Näin saapui Nalle mustalaisineen myös vihdoin Suomen pääkaupunkiin.
Mustalaiset pystyttivät telttansa Töölön tien varteen ja heillä oli
täällä sama menestys kuin muuallakin. Rahaa suorastaan virtaili
joukkueen päällikön taskuun. Menestys oli oikeastaan Nallen, mutta
hänen ikuiseksi kohtalokseen taideniekkana jäikin vain muita
rikastuttaa ja itse pysyä köyhänä kuin kirkonrotta.
Pistäytyipä sinne myös kaupungissa tilapäisesti majailevan sirkuksen
johtajakin näiden kilpailijainsa temppuja katsomaan.
Mustalaisista hän ei välittänyt ollenkaan. Mutta hän ihastui heti
Nalleen, pyysi päällikön seuraavana päivänä puheilleen ja kysyi
häneltä, mitä hän vaatisi elätistään.
--Kymmenentuhatta, vastasi mustalainen silmää räpäyttämättä.
Johtaja luki hänelle heti rahat pöytään. Ja vaikka mustalainen oli
aluksi luullut puljauttaneensa tuota korskeata herraa niin paljon kuin
suinkin katsoi mahdolliseksi, meni hän matkaansa kuitenkin se
kaivertava tunne sydänalassaan, että hän tässä leikissä oli sittenkin
tainnut lyhyemmän tikun vetää.
Nalle siirtyi samana päivänä uudelle omistajalleen.
Sirkus oli lähdössä kaupungista eikä Nallea muutenkaan olisi ehkä
kannattanut enää näyttää siellä, sillä useimmat sirkuskävijät olivat jo
uteliaisuudesta ohi mennen mustalaisten telttaan poikenneet.
Hänet pantiin sentähden vain aluksi häkkiin ja lastattiin muutamien
päivien kuluttua muiden petojen, kimpsujen ja kampsujen kanssa laivaan,
jonka oli määrä siirtää koko laitos Tukholmaan.
Mutta jo sieltä alkoi Nallen europalainen voittoretki.
Hänestä tuli heti yleisön suosikki, kuten kaikkialla muuallakin.
Koskaan ei oltu nähty niin hauskaa, niin viisasta ja oppivaista karhua,
ja mitä enemmän hän oppi ja osasi, sitä enemmän häneltä vaadittiin.
--Hän on nero, suoranainen nero! oli johtajan tapa sanoa
kesyttäjäherralle, käsiään hyvästä kaupastaan hykerrellen. Hän oppii
mitä tahansa. Koettakaapas keksiä taas jotakin uutta ensi kerraksi.
Ja kesyttäjäherra teki parastaan. Hän tiesi oman paikkansa ja palkkansa
olevan kysymyksessä.
Nyt vasta oppi Nalle oikein tietämään, mitä suurvaltoja maailmassa
taide, yleisö ja arvostelijat olivat.
--Minun taiteeni, minun taiteeni! hokivat sirkustaiteilijat alituisesti
toisilleen. Ja mitä huonompia ja kelvottomampia sitä useammin ja
äänekkäämmin kaikui tuo sana heidän huuliltaan.
'Minun taiteeni' vaati niin ja 'minun taiteeni' vaati näin. Mutta myös
yleisöllä oli omat vaatimuksensa ja niiden edestä oli itse taiteenkin
väistyttävä.
--Minä veisaan viisi teidän taiteestanne! ärjyi johtaja. Minä kysyn,
kuka teille palkan maksaa. Minä! Ja mistä minulle rahat juoksevat?
Yleisöltä! Menetelkää siis sen vaatimusten mukaisesti.
Se oli selvää puhetta, jonka sirkustaiteilijatkin hyvin ymmärsivät.
Nuristen ja nuristen taipuivat he johtajan tahtoon siinäkin, missä
heidän taiteellinen omatuntonsa vahvasti penäsi vastaan. Mutta
seuraavana päivänä alkoi uudelleen saman riidan rapina.
Taiteen ja yleisön välillä olivat sanomalehdet ja niiden arvostelijat.
Heitä kohdeltiin suurella kunnioituksella. He esiintyivät yleisön
täysvaltaisina edustajina.
