Sinä yönä ei nukkunut paljoa tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Hän valvoi
vain ja kääntelehti vuoteellaan ja ajatteli seuraavaa aamua, jolloin
hänen olisi lupa hovineitoineen mennä oikean meren rantaan ja kohdata
oikean, ihanan todellisuuden ihmeellisyyksiä.
Armaat, aineettomat kohtaukset tuon kumman kuvajaisen kanssa olivat
niiden surullisesta, lempeästä suloudesta huolimatta käyneet hänelle
todellakin sietämättömiksi.
Hän halasi kuulla myrskyn pauhinaa! Sillä taiteellisesta,
koristeellisesta ympäristöstään ja keinotekoisesta kasvatuksestaan
huolimatta hän itse oli oikea kuninkaantytär, joka ei kaiken
kuninkaallisuutensa kuorman alla ollut mitään omasta alkuperäisestä
ihmisyydestään kadottanut.
Yön hetket vierivät hitaasti hänen ohitseen. Vihdoin kävi niidenkin
kilpikonnankulku hänelle sietämättömäksi.
Hän nousi äkkiä vuoteessaan. Hän kohotti käsivartensa ja vannoi pyhän
valan oman personallisuutensa jumalille olla aina itselleen uskollinen
ja tehdä juuri niin kuin hänen mielestään oli kaunista ja oikeaa
maailmassa.
Sitten hän pukeutui nopeasti, hiipi hiljaa ulos kammiostaan, otti
eteisestä oman vaskisen onkivapansa muine vehkeineen ja pujahti ulos
pimeään yöhön ohi nukkuvien vartioiden.
Ulkona tuuli ja satoi. Mutta niin suuri oli hänen sisäinen
jännityksensä ja niin kiihkeä hänen sielunsa palava intohimo, että hän
ei huomannut tuulen vonguntaa linnantorneissa eikä sateen suhinaa
paljaille hartioilleen, vaan juoksi, joutui kohti meren kohinaa, joka
valtavana bassoviuluna kaikui yli tämän yöllisen jouhiorkesterin.
Kun hän tuli lähemmä, se muuttui pasuunaksi. Ja kun hän tuli vielä
lähemmä, toitotti häntä vastaan sieltä kuin kokonainen
torvisoittokunta.
Mutta aivan lähellä, laakoja rantakallioita myöten kavutessaan, hänestä
oli kuin olisi niiden takana ollut täysilukuinen sinfooninen
soitinseura rumpuineen ja huiluineen, symbaleineen ja
englannintorvineen. Eikä vain yhtä seuraa, vaan monta, kymmenen,
kaksikymmentä, sata seuraa, jotka kaikki soittivat kuin hengen edestä
ja kaikki tottelivat samaa näkymätöntä, voitollista, ylenluonnollisilla
voimilla varustettua jättiläisjohtajaansa.
Vihdoin hän oli kallion kukkulalla. Hurja, villi, kaikkien
kesyttämättömien alkuperäisten vaistojen kohottama riemuhuuto kajahti
hänen rinnastaan.
Siinä se oli, siinä se siis vihdoinkin oli, meri, oikea meri,
maailmanmeri, todellisessa, väärentämättömässä, mistään
välittämättömässä, suuressa, suvereenissa voimassaan ja kunniassaan!
Siinä se oli, se pursien pirstaaja, se miesten päänmeno, se outojen,
vielä nimittämättömien hirviöiden kotisija, joka saattoi hyvällä
tuulella ollessaan sallia heiluvan hetken lasten tuokion pinnallaan
leikitellä, mutta oli jo seuraavassa hetkessä valmis heidät harteiltaan
pudistamaan ja heidät tuhoamaan!
Siinä se oli, se ilon, se tuskan, se intohimon, se oikean, todellisen
elämän meri, jonka pauhinan hän niin usein unettomina öinä oli kuullut
korvissaan, jonka onnettomuutta ennustavan kohinan hän niin usein oli
havainnut suonissaan, mutta jonka vaateliasta, tinkimätöntä
kaikkivaltaa hän ei ollut koskaan tahtonut täysin tunnustaa itselleen!
Ja tämä ranta oli maailman ranta, jolla hän joskus oli kuullut ihmisiä
peloteltavan ja jonka sanottiin opettavan ja taivuttavan tielle
oikealle senkin, joka ei mistään muusta ottanut oppiakseen eikä
taipuakseen!
