Se oli suuri juhlapäivä koko sirkukselle, jolloin Nalle ensi kerran
esiintyi ja jolloin kaikissa Tukholman sanomalehdissä oli luettavana
tuumanpaksuisilla kirjaimilla:
Nalle, Suomen Karhu. Ohjaa itse Herra Tirehtööri Caruselli.
Hämmästyttävää! Ennen kuulumatonta!
Vanha Caruselli oli jo ennakolta hyvin valmistanut yleisönsä taitavalla
reklaaminteolla ja uteliaisuutta herättävillä pikku-uutisilla.
Tiedettiin, että jotakin tavatonta oli tulossa, mutta ei tiedetty mitä.
Sirkus täyttyi sinä iltana ylimääräisiä paikkojaan myöten.
Jotkut arvelivat, että entinen klowni oli johtajassa saanut voiton ja
hän ruvennut vanhoilla päivillään hulluttelemaan. Toiset hymähtelivät
vain viisaan näköisinä ikäänkuin olisivat jotakin tietäneet, vaikka
eivät tietäneetkään mitään, ja kolmannet taas olivat valmiit lyömään
vetoa siitä, että vanha Caruselli oli antautunut musiikin alalle.
--Saattepa nähdä, että se on niin, väittivät he vilkkaasti, saattepa
nähdä! Hän lyö rumpua ja karhu tanssii. Siitä tulee hyvin
hullunkurista.
Ohjelman muut numerot eivät herättäneet mitään erikoista huomiota.
Kaikki odottivat vain kärsimättömästi illan suurta loppupamausta.
Vihdoin soitti musiikki fanfaarin ja alotti sitten erästä
marssintahtia, jonka mukaan taideratsastajien oli tapana esiintyä.
Yleisön jännitys kohosi äärimmilleen.
Mutta sieltä ratsastikin samalla esiin itse johtaja Caruselli yhtä
hymyilevänä, häikäisevänä ja eleganttina kuin ennenkin, välkkyvää
silinteriään kohotellen, kaljua päälakeaan paljastellen ja tervehtien
tuttuja ja tuntemattomia oikeaan ja vasempaan.
Se ero vain, että hän tällä kertaa ratsasti karhun selässä.
Hän ratsasti! Hän ratsasti todellakin karhun selässä! Ja karhu totteli
häntä todellakin, otti kaikki laukat, juoksut ja askeleet aivan
oikeassa tahdintempossa kertaakaan hairahtumatta!
Tällä kertaa ei tarvittu mitään palkattuja kättentaputtajia. Yleisön
innostus oli rajaton! Kaikki nousivat paikoiltaan, huusivat ja
huitoivat nenäliinoja, heittelivätpä vielä kukkiakin ensi penkeiltä,
aitioista ja parvekkeelta.
Kukkaissateen oli vanha Caruselli tosin itse varmuuden vuoksi ennakolta
järjestänyt.
Kuningas itse kurkisti esille aitiostaan ja otti osaa
kättentaputuksiin.
Nalle pysähtyi ja tervehti häntä. Ja jälleen jymisi koko sirkusrakennus
hurjista, raivokkaista suosionosoituksista.
Myöhemmin illalla oli hänellä onni tulla myös esitellyksi kuninkaalle
ja hänen perheelleen, jotka eivät voineet kyllin kehua johtaja
Carusellia ja hänen uutta kasvattiaan.
Kuninkaantytär itse ojensi Nallelle makeisia omasta silkkipussistaan,
joka oli kullalla ja päärlyillä kirjaeltu.
--Teillä on tästälähtien oleva oikeus kutsua laitostanne minun omaksi
Kuninkaalliseksi sirkuksekseni, lausui kuningas armollisesti, ojentaen
samalla oman hopeisen nuuskarasiansa syvään kumartuneelle johtajalle.
Minä näen, että te olette nero kaikkien sirkustaiteilijain seassa.
--Teidän majesteettinne, teidän majesteettinne ..., sopersi vanha
johtaja liikutettuna. Mitä minä olen aina sanonut? Minä olen sanonut,
että vain nerot voivat neroja ymmärtää.
Se ilta oli onnellisin johtaja Carusellin koko elämässä.
Nythän se oli, nythän se oli niinkuin sen ollakin piti taas! _Noinhan_
se oli ennenkin ollut, noinhan hän oli ennenkin maailman mahtavien
kanssa keskustellut, noin oli suosion ukkonen jylissyt hänen
ympärillään ja noin oli suuri yleisö hänet ennenkin ymmärtänyt.
Sinä iltana vanha Caruselli itki. Hän halasi Nallea kaulasta ja puheli
sekavia sanoja kesken nyyhkytyksiensä.
--Poikani, rakas poikani! kuultiin hänen huudahtelevan omalla
italialaisella äidinkielellään. _Caro mio, caro mio!_ Sinä minun
vanhuuteni valo! Sinä minun turvani ja tukeni!... Mitä voisin minä
tehdä sinulle? Kuinka palkita sinua? Annan sieluni sinulle, annan
henkeni ja vereni!... Elän uudelleen sinussa, näen oman neroni
sinussa... Kuljet kohti loistavaa tulevaisuutta... Mikä olen minä sinun
edessäsi? Heinä, joka tuleen heitetään! Halveksi minua, pure minua,
polje minua, mutta älä koskaan eroa minusta!...
Näin nyyhkytti vanha Caruselli ja kaikki sirkustaiteilijat seisoivat
hartaina hänen ympärillään. Tällä kertaa olikin heidän hartautensa
aivan vilpitön, sillä samalla kuin heidän johtajaansa oli näin suuri ja
odottamaton onni kohdannut, oli kohonnut myös heidän oma arvonsa ja he
voivat tästälähtien nimittää itseään 'Hänen Majesteettinsa omiksi
Kuninkaallisiksi Ruotsalaisiksi sirkustaiteilijoiksi!'
Seuraavana päivänä sisälsivät sanomalehdet pitkiä selontekoja tästä
merkillisestä näytännöstä ja johtaja Carusellin nimi oli kaikkien
huulilla. Mutta Nallekaan ei jäänyt tästä yleisestä suosionosoitusten
tulvasta osattomaksi. Julkinen mielipide nimitti hänet Suomen
kansalliskarhuksi ja sillä nimellä hänet sittemmin tunnettiin ensin
vanhassa, mutta myöhemmin myös uudessa maailmassa.
Nallesta itsestään oli samantekevää, nimittivätpä ne sitten häntä miksi
tahansa. Hän tunsi vain koneellisesti täyttävänsä jotakin itseään
korkeampaa tehtävää, jota hän ei ollut itse määrännyt itselleen, jonka
suhteen hänellä ei ollut koskaan ollut mitään vaalin valtaa, vaan joka
oli syntynyt hänen kerallaan niinkuin se oli kerran kuolevakin.
Hän oli todellinen taiteilija.