Nalle harmeni voitoissa ja laakereissa.
Hänen turkkinsa hallavoitui yhä enemmän, hänen koipensa alkoivat
kangistua ja hänen päänsä kävi päivä päivältä aina suuremmaksi ja
raskaammaksi. Joskus pelkäsi hän sen suorastaan putoavan omista
nikamistaan.
Vielä oli hänellä kuitenkin yhdeksän miehen voimat kummassakin
käpälässään. Vielä kuuli hänen korvansa herkästi tanssin ja marssin
tahdit, vielä taisi hän kaikki temput, jotka hän oli oppinut
nuoruudessaan, eikä hänen taituruutensa ollut koskaan ennen ollut näin
korkealla.
Mutta hän ei oppinut enää mitään uutta. Hän taisi vain sen, minkä hän
oli oppinut nuoruudessaan.
Hänellä ei ollut mitään työn-iloa tai kunnianhimoa enää. Hän ei
mitenkään olisi viitsinyt enää näyttää muille taitojaan. Hänelle olisi
jo aivan hyvin riittänyt se tieto ja tunto, että ne olivat olemassa,
millä hetkellä hyvänsä hän tahtoi ottaa ne esille.
Hänen ympäristönsä tuomio ja arvostelu olivat hänelle jo yhdentekeviä.
Hän oli käynyt niin välinpitämättömäksi jo omasta arvostaankin, että
hän salli pässin ratsastaa selässään ja pienten simpansipentujen
riippua kiinni takavilloistaan.
Miksi en sallisi heidän leikkiä kanssani? tuumi Nalle. Tiedänhän minä,
että jos tahtoisin, voisin yhdellä käpälänkäänteellä murskata heidät.
Mutta miksi sen tekisin? En viitsi, ei kannata! He ovat liian
vähäpätöisiä. Minä vain aateloisin heidät kuningas-iskullani.
Nalle oli sanalla sanoen väsynyt. Ja oli hänellä muutakin syytä tuntea
itsensä yksinäiseksi ja ylenkatseelliseksi.
Vanha johtaja Caruselli oli kuollut jo ammoin ja hänen poikansa perinyt
niin sirkuksen kuin Nallen että muunkin huoneenhallituksen. Hänen
kanssaan oli uusi aika koittunut myös sirkukseen. Ei välitetty enää
niin paljon jalosta ratsastustaidosta. Painijat olivat nyt pääasiana.
Nalle oli yhä edelleen yleisön suosiossa, mutta hän ei ollut mikään
vetovoima enää. Kaikki tunsivat hänet ja hänen temppunsa jo ulkoa,
olipa sellaisia, jotka uskalsivat jo haukotella hänen esiintyessään.
Totta oli, että hän itse haukotteli vielä enemmän. Häntä ikävystytti!
Mutta, hänestä tarttui tuo ikävystymisen tunne myös yleisöön, eikä
nuori johtaja ollut koskaan häneen tyytyväinen.
--Meidän täytyy saada uusi Nalle tähän laitokseen! sanoi hän
pahantuulisen näköisenä eräälle harjoitusprofessorille, kun Nalle taas
oli tehnyt temppunsa tavallista välinpitämättömämmin. Tämä alkaa
horista honkiin jo.
Harjoitusprofessori, joka oli vanhan Carusellin ajoilta ja jolla oli
entinen pyhä kunnioitus Nallea kohtaan, avasi silmänsä selkoselälleen.
--Uusi Nalle! ihmetteli hän. Sellaisia ei vain kasvakaan joka kuusen
oksalla. Nalle ei olekaan mikään tavallinen karhu, Nalle on nero!
Teidän autuas isänne, luvalla sanoen...
--Minun autuas isäni, luvalla sanoen, tiuskasi nuori Caruselli luoden
ankaran ja läpitunkevan katseen häneen, piti palveluksessaan paljon
vanhaa rajua, josta meidän on aika vähitellen vapautua. Ainakin on
hänen esiinnyttävä harvemmin kuin ennen. Hän suorastaan tärvelee meidän
ohjelmaamme.
--Hän on kuitenkin talon vanha ja uskollinen palvelija, uskalsi
harjoitusprofessori vaatimattomasti huomauttaa, samalla ajatellen
surumielisesti omaa tulevaista kohtaloaan.
--Mutta yleisö vaatii uutta, joka päivä uutta! kivahti nuori herra
hänelle. Me emme elä vanhalla, olkoon se sitten kuinka kunnioitettavaa
ja uskollista tahansa. Me kuolemme nälkään. Vai otatteko te
opettaaksenne Nallelle uusia temppuja?
