Suuri suru oli sillä aikaa vallinnut koko valtakunnassa tuon
kuvankauniin kuninkaantyttären katoamisesta.
Kuningatar oli itkuun aivan menehtymäisillään. Hovinaiset kulkivat
pitkin päivää punoittavin silmin, herahtipa heleä kyynel nuoren uljaan
ritarinkin silmästä, kun hän ajatteli impeä soreahiusta, jonka värien
puolesta hän kerran oli uneksinut turnajaisissa peistä taittavansa.
Myöskin muut alammaiset muistelivat häntä suurella hellyydellä.
Häntä etsittiin kaikkialta. Lähetettiin airueita joka kylään ja
kaupunkiin, kuulusteltiin asukkailta ja teiden kulkijoilta. Kaikki
turhaan.
Hän oli hävinnyt jäljettömiin. Eikä murhe poistunut enää
kuninkaanlinnasta eikä apea mieliala alammaisten asunnoista.
Ainoa, joka ei tiennyt tuosta kaikesta mitään, oli kuningas itse.
Hänelle ei uskallettu pitkään aikaan siitä sanoa mitään. Osaksi
peljättiin hänen vihaansa, osaksi toivottiin hänen tyttärensä löytyvän
vielä. Ja kun hän muutenkin eli joko hallitushuolissaan tai
viisaustieteellisiin teoksiinsa syventyneenä, hän tuli yleensä
kiinnittäneeksi sangen vähäistä huomiota perheasioihin, milloin ne
eivät tulleet suorastaan hänen silmilleen.
Niin jäi hänen tyttärensä kohtalo hänelle kotvasen tuntemattomaksi.
Sillä aikaa etsittiin yhä epätoivoisemmalla innolla kaunista
kadonnutta, luvattiinpa vielä runsaat rahalahjat sille, joka taisi
esiintuoda pienimmänkin tiedon hänestä.
Kenties juuri niiden houkuttelemana saapui linnaan eräs köyhä
kalastaja, joka teki selkoa oudon, kuvankauniin impyen ilmestymisestä
heidän majoilleen, hänen kihlautumisestaan mökin muhkean nuorukaisen
kanssa ynnä kaikista siitä johtuneista tapahtumista.
Kuunneltiin aina tarkemmin hänen kertomustaan, aseteltiin toistensa
yhteyteen eri asianhaaroja, vertailtiin aikamääriä, ja tultiin vihdoin
siihen surulliseen lopputulokseen, ettei hänen tarinansa esine voinut
olla kukaan muu kuin tuo kuvankaunis kuninkaantytär itse, joka siis
täst'edes oli todella kuolleeksi katsottava.
Hänen kohtalonsa herätti yleistä sääliä ja surkuttelua. Sitä itkettiin,
sitä huokailtiin ja nyyhkyteltiin.
Mutta vihdoin oli asia eräänä aamuna kaikessa kaameassa ankaruudessaan
myös kuninkaalle kerrottava.
Se teki ihmeellisen vaikutuksen häneen.
Sensijaan että hän olisi suuttunut, synkistynyt tai puhjennut
kyyneliin, hän ryntäsi ylös vuoteeltaan, heitti nurkkaan yömyssynsä ja
huusi:
--Unienselittäjät! Missä ovat minun unienselittäjäni? Tuokaa ne
hetipaikalla tänne!
Kuningatar, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi oli jäänyt tuon
murheasian ilmoittaminen hänelle, huomautti hiljaisesti:
--Eiköhän olisi ehkä kaikkeinkorkein kruununneuvosto koolle kutsuttava?
--Ei! huusi kuningas kahta hurjemmin, ei mitään kruununneuvostoa. Minä
olen saanut tarpeen herroista tiedemiehistä ja taiteilijoista,
prelaateista, lainsäätäjistä ja eri elinkeinojen harjoittajista.
Kaikkein enimmän tarpeen minä olen saanut omasta suuresta suvustani.
Unienselittäjät! Tuokaa tänne unienselittäjät! Ja nyt heti, paikalla,
taikka minä tulen mielenvikaiseksi!
