Tuli itkien isänsä palatsiin tuo kuvankaunis kuninkaantytär, lankesi
kaulaan emolleen armahalle ja virkkoi nyyhkyttäen:
--Äiti! Minä en jaksa onkia kultakaloja enää. Minun on ikävä.
Hänen äitinsä kuningatar löi hämmästyen yhteen kahta kämmentään:
--Et onkia kultakaloja enää? hän sanoi. Mitä me sitten keksimme
sinulle?
Ei ollut nimittäin tuo kuvankaunis kuninkaantytär tehnyt eläissään
muuta kuin onkinut kultakaloja. Tietysti hän oli sitäpaitsi sukinut
suortuviaan ja itseään kuvastimesta ihannellut, mutta kun hänellä ei
ollut ketään arvoistansa kosijaa, oli sekin jo ammoin käynyt ikäväksi
hänelle.
Mutta aina tähän päivään saakka oli kultakalojen onginta ollut hänen
mieluisin ajanviettonsa.
Päivät pitkät hän oli hovineitoineen istunut linnan marmorisen
puistolammikon reunalla, missä vesi oli kirkasta kuin hopea ja kalat
kultaiset niin hupaisesti edestakaisin vilahtelivat. Istunut siinä vapa
vaskinen kädessään, huntu hohtava hartehillaan, ja joskus kohottanut
kalan rantamalle, jonka hänen hovineitonsa heti olivat rientäneet irti
ongesta päästämään. Mutta muuten hän oli ajatellut, aatkeloinut omia
aikojaan.
Nähnyt hän oli lammikon ikikirkkaasta kalvosta oman kuvansa, mutta
viime aikoina myöskin erään toisen kuvan, joka hänen hämmästyksekseen
oli vasten hänen tahtoaan ruvennut sen rinnalle yhä useammin kuin
toisesta maailmasta tunkeutumaan ... ensin epämääräisempänä, sitten
aina selvempänä ja varmapiirteisempänä...
Se oli kuva kumman nuorukaisen, yhtä kauniin kuin hän itsekin oli,
mutta niin lempeänlevollisen, niin mustan-murheellisen, että hänen
olisi tehnyt mieli painaa päänsä hänen rinnoilleen ja itkeä, itkeä
loppumattomasti.
Hän oli nauranut ja särkenyt veden onkivavallaan. Mutta hetken perästä
oli se siihen tyyntyneen veden kalvoon jälleen ehjeytynyt entistään
soreampana ja surullisempana.
Oli aivan kuin olisivat hänen alakuloiset, vedenalaiset silmänsä
tahtoneet kysyä häneltä:
--Kuka olet? Miksi vihaat minua? Enhän minä tahdo mitään pahaa sinulle,
ainoastaan katsoa ja ihailla sinua iankaikkisesti.
--Mutta minä en tahdo, että sinä katsot minuun! vastannut hänelle tuo
kuvankaunis kuninkaantytär, jälleen vihapäissään vettä vavallaan
pärskähyttäen. Enkä minä tahdo, että sinä ihailet minua. Eikä sinulla
ole vähintäkään lupaa kysyä, kuka olen, sillä sen tietää jokainen
ihminen isäni valtakunnassa.
Mutta kun vedenpinta jälleen oli tyyntynyt ja kuvajaisen piirteet
jälleen ehjiksi kokoontuneet, se oli katsonut häneen yhtä lempeästi ja
surumielisesti kuin ennenkin ja virkahtanut:
--En tarkoita sinun ulkonaista olemustasi, en suurta sukuasi enkä
kuulua kauneuttasi. Tiedänhän, että isäsi on kuningas ja tämä linna
sinun asuinsijasi. Tarkoitan, kuka olet sielussasi ja sisimmässäsi.
