Valtakunta, jossa kaikki nämä kummat tapahtuivat, oli varsin edistynyt
ja valistunut valtakunta. Sen kruununneuvostoon kuului, paitsi
kuninkaallisen perheen jäseniä sekä ylhäisiä pappeja, prelaatteja ja
varsinaisia valtaneuvoksia, myöskin tieteen, taiteen, lainsäädännön
y.m. korkeamman kulttuurin edustajia. Eipä ollut heidän joukostaan edes
etevimpien ammattien eikä elinkeinojen harjoittajia unohdettu.
Heidän vastattavikseen oli asetettu seuraavat kysymykset:
1:o. Onko totuus ja sen etsiminen onneksi vai onnettomuudeksi
ihmiselle?
2:o. Missä määrin voi katsoa ihmisen sisällisellä totuudella olevan
mitään tekemistä häntä ympäröivän ulkopuolisen todellisuuden kanssa?
3:o. Kuinka on täsmittävissä ero todellisen ja näennäisen, kuten esim.
ihmisten ja heidän kuvajaistensa välillä?
4:o. Mikä on kultakala ja mikä on oikea kala?
Kuten lukija huomaa, oli kuningas kuultuaan asianlaadun korkealta
puolisoltaan, käsittänyt sen kaikella sillä vakavuudella ja
syvämielisyydellä, millä hän kaikki muutkin asiat käsitti ja ratkaisi
isänmaan onneksi ja valtakunnan siunaukseksi. Se ei ollutkaan hänelle
vaikeata, sillä paitsi että hän oli maan isä ja todella kunnollinen ja
viisas hallitsija, hän oli samalla ammatti-ajattelija, kuten hänen
maassaan filosofeja yleensä nimitettiin. Ja tällä kertaa, kun oli
kysymys hänen ainoasta tyttärestään, hän oli mennyt itse asian ytimeen
sekä eräillä viisailla, isällisillä keskustelemuksilla saanut ilmi
häneltä, mitä tuolla lammikon reunalla oikeastaan oli tapahtunut.
Sen tehtyään hän oli sulkeutunut kammioonsa ja laatinut korkean
omakätisesti yllämainitut ponsilauselmat, joihin kuninkaallisen
kruununneuvoston oli nyt selvään ja suoraan vastattava.
Heti ensimmäinen kysymys herätti pitkän ja vilkkaan ajatustenvaihdon.
--Pyydän huomauttaa, lausui eräs mahtava kirkkoruhtinas, että totuus,
koko totuus, on meille jo Jumalan kirkkaassa sanassa ilmoitettu. Sen
omistaminen on epäilemättä suurin autuus, sen enempi etsiminen suurin
onnettomuus ihmiselle.
--Toivoaksemme tässä ei ole kysymys mistään metafyysillisistä
totuuksista, väitti siihen eräs yhtä tunnettu luonnontutkija. Sillä
nehän eivät ole mitään totuuksia, ollen pelkkiä uskon-asioita.
--Päinvastoin ne ovat ainoita totuuksia, kivahti kirkkoruhtinas, jotka
ovat sen arvoisia, että niitä voidaan totuuden korkealla nimellä
kunnioittaa. Kaikki muu on vain tietoa, vain osatietoa.
--Siispä on meidän ensin määriteltävä itse totuuden käsite, kiisti
luonnontutkija itsepintaisesti. Pidän omasta puolestani ilman sitä
kaikkea enempää väittelyä mahdottomana.
Kiista olisi kukaties kuinka korkeaan liekkiin leimahtanut, ellei maan
isä, joka itse johti keskustelua omalla kuninkaallisella
kultavasarallaan, olisi puuttunut tapansa mukaan säveästi ja
välittävästi siihen.
--En ole tarkoittanut tätä korkeata neuvostoa koollekutsuessani, hän
sanoi, niin paljon väittelyä eri elämänkäsityksistä ja peruskäsitteistä
kuin ystävällistä ja hyvänsuopaista neuvottelua eräästä
valtakunnallemme mitä tärkeimmästä asiasta. Meillä on tässä tosiasia,
annettu tosiasia. Tyttäreni ei tyydy enää onkimaan kultakaloja. Hän
tahtoo onkia oikeita kaloja. Myöskään hän ei tyydy istumaan enää
puistolammikon reunalla. Hän tahtoo mennä oikean meren rantaan. Vielä
vähemmän hän tyytyy katselemaan lammenpinnasta kuvajaisia--omaa tai
muiden, se seikka on vielä selittämättä--: hän tahtoo nähdä oikeita
ihmisiä. Tämä on tosiasia. Nämä ovat neuvottelun edellytykset.