Ei, sitä ei harjoitusprofessorikaan uskaltanut ottaa osalleen.
--Siinäpä se! virkahti nuori Caruselli voitollisesti. Te ette itsekään
usko siihen. Te näette, meidän on hankittava uusi Nalle.
Toistaiseksi tyydyttiin kuitenkin vain siihen, että Nallen oli
harvemmin esiinnyttävä.
Nallella oli nyt kyllin aikaa maata häkissään, ajatella ja uneksia. Ja
koska uni olikin jo paras nautinto hänelle, makasi hän silmät kiinni
päivät pitkät, niin että monta kertaa katsottiin jo kuolleeksi häntä.
Mutta hän eli kyllä! Hänen sielunsa oli vain kääntynyt niin sisäänpäin,
ettei ulkomaailman pauhu ja touhu häneen ulottunut.
Mitä hän uneksi, mitä hän ajatteli sitten?
Kukaan hänen ympärillään ei sitä ymmärtänyt. Vain joskus yön
pimeydessä, kun hän piti pitkiä yksinpuheluja itselleen, kuulivat muut
eläimet kummakseen hänen haastelevan vapaudesta, jota hänellä ei ollut
koskaan ollut, ja onnesta, joka ei ollut koskaan koittava hänelle.
Näin hän haastoi:
»Minä olen Mesikämmen, metsän kuningas.
Ei ole minulla vertaistani korven kulkijoiden seassa. Kun ärjähdän,
kaikki peljästyvät. Kun lyön kämmeniäni, korpi kajahtelee. Voin
vieläkin kiskoa juurikkaan suosta ja heittää sen kymmeniä syliä
ryteikköön.
Mutta minä olen jo vanha ja tunnen loppuni lähestyvän.
Halajan takaisin sammaleisille sijoilleni. Ei ole minun kotini täällä,
vaan tuolla siintävän salon sisässä, keskellä autioita, jyliseviä
vaaroja seisoo Ilvolan tupa ja siellä asuvat minun ystäväni ja
toverini.
Siellä tahdon minä istua päässä pitkän pöytälaudan, hyvät kuomani
Hukka ja Kettu Repolainen vierelläni, kaataa sarkkani täyteen
hopean-helmeilevää nestettä ja kertoa ajoista, jotka olivat ennen
meitä, ja tapauksista, joita vasta meidän jälkeentulevaisemme tulevat
näkemään. Sillä ei ole kaikki niinkuin oli ennen ja paljon on muuttuva
siitä, mitä nyt näemme edessämme.
Tahdon puhua heidän kanssaan myös elämän tarkoituksesta, jota en
ymmärrä, ja kohtalon pilvistä ja päivänpaisteesta, jotka kulkevat
meidän päämme päällä.
Olen niin vanha, etten tajua edes oman elämäni tarkoitusta, ellei se
riitä, että olen koettanut nauttia siitä niin paljon kuin suinkin ja
maksaa jokaisen nautinnon yhtä suurella kärsimyksellä.
Mutta minä en tahdo kärsiä enää. Ja siitäkin huomaan minä loppuni
lähestyvän.
Halajan tavata kuun ukon ja haastella hänen kanssaan, nähdä puiden
puhkeavan lehteen ja jälleen kellastuvan, siksi kuin en viitsi
tuotakaan enää, vaan paneudun pitkälleni hallavapartaisen kuusen alle.
Tahdon korkeaan kotiini, iloiseen avaraan, taivaskatteiseen Ilvolaani.
Siellä ei kynnys kysele, kuka olen, eikä veräjä vaadi minua tilille
elämänvaiheistani. Siellä riittää, että olen mesikämmen, metsän
kuningas.
Siellä surma minua vastaan suolla hiihtäköön, siellä tauti minut
talvitiellä kohdatkoon. Sinis siellä minut valkea vitilumi peittäköön,
kunis heräjän lemuaviin lehtoihin Tuonen tuollapuolen.
Siellä on Manan eukko tarjoava minulle tuopin tuoreinta koivunmahlaa.
Siellä pääsen myös kerran painajaisestani. Tuosta, joka tulee yöllä
minun ylitseni, niin että ääneen ärjähtelen ja olen juoksevinani kuin
hengen edestä, mutta en saa sitä eksytetyksi, se seuraa kantapäillä,
olen kuulevinani jo sen lämpimän läähätyksen korvissani.
Tiedänhän minä, ettei siellä ole ketään. Käännyn ympäri ja kuulen vain
oman sydämeni raskaan jyskytyksen.
Kuka se on? Mitä se on? Pelkään, että sen nimi on _Pimeys_ ja että
koetan turhaan paeta sitä.