Hän asteli niin kiivaasti edestakaisin kammiossaan ja hän heilutteli
niin uhkaavasti laahustavan yönuttunsa laskoksia, että kuningatar
katsoi parhaaksi siinä silmänräpäyksessä totella häntä.
Kutsuttiin hänen eteensä unienselittäjät. Kuningas katsoi hetkisen
tiukasti heihin, istui sitten vuoteensa reunalle, heitti jalkansa
ristiin ja loihe lausumaan:
--Minä olen nähnyt hirveätä unta, hän sanoi. Teidän on se minulle
henkenne uhalla selitettävä.
Ja hän kertoi heille asian juurta jaksaen, sellaisena kuin hän oli sen
kuullut juuri, mutta niinkuin se olisi ollut nähtyä unessa eikä elettyä
todellisuudessa.
Unienselittäjät kävivät miettiväisiksi.
He olivat kaikki kuulleet kuvankauniin kuninkaantyttären tarinan, he
tiesivät sen jokaisen yksityiskohdan. Mutta koska he olivat tottuneet
vain unia selittämään, he olivat aivan ymmällä, miten suhtautua tähän
majesteetilliseen oikkuun, jonka silminnähtävä tarkoitus oli pitää
pilana heidän ammattiaan.
--Herra, sanoi yksi ja rohkein heistä. Mitä kerrot, on totta eikä unta.
Se on niin tapahtunut, se ei kaipaa mitään selitystä.
Kuningas viittasi hänet luokseen, koputti varovasti hänen kaljua
päälakeaan ja virkkoi:
--Kun minä sanon, että se on unta, niin se on unta. Vai tahdotko tehdä
minut valehtelijaksi? Jos sinä sitäpaitsi voit sanoa minulle, mikä on
ero unen ja todellisuuden välillä, niin sinä saat viisi markkaa
minulta.
Unienselittäjä asetti sormen nenälleen, rypisti otsansa, mietti
hetkisen ja sanoi:
--Niiden välillä ei ole mitään erotusta.
Hän luuli kuninkaan tahtovan sitä vastausta ja siksi hän vastasi niin.
Mutta siinä hän suuresti erehtyi.
Kuningas koputti jälleen hänen kaljua päälakeaan.
--Tuosta vastauksestasi, hän sanoi, sinä sietäisit selkääsi tai joutua
kaakinpuuhun. Missään tapauksessa se ei ole puolen palaneen puupätkän
arvoinen: Noh, ja te muut? Mikä on ero unella ja todellisuudella?
Seurasi jälleen pitkä, painostava vaitiolo.
Vihdoin rohkaisi itsensä vanhin ja viisain heistä, astui askeleen
eteenpäin, kumarsi maahan saakka ja sanoi:
--Jos minä näen unta, minä luulen eläväni todellisuutta. Jos minä elän
todellisuutta, minä luulen näkeväni unta. Uskon, että juuri näin on
laita meidän armollisen majesteettimme.
Kuningas nyykäytti päätään suopeasti hänelle.
--Hyvä, hän sanoi. Sinä saat viisi markkaa. Mutta nyt tahdon minä, että
todellisuus, joka on minulle kerrottu, on selitettävä niinkuin uni
minulle.
Unienselittäjä kumarsi toisen kerran maahan saakka ja sanoi:
--Herra, miksi et pyydä minua peltoa painomitoilla, kultaa
pintamitoilla mittaamaan? Mutta tahtosi tapahtukoon. Suvaitse käskeä,
että nämä kaikki muut poistuvat huoneesta, niin tahdon sen kahdenkesken
sinulle ilmoittaa.
Kuningas ei vitkastellut hänen nöyrää pyyntöänsä noudattaa.
Hän tarttui ruokosauvaansa, ajoi pois kaikki palvelijansa ja
hoviväkensä, vieläpä muut unienselittäjätkin, heitellen heitä selkään
tohveleillaan. Sitten istahti hän lääpästyneenä vuoteensa laidalle,
asetti keppinsä polviensa väliin ja virkahti:
--Noh? Saanko minä nyt kuulla sinun selityksesi?
--Kyllä. Salli minun nyt vain keksiä oikea muoto ajatuksilleni.
