salakat kuin
saksalaiset kauppamatkustajat, ankeriaat kuin itämaiset diplomaatit,
haijit ja hauvit kuin Venäjän bolshevikit. Tällä kertaa oli
kunniapaikka kuitenkin annettu ahventen suurelle suvulle, johon
sulhanen lähinnä luettiin. He olivatkin saapuneet oikein joukolla ja
tulleet sijoitetuiksi morsiusparia vastapäätä.
Pöydän päässä taas istui Ahti ruokoparta itse, Vellamoinen veen emäntä
vierellään. Kummallakin heillä oli hovimestareinaan pari mursua, joiden
alaisina taas toimi epälukuinen määrä hylkeitä, veen koiria y.m.
palvelusväkeä.
Tarjoilu sujuikin näiden avulla aivan moitteettomasti.
Kun oli päästy paistiin, jota tässä tapauksessa edustivat eräät
rajattoman upotussodan tulokset, nousi ryntäilleen Ahti ruokoparta,
kohotti maljansa ja loihe lausumaan.
--Meillä on tänään harvinainen tilaisuus, sanoi hän, kutsua
kuolemattomien joukkoon eräs valtakuntamme vähäisimmistä, mutta ei
suinkaan silti vähimmän ansiokkaista alammaisista. Hän on tosin vain
ahven, pelkkä ahven, mutta minun tyttäreni rakastaa häntä, ja te
tiedätte, että rakkaus tekee kuolemattomaksi. Merkillisintä hänessä
kuitenkin on epäilemättä, että hän on kerran ollut ihminen, todellinen,
lämminverinen, inhoittava ihmislapsi, vaikka hän sittemmin on niin
menestyksellisesti meidän vertaiseksemme veljestynyt ja kylmentynyt. On
mahdollista, että hän tähän saakka on ollut hiukan haalea. Nyt hänestä
on tuleva kylmä, aivan kylmä, siitä on minun tyttäreni huolta pitävä.
Ja niin on meillä ensikerran elämässämme tuo ihme, johon turhaan olen
hakenut mitään vastaavaisuutta kansamme aikakirjoista: ihminen voi
tulla kalaksi, mutta kala ei koskaan ihmiseksi.
Se osoittaa meidän rotumme eittämätöntä ylemmyyttä. Sillä me olemme
valmiit, mutta ihminen on keskitekoinen, kuten voi jo huomata siitä,
miten vaikeasti hän vedessä hengittää, mutta vielä enemmän siitä, että
hän vain harvoin ja poikkeustapauksissa voi tulla toimeen omalla
valollaan. Siksi hän pelkää pimeyttä, jota me rakastamme, ja rakastaa
valkeutta, jota me vihaamme. Näin on ikuinen juopa meidän välillemme
kiinnitetty. He syövät meitä ja me heitä, he vetävät meitä valkeuteen,
me heitä pimeyteen. Missä me toisemme kohtaamme, se tapahtuu
jommankumman kuolemaksi. Siksi näyttää niin harvinaiselta tämä
tilaisuus, missä--kenenkään syömättä, kenenkään syödyksi tulematta--
tapaavat toisensa ihminen ja kala. Mutta se näyttää siltä vain
pintapuolisesti katsoen, sillä totisesti kuolee tällä hetkellä ihminen
ja syntyy kala hänessä.
Kukaan meistä ei surre sitä, kaikkein vähimmän hän itse. Hän on jo
kauan tahtonut tulla kalaksi ja sitä varten monta inhimillistä
ominaisuutta itsessään tukahduttanut. Suurimpana niistä siveellisistä
voitoista, joita hän on itsensä yli saavuttanut, tahtoisin mainita,
että hänellä ei ole mitään omaatuntoa enää, yhtä vähän kuin mitään
lämmintä innostusta tai rakkautta lähimmäiseensä. Hän on saavuttanut
sen kylmän intohimon, jolla yksin tehdään suurtekoja maailmassa. Hän on
kelvollinen ahvenien valtakuntaan ja samalla sen kuolemattomaan
kuningassukuun astumaan.
Syökäämme ja juokaamme siis tämän nuoren parin terveydeksi. Mutta sitä
ennen ehdottaisin, että meidän etevät säveltaiteilijamme esittäisivät
meille jonkun rajun ja repäisevän pöytämarssin.
Hänen ehdotuksensa ei kaikunut kuuroille korville.
Puhalsivat siinä silmänräpäyksessä kaikki tritoonit torviinsa, kaikki
vetehiset raakunkuoriinsa, ja alkoi pöytämusiikki sellainen, ettei sitä
ole kuultu sitten kuin Vesihiiden häissä Ahtolan naurusuisimman
najaadin kanssa.
