Oli puhunut totta se maankuulu kuninkaanpoika. Sillä eivät johtaneet
kohti linnaa kuvankauniin kuninkaantyttären askeleet.
Hän etsi ja löysi köyhän kalastajan majan rannan louhten lomasta. Hän
sepitti tarinan, että hän oli pelastunut eräästä haaksirikkoisesta
laivasta, jonka kaikki muu väki oli mennyt meren omaksi. Hän sanoi
olevansa yksin maailmassa eikä tietävänsä, mitä tehdä, kuhun kulkunsa
suunnittaa. Hän pyysi itselleen ruokaa ja liettä lämmitellä.
Armahti avutonta köyhän kalastajan perhe. Antoi hänelle paikan pöytänsä
ja tulisijansa ääressä. Hän palkaksi talon töitä toimitteli, auttoi
emäntää, minkä osasi, ja piti välillä seuraa hänen pojalleen ja
sokealle isälleen.
Mökin isäntä itse oli jo ammoin hukkunut eräässä haaksirikossa.
Asettui siihen asumaan tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Alkoi uusi elämä
hänelle. Näki hän oikeita ihmisiä, kuuli harrasta, yksitoikkoista
haasteloa ympärillään ja tuli tuntemaan elämää sen suurissa,
yksinkertaisissa kehyksissä.
Se oli taivaan manna hänelle. Eikä hän koskaan aikonut palata enää
isänsä palatsiin.
Kaikki, mitä sinne kuului, oli kuin uni, oli kuin vanha, kulunut
kuvakirja hänelle.
Unta olivat olleet hänen vanhempansa, unta hänen leikkitoverinsa ja
hovineitonsa, ei vähemmän unta linnan vanha puisto lammikkoineen ja
kultakaloineen. Täällä oli myös hänen oikea elämänrunoutensa, jota hän
oli kaivannut juuri, täällä vierähti jokainen viikko kuin tarina ja
jokainen päivä kuin suuri juhlasaatto.
Siellä oli kaikki vain arkea alinomaista. Siellä päätyivät päivät
ikävinä ja harmaina kuin haukotus ja täyttyivät kuut kuin täyttyy
vitkalleen vanhan kutojavaimon kangastukki.
Silti hän ei suinkaan ollut kummaa kuvajaistaan unohtanut.
Joka yö, kun muut mökissä olivat uneen vaipuneet, hän nousi
vuoteeltaan, hiipi hiljaa ulos tuvan uksen ulvahtamatta ja riensi
rantaan meren houkuttavan, joka odotti häntä milloin peilityynnä
päilyen, milloin ähkyen ja myrskyten yli äyräittensä. Istahti siihen
vapa vaskinen kädessään, laski launihin vesille, onki ongelmaansa, ja
siinä seisoikin hänen edessään se maankuulu kuninkaanpoika.
--Tulithan jälleen, oli hänen tapansa silloin huoahtaa. Pelkäsin, että
olit minut jo aivan unohtanut.
--En minä unohda sinua milloinkaan, virkki häntä hellästi syleillen se
maankuulu kuninkaanpoika. Mutta pelkään, että sinä unohdat minut, ja
silloin ei minulla koskaan enää ole oleva tilaisuutta kohota edes kuun
kumottamille omasta pimeästä, pelottavasta valtakunnastani.
--Armas, kuinka ollenkaan olet joutunut sinne? Olethan inehmonlapsi
niinkuin minäkin. Mikä taika, mikä loihtulaulu on syössyt sinut niin
syvälle meren mustien mutien sekaan?
--Olen ihminen vain sikäli, mikäli sinä rakastat minua. Muuten olen
minä vain kala, kylmä kala, joka pakahdun mykkänä omaan tuskaani ja
onnettomuuteeni.
--Minäkö kirvoitan kielen sinulta?
--Niin, ja saatat myöskin minun lämpimät elämänlähteeni jälleen nuorina
ja vetreinä läikkymään.
--Minä en sitä tee, vaan kenties minun kauttani lemmen kaikkivalta.
--Niin. Kun sinä katsot minuun, kaikki suomut karisevat silmistäni, kun
sinä kutsut minua, minä muutun jälleen ihmisen kaltaiseksi. Mutta kun
sinä painat pääsi vasten poveani, silloin aukeevat kaikki vanhat haavat
siellä, silloin astuvat ajat armaat esille muistostani ja minä värisen
nautinnosta ja kärsimyksestä kiireestä kantapäähän.
--Kärsimyksestä? Miksi?
--Siksi että minä elän! Siksi että minä tunnen itseni jälleen
ihmiseksi, ymmärrätkö? Siksi että elämä, suuri, mahtava elämä jälleen
kiertää suonissani, sen muistot ja toiveet jälleen sydäntäni
sykerryttävät.
--En tahtoisi tuottaa tuskaa sinulle, vaan iloa.
--Kuka voi niitä toisistaan erottaa! Sille, joka on tuomittu meren
ikuisen ulapoita mykkänä ja kylmänä melastelemaan, on suurin tuskakin
vain päivänsäde pimeydessä.
--Poloinen poikaseni! Kuka tuomitsi sinne sinut?
--Minä itse.
--Voiko itse olla muita armottomampi itselleen?