Ymmärrän, että hän pyrkii totuuteen. Minulla, yhtä vähän kuin hänen
valistuneella äidilläänkään, ei olisi mitään sitä vastaan, jos me vain
olisimme vakuutetut, että se olisi onneksi hänelle. Mutta juuri siinä
me epäröimme, sillä jos _me_ joskus elämässämme olemme toisillemme
jonkun totuuden sanoneet ja usein vallan vasten tahtoamme sellaisen
toisissamme havainneet, ei se koskaan ole ollut onneksi meille eikä
varsinkaan minulle. Siksi me olemme kutsuneet koolle tämän korkean
neuvoskunnan. Toivon keskustelun pysyvän näissä täysin havainnollisissa
ja käytännöllisissä puitteissa, joskaan meidän myötäsyntynyt
tiedollinen mahtipontemme ei suinkaan ole estävä sitä korkeammillekin
tasoille kohoamasta.
Se auttoi. Kuninkaan viisaat ja arvokkaat sanat tekivät tarkoitetun,
tyynnyttävän vaikutuksensa. Ja keskustelun tulokseksi tuli, että totuus
oli kaksiteräinen miekka, joka toisinaan voi olla onneksi, toisinaan
onnettomuudeksi ihmiselle.
Mutta sen etsiminen hyljättiin kokonaan. Se toi mukanaan vain pelkkää
tuskaa ja onnettomuutta.
Tämä päätös tapahtui pääasiallisesti erään valistuneen valtaneuvoksen
lausunnon johdosta, joka herätti yleistä mieltymystä.
--Totuuden täytyy olla jotakin myötäsyntynyttä, hän sanoi. Puu syntyy
puuksi: se on puun totuus. Susi syntyy sudeksi: se on suden totuus.
Meidän armollinen kuninkaamme ja hallitsijamme on syntynyt kuninkaaksi:
se on kuninkaan totuus. Minä puolestani olen hamasta lapsuudestani
saakka tuntenut syntyneen valtaneuvokseksi. Se on minun totuuteni. Asia
näyttää äärettömän yksinkertaiselta--kuten kaikki suuret totuudet--
mutta mikä syiden ja seurausten moninainen sarja siinä piilee, me
huomaamme vasta tarkastaessamme esim. ystävääni valtaneuvosta tässä
vierelläni. Päällepäin ei hänestä näy mitään erinomaista. Hän on
valtaneuvos niinkuin minäkin, hänen leukansa on sileäksi ajettu
niinkuin minunkin ja hänen rintansa niinkuin minunkin risteillä
koristettu. Hänen erikoisuutensa piilee syvemmällä. Hän ei nimittäin
ole syntynyt valtaneuvokseksi. Hän on syntynyt joksikin muuksi, esim.
räätäliksi, tai koulunopettajaksi, mutta ei valtaneuvokseksi. Vain
hänen ruhtinaansa armo on hänet siihen ansaitsemattomaan kunniaan
kohottanut. Siksi istuukin hän siinä paikallaan ilman mitään totuutta,
sillä joko hän on syntynyt vasten luonnonlakeja tai on hän vasten
luonnonlakeja tullut valtaneuvokseksi. Minä pelkään, että molemmat ovat
tapahtuneet sattumalta.
Mitä hänen vierustoverinsa mahtoi arvella moisesta suosituksesta, ei
tarina kerro, mutta väitetään, että hän taputti käsiään muun
kuulijakunnan mukana kaikkein innokkaimmin tälle yhtä terävästi
ajatellulle kuin henkevästi muovaellulle esitykselle. Hän saikin siitä
osakseen kaikkeinkorkeimman ja armollisimman päännyykähdyksen.
Siirryttiin sitten seuraavaan kysymykseen.