Mutta silloin oli yhä enemmän suuttunut tuo kuvankaunis kuninkaantytär
ja vettä vavallaan aina vihapäisemmin pärskähyttänyt:
--Sitä sinulla on vielä vähemmän oikeutta kysyä! hän oli harmissaan
huudahtanut. Onko kuultu mokomaa julkeutta? Tahtoa tunkeutua minun
sieluuni ja sisimpääni! Ja kysyä minulta sellaista, jota en itsekään
tiedä ja jonka pitää pysyä ikuisena salaisuutena.
--Niinpä on minunkin pakko pysyä ikuisena salaisuutena sinulle,
huoahtanut silloin kuin itkusilmin tuo kumma kuvajainen. Toista
toivoin, toista tapasin. Mutta niin on minun aina käynyt maailmassa.
Tullut silloin uteliaaksi tuo kuvankaunis kuninkaantytär ja kurkistanut
syvälle vedenkalvoon, oman arvonsa kokonaan unohtaen:
--Kuka olet? hän oli kysynyt veikistellen: Oletko varjo pilvien vai
omien ajatusteni? Lietkö kotoisin maasta vai taivahista? Jos sen sanot
minulle, lupaan etten koskaan enää särje sinua, vaan saat katsoa ja
ihailla minua iankaikkisesti.
Mutta pudistanut päätään vain tuo kumma kuvajainen ja virkahtanut
sydänsuruisesti hänelle:
--Olin ongelmasi, toivoin minut ilmi onkivasi. Nyt ei minulle jää muuta
kuin murhe ja tuska entisestä olemuksestani.
Itkenyt katkerasti silloin tuo kuvankaunis kuninkaantytär eikä hän
ollut voinut selittää suruaan edes omille hovineidoilleen. Mutta
illansuussa kammiossaan suortuviaan kultakammalla sukiessaan hän oli
katsahtanut peiliin ja punastunut omaa kauneuttaan, sillä hän tiesi
nyt, ettei se kukkinut enää yksin hänelle, vaan myöskin tuolle oudolle,
salaperäiselle ystävälle.
Toisin päivin hän ei ollut ollenkaan tahtonut nähdä tuota ventoa,
vedenalaista ihailijaansa, katsonut vain kaukomielin ihanan ilman
rantaan, mutta tuntenut samalla tuiki tyhjäksi ja autioksi olemuksensa.
Hänen hovineitonsa silloin vilkuneet syrjästä häneen ja kuiskineet
hiljaa keskenään:
--Hän on rakastunut! Lyönpä vetoa, että hän on rakastunut. Hän itkee
ilman aikojaan, eikä hän välitä enää ongestaan eikä kultakaloistaan.
Myöskin hän on kadottanut ruokahalunsa ja entisen hyväntuulensa, joka
paistoi kuin päivänsäde koko palatsissa. Nyt hän kulkee vain kuin
kuutamo kujilla. Hän on rakastunut! Ihme, että hänen isänsä ja äitinsä
eivät ole sitä vielä huomanneet.
--Se saattaa kyllä olla totta, siihen toiset väliin pistäneet. Mutta ei
hän silti aina vain alakuloinen ole. Kurkistin eilen illalla hänen
kammioonsa ja näin hänen istuvan yksin vuoteensa reunalla silmät
hymyssä, suu mytyssä, kasvot salaperäistä riemua säteilevinä. Ja äkkiä
hän, ilman mitään huomattavaa syytä, helähti nauruun kuin hopeakello.
--Siinäpä se! Hän on rakastunut. Hän ajattelee armastaan. Olisi soma
tietää, kuka hän on ja minkä väriset silmät ja tukka hänellä on ja
kuinka hän ohjaa orhiaan.
Nuoremmat hovineidoista ne näin pakisivat. Mutta vanhemmat ja
vakavammat käskivät heidän olla hiljaa ja joutavia jaarittelematta.