Kansan ääni he tosin eivät olleet, sillä se kaikui vapaana ja
valloillaan sirkuksen pitkiltä penkkiriveiltä katosta lattiaan. Mutta
he olivat kansan tahto, kuten kansan valtuuttamat eduskunnat ja
parlamentit ovat, jopa usein tuon tahdon toteuttajiakin, kuten
hallitukset ja ministeriöt. Näin oli sekä lakiasäätävä että
toimeenpaneva valta heidän käsissään.
Mutta heidänkin yläpuolellaan oli aina yleisö? Hekin olivat siitä
riippuvaisia ja heidänkin paikkansa ja palkkansa olivat vaarassa, jos
he uskalsivat uhmata yleistä mielipidettä.
Heidän tahtonsa oli kansan tahto vain sikäli kuin se toimi kansan
tahdon mukaisesti.
Muuten he olivat kurjia raadollisia kuolevaisia niinkuin kaikki muutkin
eikä kukaan heistä sen enempää välittänyt. Sillä yksilönä he vain
harvoin olivat muita merkillisempiä.
Nalle ei tosin joutunut mihinkään suoranaisiin tekemisiin heidän
kanssaan, sillä hän oli siinä onnellisessa asemassa, että hän ei
lukenut eikä hänen tarvinnut lukea sanomalehtiä. Mutta hänellä oli
arvostelijansa hänelläkin ja kylläkin vaikutusvaltainen siinä piirissä,
josta nyt hänenkin paikkansa ja palkkansa riippui.
Se oli kesyttäjäherra, hänen harjoitusmestarinsa, jonka kädestä ei
piiska poistunut milloinkaan.
Hänen nimensä oli professori.
Nalle oppi hänet pian kaikista muista erottamaan, sillä niiden luku oli
legio ja hän voi häkkinsä raosta nähdä kaikki heidät.
Siellä oli hevosprofessorit ja leijonaprofessorit, koiraprofessorit ja
marakattiprofessorit. Kullakin niistä oli pitkä piiska kädessä ja
kaikki ne olivat yhtä ylpeät ammatistaan.
Se oli ikäänkuin jonkunlainen eläinten yliopisto tai taide-akatemia.
Heidän tehtävänsä oli opettaa taiteen vaatimuksia kasvateilleen.
Johtaja piti kyllä huolen yleisön vaatimuksista.
Täällä sai Nalle oppia taiteen aakkoset ja ylimalkaan sen vähän
tietopuolisen sivistyksen, jota hän sittemmin yhtä paljon suri ja
vihasi kuin hän aluksi oli onnellinen ja ylpeä siitä. Vaikea oli saada
päähän sitä, vielä vaikeampi siitä vapautua.
Taide vaati ensiksikin, että oli oma alkuperäinen luontonsa tyystin
unohdettava.
Nalle oli tosin liian paksupäinen tajutakseen, mitä kaikkea tällä
tarkoitettiin, mutta sen verran hän ymmärsi, ettei hänen suinkaan
sopinut olla se, mikä oli, vaan jotakin muuta, paljon hienompaa ja
korkeampaa.
Se oli Nallen mielestä päivänselvää, varsinkin apinoihin ja
marakatteihin nähden.
Itse hän sensijaan oli jo kyllin hieno ja korkea omasta mielestään. Hän
vaati itselleen poikkeusasemaa, jota hänen professorinsa ei mitenkään
tahtonut sallia hänelle. Silloin viuhui piiska jälleen ja Nalle sai
tuntea pian omassa turkissaan, että taiteessa oli sääntöjä, mutta ei
mitään poikkeuksia.
--Hän on laiska, hän ei viitsi, valitti professori usein tuskissaan
johtajalle. Kyllä hänellä lahjoja on, mutta hänellä on harvinaisen
uppiniskainen luonnonlaatu.
-- Mutta hän on yleisön suosikki! kivahti johtaja hänelle. Siksi hän on
myös minun suosikkini ja teidän on siitä osviittaa otettava.
--Mutta hän ei opi mitään, hän ei opi mitään kunnollisesti, päivitteli
professori. Siksi hän ei tule koskaan mitään kunnollisesti tietämään
eikä taitamaan.
--Hän on sunnuntailapsi, lausui johtaja tyynnytellen häntä. Hänen ei
tarvitse tietää eikä taitaa mitään. Hän saa tehdä, mitä hän tahtoo, ja
yleisö on kuitenkin tyytyväinen.