--Totuus, lausui eräs maailmankuulu kemisti ja Nobel-palkinnon saaja,
ei yleensä esiinny muuna eikä muualla kuin todellisuudessa ja sielläkin
vain vähin erin anniskeltuna. Mikroskoopin ja kemiallisten putkien
avulla on se kuitenkin sieltä havaittavissa, vaikkakin tuiki vaikeasti
kokoon sommiteltavissa. Sitä on siellä äärettömän pieninä aines-osina
kuin pölyhiukkasia päivänpaisteessa tai kultaa huuhtohiekassa, mutta
sitä _on_ kuitenkin, joskaan ei kenenkään kuolevan silmä voi sitä
kokonaan eikä täydellisenä käsittää. Siksi ei sillä myöskään ole mitään
syvempää tekemistä ihmisen sisäisen sielunelämän kanssa. Mitä taas
noihin n.s. sielullisiin ilmiöihin tulee, niin saattaa puhua tuskin
niidenkään edustaman todellisuuden totuudesta, sillä ne hajautuvat
vieläkin pienempiin ja itse sielunsilmillekin miltei näkymättömiin
aines-osiin, jotka tajuntamme ahtauden vuoksi ovat sitäpaitsi milloin
hyvänsä valmiita alitajuntamme umpisukkeloon sukeltamaan. Kun lisäksi
tulee, että niiden tutkimustapaa on omiaan vaikeuttamaan ei ainoastaan
yllämainittujen tieteellisten koneiden puute, vaan myöskin tutkijan ja
tutkittavan liian likeinen suhde toisiinsa, on selvää, ettei niin
epämääräisistä osatotuuksista kokoonpannulla yleistotuudella voi olla
mitään tekemistä ulkopuolisen todellisuuden kanssa.
Hän puhui kuin isän hihasta. Ja hän saikin koko kuulijakunnan
puolelleen.
Prelaatit kannattivat häntä senvuoksi, että he olivat jo virkansa
puolesta dualisteja, lainsäätäjät senvuoksi, että kansan ääni ei heidän
mielestään missään eikä koskaan ollut samaa kuin Jumalan ääni. Että
tiedemiehet yleensä häntä kannattivat, ei ollut merkillistä, sillä
hehän elivät omissa kammioissaan, korkealla ajan myrskyjen yllä, niihin
vaikuttamatta ja niistä mitään vaikutuksia ottamatta. Merkillisempää
oli, että myöskin taideniekat yhtyivät häneen, sillä hehän olivat joka
päivä tekemisissä sekä totuuden että todellisuuden kanssa. Mutta he
kutsuivat sitä yhdellä sanalla kauneudeksi ja väittivät, että se oli
niistä kummastakin yhtä kaukana kuin taivas oli maasta erotettu.
--Taide taiteen vuoksi! sanoivat he. Yhtä vähän kuin ruoholla, joka
kasvaa, on mitään tekemistä lehmän kanssa, joka syö sitä, yhtä vähän on
meidän taiteellamme mitään tekemistä suuren yleisön kanssa.
Tuli sitten yleiseksi mielipiteeksi, ettei ihmisen sisällisellä
totuudella ollut missään eikä milloinkaan mitään tekemistä häntä
ympäröivän ulkopuolisen todellisuuden kanssa.
Seuraava kysymys todellisen ja näennäisen, ihmisten ja heidän
kuvajaistensa, mahdollisesta suhteesta toisiinsa antoi aihetta moneen
syvämieliseen lausuntoon.
--Todellinen ja näennäinen ovat toistensa vastakohtia, väitti eräs
kuuluisa oikeus-oppinut. Siinä nyt on meillä esim. näennäinen
rikollinen. Hän voi olla viaton, hän voi olla vikapää, mistä minä
tiedän. Joka tapauksessa hänet on todistusten puutteessa irti
laskettava. Mutta annas olla kaksi valantehnyttä todistajaa, niin me
tuomitsemme hänet joka tapauksessa kuritushuoneeseen, olkoon hän sitten
näennäisesti lunta valkeampi.
--Se johtuu meidän lainsäädäntömme puutteellisuudesta, marisi siihen
joku vanhempi elinkeinonharjoittaja. Minullakin on ollut kunnia olla
kerran sen kanssa tekemisissä. Möin kerran viinaa, joka itse asiassa
oli vain näennäistä viinaa, sillä suurin osa siitä oli vettä. Mutta
rangaistus, johon minut siitä tuomittiin, oli täysin todellinen. Oliko
siinä mitään logiikkaa?