--Pitäkää kielenne keskellä suuta! he sanoivat. Sattuisi vielä
hovirouva kuulemaan, niin saisitte vitsaa tai ainakin katua katkerasti
sanojanne jossakin linnan syrjäisimmistä tornikammioista. Sitäpaitsi te
puhutte sulaa hulluutta! Meidän kuvankaunis kuninkaantyttäremme on
siisti ja siveä neitsyt eikä ollenkaan teidän kaltaisenne. Ei hän
sellaisia ajattele. Ja kuinkapa hän saattaisikaan ajatella, kun hän ei
tiedä miehestä mitään eikä ole kohdannut ketään itsensä arvoista sulhoa
vielä milloinkaan.
Nuoremmat tuumineet, mitä tuumineet. Mutta ankaran hovirouvan nimen
kuullessaan he olivat kaikki myyriksi mykistyneet ja painaneet päänsä
kuin kukkaset rajuilman tullen. Eikä kukaan ollut sen jälkeen
uskaltanut edes ajatuksissaan häiritä tuon kuvankauniin
kuninkaantyttären haaveiloa.
Mutta juuri sellaiselta onkiretkeltään hän oli eräänä päivänä palannut
itkien isänsä palatsiin, langennut kaulaan emolleen ehtoisalle ja
ilmoittanut nyyhkyttäen, että hän ei tahtonut onkia enää kultakaloja.
--Mitä sinä sitten teet? hänen äitinsä huolestuneena kysynyt. Taikka
oikeammin: mitä sinun sitten tekisi mielesi tehdä? Kun minä olin sinun
iässäsi, en minä tiennyt mitään parempaa kuin onkia kultakaloja.
--Minä tahdon onkia oikeita kaloja! siihen vastannut aivan
äkkiarvaamatta tuo kuvankaunis kuninkaantytär. Minä tahdon oikean meren
rannalle ja minä tahdon nähdä oikeita ihmisiä, miehiä ja naisia, mutta
etenkin miehiä, enkä pelkkiä kuvajaisia.
Nyt vasta oli vuoro hänen äitinsä kuningattaren oikein hämmästyä.
--Sinä oikeita kaloja? hän sanoi. Sinä oikean meren rannalle? Sinä
nähdä oikeita ihmisiä? Jopas jotakin! Kuka löylynlyömä trubaduuri
onkaan käynyt linnassamme ja moisia narrinlauluja mieleesi laverrellut?
Aluksi oli asia hänen mielestään niin hullunkurinen, että hänen teki
mielensä nauruun purskahtaa. Hänen tyttärensä tahtoi nähdä elämän
todellisuutta siis, vaikka hänellä oli tilaisuus olla ja elää
täydellisesti sen ulkopuolellakin? Sehän oli hulluutta, sehän oli sulaa
mielettömyyttä!
Sellaista ei vielä koskaan, ei nuorempana eikä vanhempana, ollut hänen
omaan kuningattarelliseen päähänsä pälkähtänyt.
Ei hänen eikä hänen äitinsä päähän. Eikä tämän äidin eikä äidin-äidin
eikä kenenkään hänen heimostaan niin kauas kuin hän omaa sukupuutaan
tunsi, ja se ei ollut vähän, sillä sen juuret haihtuivat historian
hämärään. Mistä olikaan hänen tyttärensä äkkiä saanut moisia
mielihauteita? Se oli iki-ihmeellistä.
Mutta koska hän myös oli äiti eikä vain kuuluisa kuningatar, hän heti
seuraavassa silmänräpäyksessä vakavustui, otti tyttärensä kädet
kaulaltaan ja katsoi tutkivasti silmiin häntä.
--Hyi, häpeä! hän virkahti sitten ankarasti. Olet nukkunut
levottomasti, nähnyt pahoja unia ja tulet niitä nyt äidillesi keskellä
päivää kertoilemaan. Tahdon heti puhutella siitä meidän kuninkaallista
kotilääkäriämme.