--Hän menee hukkaan! huusi professori epätoivoissaan. Nuorena on vitsa
väännettävä. Jos hän ei jo alussa paranna tapojaan, saa hän katua
kaiken ikänsä sitä.
--Nerolla on neron oikeudet, virkahti johtaja, luoden haaveellisen
katseen korkeuteen. Hän on lahja kaiken hyvän antajalta. Hänet on
otettava vastaan nöyryydellä ja kiitollisuudella eikä pikkumaisella,
ahdashenkisellä arvostelulla!
Ja omasta puolestaan hän ilmoitti olevansa onnellinen, että hänellä
kerrankin oli laitoksessaan joku sellainen, jolla oli 'kipinää'. Sillä
'kipinä', se oli kaikki kaikessa! Hänelle oli leikkiä se, mikä muille
työtä, eikä häneen nähden sopinut turhasta rikkiviisastella.
Kenellä kerran oli 'kipinä', hän ei voinut sitä koskaan kadottaa.
Hän katsoi, että hänellä itselläänkin oli kerran ollut 'kipinä' ja oli
vieläkin, vaikka se nyt riksuttikin tuolla syvällä tärkätyn
frakkipaidan ja timanttisten rintanappien alla. Mutta se oli siellä
kuitenkin ja se kohotti hänet hänen omissa silmissään kokonaan
yläpuolelle jokapäiväistä ympäristöään.
Hän oli ollut vain tavallinen voimistelija ja hevostaiteilija
aikoinaan. Mutta sitten oli hän äkkiä oivaltanut oman sisällisen
kutsumuksensa ja ruvennut ilveilijäksi.
Hän oli ollut hyvä ilveilijä.
Hänkin oli ollut yleisön lemmikki ja siksi katsoi hän sitä yhä vieläkin
jokaisen kunnon taiteilijan ensimmäiseksi tunnusmerkiksi.
--Yleisö on aina oikeassa, oli hänen tapansa sanoa. Arvostelijat voivat
vielä erehtyä, mutta ei yleisö. Se painaisee vain peukalollaan ...
näin, ja tuntee heti, missä on 'kipinää'.
Hän oli ollut sangen hoikka ja siro poika siihen aikaan. Nyt oli hän
pyöreävatsainen, kaljupäinen, kaksileukainen ilmiö, viikset vahatut,
neilikka napinlävessä, ja kasvoilla huolestuneen, täsmällisen
liikemiehen ilme, jolla on aina kiire ja aina jotakin tavatonta, elämän
ja kuoleman tärkeää toimittamista.
--Kova välttämättömyys, ahtaat aineelliset olosuhteet! oli hänen
tapansa myös huoahdella alammaisilleen. Ne pakottivat minut sitten
johtajaksi siirtymään. Minun täytyi uhrautua. Mutta, jumalan kiitos,
minä en nykyisestä asemastani huolimatta toki koskaan ole antautunut
aineen orjuuteen enkä voinut unohtaa omaa sisällistä kutsumustani.
Hän esiintyi itse enää vain harvoin ja silloinkin vain
taideratsastajana, jonkun oikein jalorotuisen hevosen selässä, joka jo
sellaisenaankin oli nähtävyys. Teki sen vain ikäänkuin leikin päältä ja
muistuttaakseen vanhoille ihailijoilleen, että hän vielä oli olemassa
ja että hänessä vielä eli entinen taiteilija.
Silloin oli sirkuksessa juhlahetki. Silloin kokoontui koko sen
henkilökunta klovneista ja rekkitaiteilijoista viimeiseen
balettitanssijattareen ja juoksupoikaan saakka sen oven eteen, josta
hänen piti tulla esille, ja pitkät, marskisauvaiset airueet kuuluttivat
korkealla äänellä:
--Johtaja Caruselli esiintyy!
Ja johtaja Caruselli ratsasti esille hymyilevänä, onnellisena ja
eleganttina välkkyvässä silinterissään, tervehtien oikeaan ja
vasempaan, paljastaen kaljua päälakeaan ja jo edeltäpäin valmiina
yleisön suosion myrskyjä vastaan ottamaan.
Niitä ei häneltä koskaan puuttunutkaan.
