Vieri sitten aikaa vähäisen.
Vietti yönsä Ahdin impien ilossa se maankuulu kuninkaanpoika, mutta
notkui neinnä morsianna köyhän kalastajan mökissä tuo kuvankaunis
kuninkaantytär, joka ei ollut hennonnut evätä kättään muhkealta
nuorukaiselta, joskin hänen sydämensä oli kumman kuvajaisen oma.
Näin elivät he kumpikin kotvasen omituista, vaarallista kaksois-elämää.
Raikui riemu kattoon saakka Ahdin pitkissä pidoissa. Paistoi päivä
leppeämmin merimiehen lesken taloon mieluisan miniän helman kynnystä
kuluttaessa.
Kuitenkaan he eivät kumpikaan voineet unohtaa toisiaan.
Pyrki usein sen maankuulun kuninkaanpojan nauru itkuksi tyrehtymään
keskellä jumalaisten juominkeja, aallon kassapäiden karkeloita. Eikä
ollut kaukana kyynel mieluisan miniänkään, kun kuu illoin tupaan tuli
ja meri tuvan takana hänelle muinaisia muistutteli hiljaisella,
salaperäisellä hyminällään.
Kuitenkin he koettivat kumpikin urhoollisesti kestää eronsa. Sillä
olivathan he niin sen päättäneet.
Koitti sitten päivä, joka oli päättyvä häihin ja hää-yöhön heille
kummallekin.
Pidettiin paljon Ahdin linnassa siitä maankuulusta kuninkaanpojasta.
Hän oli siro, hän oli sorea, hän oli sukkela, ja vaikka kaikki
tiesivätkin, että hän oli oikeastaan vain ihmislapsi, sopi kalanpursto
niin hyvin hänelle, että korkeimmatkin kuolemattomat kohtelivat häntä
vallan vertaisenaan.
Viimeksi oli Ahti tarjonnut oman tyttärensä vaimoksi hänelle. Hän oli
suostunut, ja häät oli eräänä elokuun yönä Ahtolan valtakunnan koko
komeudella vietettävät.
Pitkästynyt odotukseensa myös mökin muhkea nuorukainen. Huolimatta
morsiamensa vastaväitteistä hän oli samaksi illaksi kutsunut luokseen
papin ja lukkarin sekä vieraiksi kaikki kalastajat pitkin rannikkoa.
Eikä hän ollut muuta kuin nauranut heleästi, kun oli hätäpäissään
uskonut hänelle huolensa tuo kuvankaunis kuninkaantytär.
--Tiedäthän, että pidän paljon sinusta, tämä hänelle huohottaen
sopertanut. Kenties olen kuitenkin tehnyt väärin sinua kohtaan, kun
olen sallinut sinun kanssani kihlautua. Sillä minä kuulun toiselle,
toinen omistaa minun tunteeni ja ajatukseni...
--Toinen? Kuka toinen?
--Hän, meren sulho, kumma kuvajainen. Hän, joka nousee joka kuudan-yö
minun luokseni syvyyksistä ja jota vastaan minä joka ilta riennän
venevalkamaan...
--Armaani! Nyt sinä suotta syytät itseäsi! Olenhan jo viikkoja nukkunut
vierelläsi ja pitänyt silmällä sinua: et sinä ole mihinkään mennyt.
--En nyt, kun me olimme hänen kanssaan päättäneet erota toisistamme.
Mutta minä tunnen jo edeltäkäsin, etten sittenkään, en sinä ilmoisna
ikänä jaksa pitää päätöstäni. Siksi varoitan vilpittömästi sinua: älä
luota minuun! Heitä, hylkää minut!
--Moisten kuutamokuvittelujen takia? En milloinkaan. Olen päinvastoin
varma, että saan mitä parhaan ja uskollisimman vaimon sinusta.
Äitimuori on oikeassa. Hän sanoo, että se on aivan ansaitsematon onni
minulle.
--Älä puhu niin! Sinä särjet sydämeni. _Minä_ en _sinua_ ansaitse,
ymmärrätkö? Sinä olet suuri, sinä olet kaunis, sinä olet eheä ... minä
kurja olen moneen osaan paloiteltu.
--Yksikin niistä riittää minulle. Ja saanhan minä parhaan palan, eikö
totta?