Ottipa itse Ahti ruokopartakin harppunsa käsilleen, ja kun hän sen
kultakieliä kosketteli, kajahteli koko linna niin kauniisti, että
purret aaltojen selillä pysähtyivät ja merimiehet kallistuivat yli
laidan syvyyden soitantoa paremmin kuullakseen.
--Hääsoittoa se on, sanoivat vanhemmat ja kokeneimmat heistä. Nyt ei
ole hyvä olla laineilla ihmislapsen.
Ja he kiirehtivät ruoria kääntämään ja touveja kiristämään.
Mutta monet nuoremmat ja kevytmielisemmät heistä seisoivat vielä kauan
kaukomielin laivan perässä ja katsoivat tähtiin ja kuulivat saman
soitannon kohoavan syvältä sydämestään.
--Meidänkin olisi mielemme sinne alas, he kuiskivat toisilleen. Mikä
ihme meitä pitää täällä ylhäällä, kun me emme kuitenkaan viihdy täällä
ja täällä kaikki on niin tuskallista, niin kaihonkipeätä?
--Tähdet, vastasivat toiset heistä. Ellei niitä olisi, me aivan varmaan
syöksyisimme heti syvyyteen.
Mutta Ahdin linnassa ei näistä merenpäällisistä mielipiteistä
paljoakaan välitetty. Siellä alkoi mässäys, jossa kukin sai parhaansa
mukaan pitää puoliaan.
Juotiin simaa, tuota jumalien perintäjuomaa, haukattiin parasta
maitojuustoa päälle, toiset pistivät hurjaksi tanhujuoksuksi, toiset
lepäsivät käsikkäin ja sylikkäin paaden pallealla. Mikään väärä
häveliäisyys ei häirinnyt suhdetta vierasten ja iloisen isäntäväen
välillä.
Ahti juopui ensin, särki harppunsa ja simpukanhelmikruununsa ja oli
kahden merihevon välissä vuoteelleen kannettava.
Kauemmin kesti Vesihiisi, vaikka hänkin kävi sangen väkivaltaiseksi
tavoiltaan, rupesi ahdistelemaan aallottaria, jopa itse illan nuoren
sankarittaren morsiushuntua kohottelemaan. Kun häntä siitä
huomautettiin, hän vain nauroi kaikuvasti, suikkasi suuta Vellamolle ja
veti hänet pärskyvin sieraimin polvelleen.
Verestävine, elämän-ilosta hurjistuneine silmineen, leveine leukoineen
ja nykerönenineen, hän oli niin hullunkurisen näköinen, ettei itse
ankara, säädyllinen ja muuten arvostaan hyvinkin arka veen emäntä
voinut suuttua hänelle. Hän sysäsi vain hänet hyväntuulisesti syrjään
ja irtautui hymyillen hänen umpimähkäisestä, mitään tarkoittamattomasta
syleilystään.
Kaikki nauroivat.
Vesihiisi kaulaili vielä kerran tyhjää ilmaa ja vaipui sitten
malttuneena käsivarsiensa varaan, heittäen hujanhajaisia katseita
ympärilleen sekä etsien uutta uhria itselleen.
Nyt sattuivat hänen silmänsä illan toiseen päähenkilöön, sulhoon
ihmissukuiseen, joka kohteliaana, hymyilevänä, joskin ulkonäöltään
hajamielisenä oli koko ajan ottanut vastaan joka taholta tulvehtivia,
enemmän tai vähemmän sopivaan muotoon sorvaeltuja onnentoivotuksia.
--Juo! sanoi Vesihiisi, ohjaten simasarkan hänen nenänsä alle. Juo,
vanha merisika!
Sulhanen kasteli huuliaan ja virkahti Vesihiiden vaarallista huomiota
itsestään pois johdattaakseen:
--Emmeköhän taas saisi vähän musiikkia?
Mutta mikään ei auttanut. Vesihiisi lykkäsi purtilon hänen eteensä ja
röyhtäisi röyhkeästi:
--Syö! sanoi hän. Se on ihmislihaa, tuoretta ihmislihaa. Pitäisi
maistua sulhasmiehelle.
Käänsi kasvonsa kauhistuneena tuo maankuulu kuninkaanpoika.
Kesken hääkemujen mässäystä, kesken jumalien juhla-iloja hän äkkiä
tunsi ihmisheimoon kuuluvansa. Ja oli kuin samalla katto olisi
kohonnut, seinät siirtyneet, ja hän ollut isänsä linnassa tuolla, missä
sadat palvelijat ja kymmenet kannupojat seurasivat hänen pienintäkin
viittaustaan.