Vanhojen ihailijainsa mielestä hän oli yhä vieläkin ennallaan, ja yhä
vieläkin sama säteilevä, voittamaton Caruselli, joka hän oli
neljäkymmentä vuotta sitten ollut. Herrat taputtivat hänelle siksi,
että he muistivat hänen klowni-aikansa, ja nuoret naiset siksi, että
heidän äitinsä ja iso-äitinsä olivat samoin hänelle taputtaneet.
Enimmän ihastuneita olivat itse sirkustaiteilijat. He eivät voineet
kyllin äänekkäästi ilmaista ylitsevuotavaa ihastustaan ja hurmaustaan,
joka oli sitä vilpittömämpää, mitä enemmän heidän paikkansa ja
palkkansa oli kysymyksessä.
Mutta syrjässä he sylkäisivät ja kuiskasivat toisilleen:
--Vanha variksenpelätys! Jos hän ei olisi meidän johtajamme, olisin
minä nyt varmasti viheltänyt.
Ja toiset lisäsivät:
--Että hän vielä viitsii kuvatella! Hän, joka ei tiedä taiteen
vaatimuksista enempää kuin sika hopealusikasta!
Viime vuosina oli yleisö kuitenkin alkanut osoittaa huomattavaa
kylmentymistä.
Vanha Caruselli huomasi sen kyllä, vaikka hän ei ollut sitä
huomaavinaan. Sanomalehdet eivät maininneet enää joka kerta erikseen
hänen esiintymisestään, ja jos mainitsivatkin, tekivät sen kylmästi ja
välinpitämättömästi. Täytyi palkata maksettuja kättentaputtajia aina
taajempaan yleisön joukkoon, varsinkin parvekkeelle, joka ei koskaan
osannut oikeata sopivaisuutta noudattaa, eivätkä ensi rivienkään
istujat viitsineet enää muuta kuin kerran pari heikosti käsiään
läiskäyttää, huolimatta hänen monista uudistetuista tervehdyksistään.
Kaikki tuo katkeroitti vanhan Carusellin mieltä ja olisi varmaankin
ollut omiaan saattamaan hänen harvat hapsensa murheella hautaan, jos
hänellä olisi ollut niitä ja ellei hän olisi yksinäisinä hetkinään
lohduttautunut sillä, että yleisön maku silminnähtävästi oli
huonontunut.
Mutta sekin oli sangen heikko lohdutus! Sillä olihan yleisö
toiseltapuolen aina oikeassa.
Nalle tuli hänen avukseen.
Hän oli huomannut heti kotkansilmällä, mikä aarre Nalle hänelle tulisi
olemaan. Mutta vasta lähemmin Nalleen tutustuttuaan hän tuli täysin
vakuutetuksi siitä, että juuri Nalle oli luotu hänen laskevan tähtensä
nostajaksi, hänen vanhuutensa valoksi ja silmäteräksi.
Hänelle pälkähti päähän nerokas tuuma opettaa Nalle ottamaan
ratsas-askeleita sekä kantamaan miestä ja satulaa.
Itsellään ei hänellä luonnollisesti ollut aikaa siihen. Karkeamman,
alustavan työn sai professori tehtäväkseen.
Professorilla ei ollut 'kipinää'.
Hän oli muuten tuiki vilpitön mies ja tunnollinen ammatissaan. Mutta
hän ei ymmärtänyt muuta opetustapaa kuin piiskan ja oli aina valmis
pienentämään Nallen ruoka-annoksia, jos tämä jollakin muotoa oli
itsepintaista luonnonlaatuaan osoittanut.
Nalle puolestaan ei tahtonut ollenkaan taipua tähän opetustapaan.
Myöskään ei hän voinut koskaan tottua oikein opettajansa, luisevan,
pitkäkaulaisen kuikkanan kimeään ääneen, jolla tämä jakoi lyhyitä,
täsmällisiä määräyksiään.
Hän oli ennen menestyksellä toiminut leijonankesyttäjänä. Mutta tässä
hän tapasikin sellaisen tahkon, että kaikki hänen entiset, koetellut
keinonsa osoittautuivat riittämättömiksi.
--Ennen minä kesytän sata Afrikan leijonaa kuin tuon yhden suomalaisen
lautapään! ähkyi hän usein hiessäpäin. Ja kuitenkin minä näen, että hän
ymmärtää kyllä, mitä minä tarkoitan. Hän vain on niin juupelin
itsepäinen!