--Kyllä, kun sydämen hulluus ja sielun itsekkäisyys hänet sokaisee.
--Milloin tuo tapahtuu?
--Silloin kun hän tekee väärin itselleen ja herjaa omaa pyhintä
pyydettään.
--Mikä oli siis vääryys, jota harjoitit itseäsi kohtaan?
--Minä rakastin.
--En ole vielä koskaan kuullut siitä ihmisiä tuomittavan.
--Niin, mutta minä rakastin itseäni ylitse kaikkea ja lähimmäistäni
vain lämpö-aineena itselleni.
--Siis sinäkin kaipasit lämpöä ja aurinkoa?
--Kyllä. Mutta minä paloin kuin pätsi, minä poltin muita ja itseäni.
Minä heitin siihen rovioon kaikki, mitä minulle oli rakkainta ja
kalleinta, armainta ja arinta maailmassa.
--Ja rovio roihusi korkealla?
--Kyllä. Kaukaiset kansat tulivat sen hehkua imehtimään. Lopuksi heitin
minä siihen oman rakkauteni.
--Sinä et siis vain itseäsi rakastanut?
--En. Lemmin neittä nuorempata.
--Ja hän?
--Luulen, että hän myös hehkui minulle joskus parhaina hetkinään. Mutta
luulen, että hän muuten rakasti enin omaa rakkauttaan.
--Ja sinä?
--Rakastin hänessä vain omaa itseäni.
--Siis et sinä ole koskaan tuntenut muuta kuin itserakkautta?
--Tuskin. Kun poltin poroksi sen, tunsin, ettei minussa ollut enää
paljon palamista.
--Ja nyt?
--Uiskentelen ahvenna ahventen seassa. Vain sinun sielusi kaipuu saa
minut enää pinnalle nousemaan.
--Tahdot polttaa poroksi minutkin?
--Jos tahtoisinkin, olisi minulla tuskin siihen enää tilaisuutta. Olen
kylmä, jääkylmä saakka sydämeen.
--Mutta sinun suutelosi ovat kuin tuli?
--Kuin revontuli, tahdoit sinä sanoa. Lienet kuullut joskus myös
sinikeltaisista liekeistä puhuttavan?
--Mitä ne ovat?
--Ne ovat älyn salamoita. Meille mykistyneille on laki sellainen, että
mitä syvemmälle me vaivumme ja mitä synkemmäksi meidän sielumme ja
sydämemme kylmenee, sitä kirkkaammaksi käy meidän järkemme ja sen
selkeämmin me loistamme omalla valollamme pimeydessä.
--Tahtoisin sinne alas, pois! Minäkin mykistymään, kylmenemään, minäkin
omalla valollani loistamaan!
--Et tiedä, mitä toivot. Onneksi et osaa tietä sinne.
--Sinä osoitat. Tahdon sinne sinun kerallasi.
--Etkä sitten enää koskaan pääsisi päivänvaloon? Eikä olisi koskaan
auki enää sinulle tie elämän kukkakumpuja kulkemaan?
--Tahdon olla siellä, missä sinä olet. Tahdon vaeltaa niitä polkuja,
joita sinä vaellat, enkä mitään muita enää, sillä tiedä, että rakastan
sinua.
--Etköhän sinäkin rakasta minussa vain omaa rakkauttasi?
--Saatpa nähdä sen silloin, koska syöksyn sinun kanssasi syvyyteen.
--Milloin tuon aiot tehdä?
--Koska päivä koittaa. Se on meidän kohtalomme ikuisesti yhdistävä.
--Minulla ei ole mitään kohtaloa enää. Olen mennyt mies. Sinulla on
elämä edessäsi.
--Tahdon elää sinun elämääsi. En vain tätä, täällä pinnalla, vaan myös
sitä siellä alhaalla pohjavesissä.
Noin nousi ja laski, läikkyi ja väikkyi heidän keskustelunsa.
Joka aamu erkanivat he jälleen, mutta joka ilta painautuivat he jälleen
aina lähemmä toisiaan. Oli kuin olisi pimeys valkeutta, valkeus
pimeyttä rakastanut. Siksi yhtyivät he yön kuutamolla.
Taikka oli myös kuin olisi hehkunut heissä haave totuudelle, totuus
taas heidän kauttaan omaa kangastustaan tavoitellut.
Mitä he tiesivät siitä! Mitä he siitä välittivät! Sillä he rakastivat,
ja se riitti heille, ja he olivat kumpikin onnelliset omasta
rakkaudestaan, mutta vain niin kauan kuin he yhdessä olivat.
Sitten heidän tiensä aina erosivat.
Toinen piili takaisin omaan itsekkääseen pimeyteensä ja kylmyyteensä.
Ja toinen meni takaisin siihen aisti-armaaseen mielikuva-elämään, jonka
hän oli rakkautensa ympärille rakentanut ja joka nyttemmin oli hänelle
kaikkea todellisuutta todellisempi.
Näin he kumpikin elivät kotvasen kahta elämää, josta yöt kuuluivat
heidän yhteiselle lemmelleen, mutta päivät heidän omalle
henkilökohtaiselle itselleen.
Kenties se olikin onnellisin aika heidän elämässään. Ainakin se oli
onnellisin heidän lempensä lyhyessä, kiitävässä kuun tarinassa.