Hän mietti hetkisen, astahti aivan lähelle kuningasta ja kuiskasi:
--Että tyttäresi tahtoi mennä naimisiin köyhän kalastajan kanssa,
todistaa, että hän rakasti häntä. Mutta että hän juuri hää-yönä kutsui
esille sen maankuulun kuninkaanpojan merten syvyyksistä, todistaa, että
hän rakasti vielä enemmän tätä, vaikka häntä ammoin oli pidettykin
vainajana. Sinun tyttäresi rakasti siis enemmän unta kuin
todellisuutta. Hän eli kaksoiselämää, joka ei ajan pitkään ole
mahdollinen kenellekään kuolevaiselle. Hän meni mereen, siksi että
sinne veti häntä hänen unelmansa. Jokainen, joka kohtaa mielikuvansa,
kuolee. Mutta olisi turha surra sitä, sillä totisesti voidaan sitä
sanoa autuaalliseksi kuolemaksi.
--Oikein, nyykäytti kuningas päätään ajatuksissaan. Mutta mikä oppi on
meidän tuosta nyt tulevaisuuteen nähden otettava?
Vanha unienselittäjä laski kätensä hänen olalleen ja virkahti
alamaiselle aivan tavattomalla vilpittömyydellä:
--Sinäkin elät kaksoiselämää. Puolet aikaasi käytät sinä
käytännöllisiin hallitustoimiin, toiset puolet tietoperäiseen
ajatustoimintaan. Sinun haaveesi on tulla viisaaksi hallitsijaksi. Usko
minua, se on mahdotonta, sillä se on kahden toisiaan poissulkevan
vastakohdan yhdistämistä. Viisaus ei hallitse, vaan vallitsee.
Valtakuntaa ei ohjata tiedolla vaan taidolla, ja sitähän sinä et
kirjoista opi. Jätä siis jompikumpi, kirjat tai valtakunta, ja ihmiset
tulevat siunaamaan sinun muistoasi.
Kuningas kohotti päänsä, katsoi tuokion tutkivasti häneen ja hymyili:
--Oikein. Tarkoitat, että minun on valittava joko ahven tai kultakalat.
Minä valitsen kultakalat.
Sitten hän hypähti äkkiä ylös, huusi jälleen sisälle hoviväkensä ja
palvelijansa ja antoi määräyksensä:
--Kruununneuvosto on heti koolle kutsuttava. Minä luovun kruunustani.
Ei mitään vastaväitteitä. Minä luovun poikani hyväksi tai kansani
hyväksi tai kenen hyvänsä hyväksi, joka tahtoo yhdistää kaksi
vastakohtaa ja palvella samalla kertaa unta kuin todellisuutta.
Niin tapahtuikin. Eikä tarina kerro, kuinka hän päätti päivänsä, mutta
juuri senvuoksi me voimme otaksua sen tapahtuneen mahdollisimman
onnellisesti, sillä sanoohan jo vanha lauseparsi, ettei onnellisilla
ihmisillä ole mitään historiaa.
Tiedetään vain hänen vanhuudestaan, että hänen usein nähtiin onkivapa
kädessä ja jokin hyvä kirja kainalossa vaeltavan lehtokujaa, joka johti
hänen tyttärensä entiselle mielipaikalle puistolammikon luona. Siihen
istahti hän päivänpaisteeseen ruohikkoon, laski onkensa vesille, otti
esille kirjansa ja vaipui syvämietteisiin tutkisteluihin kaiken
olevaisen ongelmista.
Sitä ainakin pidettiin luonnollisena, sillä kukaan ei uskaltanut
häiritä häntä.
Mutta kerran, kun hän viipyi liian kauan tällaisella retkellään,
mentiin varovaisesti katsomaan, mitä hän teki, ja nähtiin, että hän--
nukkui.
Niin, hän nukkui todellakin! Nukkui selkoselällään, kasvot kohti
laskevaa aurinkoa, kuorsasi syvää onnenlapsen unta, vapa vaskinen
käteen hervahtaneena, kirja päänsä alla.
Silloin ymmärrettiin, että hän oli ylimmän viisauden saavuttanut ja
saanut ainakin omalta kohdaltaan sopusointuun ikuisen ristiriidan
ahvenen ja kultakalojen välillä.