Johtaja kävi joka päivä hänen tuloksiaan tarkastamassa. Ja joka kerta
sai harjoitusmestari kuulla kunniansa.
--Teillä ei ole 'kipinää', moitiskeli hän tyytymättömänä. Te ette
ymmärrä eläimiä. Te ette osaa asettua heidän kannalleen. Te ette näe
salamantavoin suorastaan heidän sydämeensä. Nero sensijaan...
Professori oli niin usein kuullut häneltä, ettei hän ollut mikään nero,
että hän ojensi piiskansa hänelle kärsimättömänä.
--Herra johtaja on hyvä ja koettaa itse, sanoi hän. Minun vähäpätöinen
kykyni näkyy olevan tuiki tarpeeton tässä.
--Sitä en sano, koetti johtaja häntä lepyttää. Mutta Nalle on jalokivi,
todellinen jalokivi, tosin hijomaton vielä, mutta kuitenkin smaragdi,
joka on kerran halki maailman säteilevä. Ei sovi lyödä rikki sellaista
halkonuijalla...
--Sen kalloon ei saa oppia nuijallakaan, huokasi professori.
--Siellä on jo oppia tarpeeksi, väitti johtaja. Täytyy vain herättää
hänessä harrastusta ja kunnianhimoa... Nalle! Katsokaas, hän tottelee
heti minua.
Ja johtaja antoi pienen näytetunnin.
Nalle totteli häntä mielellään, sillä johtaja ei koskaan käyttänyt
piiskaa ja sitäpaitsi hän piti tämän syvästä basso-äänestä, joka
jossakin määrin muistutti hänen omaansa. Ikäänkuin professorin kiusaksi
hän silloin taisi paljon semmoistakin, jota ei kukaan ollut hänelle
ikinä opettanut.
--Siinä se on! virkahti johtaja mielissään näytetuntinsa lopetettuaan.
Vain nerot voivat neroja ymmärtää. Nero on kuin majakka merellä.
Minnepäin se vain kääntääkin heijastajansa, siellä loistaa se
kirkkaammin kuin tuhannet öljytuijut.
--Öljytuijulla herra Caruselli tarkoittaa arvattavasti minua? kysyi
professori, kapean kaulan suonet vihasta pullistuneina.
--Sitä en ole sanonut, väitti johtaja, taputtaen häntä olalle
hyväntahtoisesti. Minä olen sanonut vain, että teiltä puuttuu yhtä ja
toista tuolta noin ... ja ennen kaikkea jotakin, joka olisi
välttämätöntä teidän ammatillenne.
Ja samalla osoitti hän sormellaan aivan selvästi professorin päänuppia.
--Herra johtaja väittää, että minä en ymmärrä ammattiani! kiljui
professori. Minä, minä, minä, joka...
--Te ette ymmärrä ihmisiä ettekä eläimiä! huusi johtaja, hänkin
vuorostaan kimmastuen. Te ette ymmärrä, että _teidän_ on heitä
ymmärrettävä eikä _heidän_ teitä. Te ette ymmärrä, että te ette ymmärrä
mitään, pässinpää! Siinä se! Kuka te olette? Mitä te tahdotte? Kuka
teille palkan maksaa? Noh? Tjah! Oletteko nyt tyytyväinen.
Tämä jokapäiväinen riita meni niin pitkälle, että professori kerran
täydellä todella asetti johtajan valittavaksi, kumman hän mieluummin
tahtoi pysyttää palveluksessaan, hänet vai Nallen.
Johtaja valitsi empimättä Nallen.
--Menkää, menkää, menkää! komensi hän kiukkuisesti kansliahuoneensa
ovea osoittaen. Tuollaisia nälkätaiteilijoita saan minä milloin hyvänsä
ja mistä hyvänsä. Mutta sellaista Nallea minä en saa rahallakaan.
Johtaja otti nyt itse hoitoonsa hänet. Ja Nalle oppi nyt muutamissa
päivissä enemmän kuin hän ennen oli oppinut viikoissa. Johtajalla oli
kaikki syy olla ylpeä sekä hänestä että omasta opetustaidostaan.
Sellainen hän oli ja sellaisena hän pysyi. Hyvällä sai hänet mihin
tahansa, mutta pahalla ei edes jäsentäkään hievauttamaan.