Ja sen hän tekikin, sillä hän oli päättäväinen äiti, joka ei turhia
siekaillut, silloin kun hänen tyttärensä onni ja terveys oli
kysymyksessä.
Kuninkaallinen kotilääkäri, vanha, kalju professori, siirsi tärkeän
näköisenä silmälaseja nenällään, koetteli valtimoa, käytti kuulotorvea,
pudisti päätään, otti esille nuuskarasiansa ja virkahti vihdoin sen
kantta tuiki rikkiviisaasti napauttaen.
--Minä en voi huomata mitään ulkonaisen taudin merkkejä. Mutta on
olemassa sielun sairauksia...
--No niin, mitä sielun sairautta hän potee siis? kysyi kuningatar.
--Sitä on vaikea tarkoin määritellä, hymähti kuninkaallinen
kotilääkäri. Se voi olla sitä ja se voi olla tätä. Myöskin on
mahdollista, että se ei ole sairautta ollenkaan, ainoastaan eräänlaista
sielun ärtymistä johonkin suuntaan, taikka paremmin sanoen, entiseen
olotilaan, ja sen aiheuttamaa pyrkimystä uuteen. Me nimitämme sitä
vapaan ja itsenäisen tahdon toiminnaksi.
--No niin, ja millä tuollainen toiminta on sitten parannettava? kysyi
kuningatar huolestuneena.
--Se riippuu siitä ja se riippuu tästä. Nimenomaan tässä tapauksessa
pelkään sen riippuvan teidän tyttärenne iästä, sillä inhimillisesti
katsoen hän on tullut siihen aikakauteen elämässään...
Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Sillä samalla sai hän hänen
majesteetiltaan kuningattarelta aika korvapuustin.
--Inhimillisesti katsoen, myrskysi vihastunut majesteetti, te olette
vanha pässinpää! Sitäpaitsi: te olette tullut jo siihen aikakauteen
elämässänne, jossa ei ole lupa puhua enää tuhmuuksia. Te mainitsitte
minun tyttäreni iästä? Hänellä ei ole mitään ikää, jos minä tahdon.
Kuulettehan te, että hän tahtoo nähdä oikeata elämää, vaikka hänellä on
tuo harvinainen tilaisuus tuhansien ja jälleen tuhansien ihmislasten
joukossa nähdä väärää. Siis hän on sairas ja siis hänet on
parannettava!
Moisten ja niin monien ehdottomien totuuksien edessä oli viisainta
vaieta kuninkaallisen kotilääkärin. Hän ottikin sentähden vain
filosofisesti hyppysellisen nuuskaa, tarjoten samalla rasian
vihastuneelle valtiattarelleen.
--Arvelen, että olisi kruununneuvosto pidettävä, hän virkahti
varovaisesti. Niitä on pidetty paljon vähäpätöisemmistäkin asioista.
--Olette oikeassa, virkahti kuningatar kuivakiskoisesti. Tahdon heti
puhua siitä kuninkaallisen mieheni ja puolisoni kanssa.
Ja hän poistui salista arvokkaasti ja täysin purjein, kuninkaallista
kotilääkäriä silmäykselläkään kunnioittamatta.
Mutta ikäänkuin yhä korostaakseen kruununneuvoston todellista
tarpeellisuutta kaikui vielä kauan hänen jälkeensä tuon kuvankauniin
kuninkaantyttären haikea valitusvirsi:
--Minä tahdon onkia oikeita kaloja! Minä tahdon nähdä oikeata merta.
Minä tahdon puhua oikeiden ihmisten enkä kuvajaisten kanssa.
--Atshih! aivasti samalla kuninkaallinen kotilääkäri. Kaksi edellistä
toivetta kenties vielä olisivat täytettävissä. Mutta mitä kolmanteen
tulee, niin _dubito, ergo sum_...
Hän siirsi silmälasejaan, pudisti päätään ja meni matkoihinsa hieroen
korvallistaan.