Hän näki itsensä jälleen orhin selässä, näki itsensä upean
ritariseurueen etupäässä! Hei, eikö torahtanutkin tuolla jo jahtitorvi?
Vai airueetko ne antoivat merkin mainehikkaan turnausleikin
alkamisesta?
Hän näki silmissään vain kiiltäviä kilpiä ja haarniskoita.
Hän oikaisi vartensa kuin satulassa, kohotti silmänsä ja katsoi
ylpeästi ympärilleen.
Vesihiisi vain ei mitään huomannut tai ollut huomaavinaan.
--Nai! sanoi hän tuttavallisesti silmää iskien ja morsianta poskesta
nipistäen. Vai mitä arvelee aallotar koreakutri? Eivät ne osaa oikein
rakastaa eivätkä oikein vihata nämä ihmislapset.
Hänen sanansa olivat loukkaukseksi tarkoitetut, mutta sulhanen tuskin
kuuli niitä enää.
Näyttämö oli nyt kokonaan muuttunut hänen sielunsilmissään. Hän näki
pienen kalastajamökin, sen pihan ja sen toisella puolen uutispirtin,
jonka seinät olivat tuoreilla koivunlehvillä koristetut. Siellä
tarjottiin kahvia ja sämpylöitä.
Mutta nyt juuri kokoontuivat kaikki sekä vanhasta että uudesta pirtistä
kesäiselle pihamaalle, minne pappi ja lukkari olivat valkealla liinalla
katetun pöydän taakse suuren, monihaaraisen pihlajan alle asettuneet.
Astui hänen eteensä käsi kädessä vihittävä morsiuspari, toinen mökin
poika, potra kuin kuusi kukkulalla, toinen...
--Ui! kiljasi hän äkkiä ja kumosi voimakkaalla iskulla simasarkan
sisällyksineen mitään aavistamattoman Vesihiiden päähän. Ui ja anna
muidenkin uida! Nyt päättyivät jumalaisten juomingit minun kohdaltani.
Hän oli jo ovella, hän oli jo ulkona ovesta.
Väkevin, vastustamattomin vedoin hän raivasi itselleen tien läpi
hämmästyneen häärahvaan ja ohi häneen kurkottavien käsivarsien. Hän
tunsi, että hänen täytyi päästä pois täältä, sillä muuten hän ei
jaksaisi hallita itseään enää, vaan tekisi tihuja töitä.
Minne?
Se oli hänelle tällä hetkellä samantekevää. Mutta mahdollisesti tuonne,
missä nyt juuri noita toisia häitä vietettiin ja vihittiin ehkä tällä
hetkellä hänen toinen, todellinen, inhimillinen ihanteensa.
Syntyi hirveä hälinä ja meteli hänen jälestään.
Vesihiisi, jolle sarkka oli uponnut saakka korviin, huusi ja parkui
kuin mölyapina päästäkseen irti äkkiarvaamattomasta pakkopäähineestään.
Morsian oli pyörtynyt, Vellamo koki häntä turhaan henkiin herätellä.
Vieraat vilistivät tiehensä, yksi sinne, toinen tänne, tritoonit
turvautuivat torviinsa, meripedot muihin puhaltimiinsa, ja koko pidot
päättyivät sanoin kuvaamattomaan sekasortoon, josta koko Ahdin linna
huojahteli.
Mutta merimiehet, jotka aaltojen selkiä samosivat, kallistuivat yli
laivanlaidan tarkemmin kuullakseen, pudistivat päätään ja kuiskasivat
tuskin kuuluvasti:
--Käy myrsky syvyyksissä. Kohta se on myös korkeudet saavuttava.
--Luoja laupias meitä armahtakoon!
Risti kätensä laivan kapteeni, paljasti päänsä ja kaikki yhtyivät hänen
kerallaan hiljaiseen rukoukseen.
Sen päätyttyä hän peitti päänsä ja virkahti reippaasti laivaväelleen:
--Me emme voi estää elämänmyrskyjä nousemasta. Mutta Jumalan avulla me
voimme sitä ennen ehtiä valkamaan, joka on meidän hyvä uskomme ja
luottamuksemme Herraamme Vapahtajaamme.
Kävivät kaikki taas hoitamaan purjeitaan. Mutta syvyys jylisi ja
kumahteli kuin olisi suuri ukkos-ilma raivonnut meren sydämessä.