--Älä ole niin varma siitä. Jos _hän_ tulee...
--Meren sulho?
--Niin. Hän vaatii silloin kaikki. Hän vie minut sieluineni ja
ruumiineni.
--Ja tuota hassutusta pyydät sinä minua uskomaan!
Olleet turhia kaikki meren morsiamen varoitukset. Eikä hän voinut olla
itsekseen ihmettelemättä, että tuo kalastajanuorukainen, joka uskoi
kaikki, mitä muuten meri-elämästä ylenluonnollista kerrottiin, ei
ottanut ollenkaan uskoakseen sitä, mikä hänelle, kuvankauniille
kuninkaantyttärelle, oli mitä yksinkertaisinta ja luonnollisinta.
Ja hän oli tullut siihen johtopäätökseen, ettei ihmeellisyys ollut
samaa kaikille ja että seikka, jota toinen piti selviönä, saattoi olla
toiselle kaikkien luonnonlakien väkivaltaista vääristelyä.
Samaan aikaan vaihdelleet kirjavan kiven kupeella mielipiteitään Ahdin
impien imanne ja se maankuulu kuninkaanpoika.
--Armaani, miksi sinä olet niin surullinen? Ahtolan nuorin neiti
kysynyt. Etkö iloitse? Kuulummehan tästä illasta toisillemme.
--Tietysti iloitsen minä siitä. Ja huomisesta saakka sinä tulet
näkemään minut vain iloisena.
--Mutta tänä iltana? Mikä kaihtaa tänä iltana sinun kasvojasi? Joku
muisto muinaisesta?
--Niin. Viimeinen varjo maan viheliäisyydestä. Mutta älä välitä siitä!
Huomenna olen minä kokonaan kirkas ja vain sinua varten.
--Kuinka kummallisia te ihmislapset olette? Te kärsitte maalla ja te
kärsitte meressä, eikä teidän sielunne ole koskaan siellä, missä te
itse olette.
--Olet oikeassa. Mutta ei puhuta siitä.
--Katsopas minua, minä en koskaan kärsi. Minun sieluni on aina siellä,
missä minun ruumiini ja jäseneni ovat, ja siksi on minun elämäni
iloista, iankaikkista nautintoa. Mutta siinä sinä istut ja nureksit
minun vierelläni. Mistä se johtunee?
--Siitä, että minä vain olen kurja kuolevainen. Siitä, että sinä olet
kuolematon ja että sinun juhlasi ovat jumalten pitkiä pitoja, jotka
eivät pääty milloinkaan. Mutta minulla seuraa aina suru iloa ja
kärsimys nautintoa.
--Taikka päinvastoin ilo surua ja nautinto kärsimystä! Se mahtaa olla
ihanaa.
--Siitä ihanuudesta olen juuri luopumaisillani.
--Ja olet siksi surullinen? Sinä kadut päätöstäsi?
--En. Minä en kadu mitään.
--Mutta miksi?
--Siksi, että minä en ole vielä eheä niinkuin sinä. Siksi, että joku
osa minusta kuuluu vielä tuonne ylhäälle.
--Kärsimyksen valtakuntaan?
--Niin. Joku osa minussa on vielä kuolevaista.
--Ja se tahtoo sinut ihmiseksi jälleen?
--Niin. Minä ymmärrän, että se on mahdotonta, mutta minä en voi sille
mitään. Ken kerran on ajassa elänyt, hänen on vaikea sitä edes
iankaikkisuudessa unhottaa.
--Tänä yönä minä suutelen sinut kuolemattomaksi!
--Tee se, armaani! Ja minä vakuutan, että huomenna ovat kaikki mustat
muistot minulta haihtuneet.
--Jo nyt! Jo nyt on sinun oltava iloinen ja onnellinen. Lupaatko?
--Minä lupaan.
Hän lupasi enemmän kuin hän voi pitää. Mutta kuka ei olisi tehnyt sitä
hänen asemassaan? Sillä Ahtolan nuorin neiti kietoi hänet
käsivarsillaan ja hänen suortuvansa lankesivat hänen kasvoilleen kuin
esirippu kaiken entisen ja nykyisen välillä.
Niin uivat he päin Ahdin linnaa kuin kuutamon kajastus merellä tai
putoovan tähtösen hopeajuova, joka häipyy pimeyteen.