--Mutta ihmiset ja heidän kuvajaisensa? huomautti kuningas, joka tahtoi
saada asian jälleen oikealle tietoperäiselle tolalleen.
--Siinä suhteessa on näennäinen aina todellisuutta todellisempi, jyrisi
eräs valkohapsinen kuvanveistäjä ja akateemikko, jonka rintaa niinkuin
valtaneuvostenkin kymmenet tähdet ja mitalit koristivat. Minä teen
esim. kuvan tästä ystävästäni estetiikan professorista. Epäilemättä se
on todellisempi kuin hän itse. Se elää läpi vuosituhansien.
Tässä hän sai odottamatonta kannatusta eräältä korkealta prelaatilta,
joka nousi, rykäisi ja loihe lausumaan:
--Yhdyn täydellisesti edellisen puhujan valistuneeseen mielipiteeseen,
hän sanoi. Ylevä mielikuva on epäilemättä karkeata todellisuutta sekä
todellisempi että ikuisempi. Siinä on meillä esim. Sixtiininen kappeli.
Mestari, joka on sen luonut, on kuollut, samoin kuin kaikki hänen
aikalaisensa, mutta hänen mielikuvansa elävät ja vaikuttavat
sukupolvesta sukupolveen, myöskin ne, joiden uskonnollinen arvo voi
olla riidanalainen. Ja uskaltaakseni toisen vieläkin ylevämmän
esimerkin: Mitä on Herramme Vapahtajamme meille useimmille? Epäilemättä
vain kuva, vain mielikuva. Ja mitä hän oli omille opetuslapsilleen?
Epäilemättä Mestari, joka muovaili esille heidän sieluistaan oman
iankaikkisen mielikuvansa taivaallisesta Isästään. Kuka voi nyt sanoa,
ettei kuvajainen olisi ikuisempi kuin ihminen, ettei näennäinen olisi
todellisuutta todellisempi?
Se tulikin kokouksen päätökseksi luonnontieteilijäin mitä vilkkaimmista
vastalauseista vähääkään välittämättä.
Oli jälellä enää vain viimeinen kysymys. Mutta sen ratkaisi kuningas
itse omalla arvovallallaan.
--Tuokaa tänne kala! hän sanoi. Oikea kala!
Tuotiin suuri, kyrmyniska ahven korkean neuvoston eteen.
--Ja tuokaa sitten kultakala!
Tuotiin myöskin kultakala. Kuningas katseli rypyssä otsin hetken niitä
kumpaakin ja kaikki koko valtasalissa vapisivat peläten päätöstä, joka
tällä hetkellä askartelihe esille hänen aivojensa kammioista. Vierähti
hirmuinen, äänetön hetki, pari, jotka ukkosta ennustivat.
Mutta sitten selkeni hänen otsansa kokonaan, hänen kasvonsa saivat
jälleen sen rauhallisen kirkkauden, joka oli niille ominaista, ja hänen
katseensa sen syvämielisen ilmeen, minkä elämänpitkä ajatustyö oli
antanut niille.
Hän kohotti oikean etusormensa ja osoitti kumpaakin kala-yksilöä
peräkkäin:
--Tuo on kultakala, hän sanoi, ja tuo on oikea kala. Tuo on korukala ja
tuo on tarviskala. Ymmärrän täydellisesti, että tyttäreni tahtoo onkia
oikeita kaloja. Asia on ratkaistu. Hyvät herrat, kokous on päättynyt.
Kuten aina ennenkin, pidämme keskustelun vastauksena kysymyksiin.
Sanotaan, että hänen majesteetillaan maan isällä oli pieni perhekohtaus
sinä iltana. Mutta on mainittava hänen kunniakseen, että hänen
päätöksensä pysyi järkkymättömänä.
Hänen tyttärellään oli seuraavasta päivästä saakka oleva lupa mennä
oikean meren rantaan, onkia oikeita kaloja ja tavata, jos mahdollista,
oikeita, luojanluomia ihmisiä.
Näin päättyi tuo kruununneuvoston historiallinen kokous, jonka
päätökset, joskaan ne eivät suoraan ja välittömästi asiaan
vaikuttaneet, kuitenkin tulivat epäsuorasti ja välillisesti
ratkaiseviksi koko valtakunnan kohtalolle.