Eikö hän olisi iloinnut ja huutanut? Eikö hän olisi laulanut ja
karkeloinut, pyörinyt ympäri ja tullut hourupääksi näin korkean ja
ihanan todellisuuden ihmeen kohdatessaan!
Mutta samalla kaikui hänen korviinsa laulu, joka tuntui tulevan suoraan
tuolta tuimista, synkistä, temmeltävistä syvyyksistä.
Hän pani käden korvalleen ja kuunteli. Ja hän kuuli selvään seuraavat
ihmissanat:
»Älä naura, ihana impi! Sinä kuulet vasta meren kuohut ja näet sen
valtavuuden. Mutta sinä et tunne vielä sen pimeää, alkusyntyistä
julmuutta ja armottomuutta.
Kuin auringon se sinut sisäänsä ahmaisee. Kuin kointähden se sinut
aamulla korottaa ja illalla jälleen syöksee syvyyteen.
Älä ilakoi, kuvankaunis kuninkaantytär! Sinä olet tullut vain meren
mahtavuutta imehtimään. Siispä tiedä, että meri voi olla myöskin kuin
kansa, joka orjailee ja sietää sortoa satoja vuosia, mutta herää
hetkessä ja sortaa sortajansa.
Kuin kaarna katkeevat sen käsissä silloin kaikki vallanmerkit. Kuin
ruoko häälyvät silloin kaikki hallitsijahuoneet ja syöksyvät syvyyteen.
Älä heilu, hienohelma! Sinua hurmaa meren kohina korvissasi ja
valtimoissasi. Jospa aavistaisit, että elämä on valta, joka ei siedä
leikkiä, ja intohimo on pyhä pyörremyrsky, joka ottaa omansa, mistä
tahtoo, eikä laske sitä koskaan takaisin entisenä entisille sijoilleen!
Kuin lentävän lehden se sinut syliinsä tempaisee. Kuin kuluttava tuli
se sinut polttaa karreksi ja syöksee syvyyteen.
Tule hulluksi, turmansynty! Sinä luulet maailmanrannalla ijäti
istuvasi. Ja kuitenkin on tähtiin kirjoitettu, että sinä rakastat
kuvajaista enemmän kuin oikeaa ihmistä ja että tuo rakkaus on sinut
nuorena raateleva.
Kuin meren suola on se sinun sydänhaavojasi kirveltävä. Kuin meren
maininki on se sinua hulluksi huljuttava ja syöksevä syvyyteen.»
Sade oli lakannut. Repaleiset pilvet ajelehtivat kuun ohitse. Ja yhä
kaikui tuo laulu mereltä ja meren syvyyksistä, huumaten järjen ja
aistimet, tunkien sieluun ja sydämeen.
Riensi rantaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Heitti onkensa aalloille
ja odotti vavahtelevin verin, mitä antaisi hänelle Ahti ruokorinta.
Se antoi ahvenen hänelle.
Samassa seisoi maankuulu kuninkaanpoika hänen edessään.
--Kuka olet? kysyi värisevin äänin tuo kuvankaunis kuninkaantytär.
Mutta sen hän teki vain sielunsa suuressa hämmästyksessä ja jotakin
sanoakseen. Sillä hän tunsi kyllä kumman kuvajaisensa puistolammikosta.
--Olen mielikuvasi, kuuli hän korvaansa kuiskattavan. Olen ihanteesi.
Tule ja syleile minua!
Ja samalla hän tunsi suulleen suudeltavan.
Äkkäsi silloin sydämensä seisahtavan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Ja
hän vaipui hänen valtoihinsa pimeässä yössä, myrskyn mylviessä,
aaltojen korkealle kohotessa, repaleisten pilvien kuun ohi kuin
vauhkojen onnen varsojen tai harhailevan haaveen hahmokuvien kotiinsa
tuulen nopeudella kiirehtäessä.
Aamulla, kun heidän tuli erota, kysyi tuo kuvankaunis kuninkaantytär:
--Milloin saan sinut nähdä jälleen?
Vastasi se maankuulu kuninkaanpoika:
--Milloin hyvänsä, kun toteutat mielikuvasi.
Kysyi vielä tuo kuvankaunis kuninkaantytär:
--Etkö isäni linnaan käy? Aiotko jälleen ahventen valtakuntaan?
--Menen, minne menevät omat unelmasi. Eivätpä nekään isäsi linnaa kohti
kulje.
Sanoi sanansa se maankuulu kuninkaanpoika ja sukelsi syvyyteen.