Kujeelan Matin kunnianhimoiset toiveet päättyivät siihen. Hänen kävi
niinkuin monen muunkin suomalaisen taiteilijan. Hän loisti hetkisen ja
hävisi takaisin Suomen pirttien pimeyteen.
Hän lannistui heti ensimmäisestä vastoinkäymisestä.
Nallen taiteellinen tähti sensijaan oli vasta nousussaan. Hänestä tuli
kuuluisuus. Hän saavutti sen maailmanmaineen, joka Matin sielunsilmien
edessä hänen saunanlautsalla istuessaan oli joskus kultaisena
kangastanut.
Mutta luonnollisesti ei se tapahtunut ilman monia kärsimyksiä ja kovia
koettelemuksia.
Mustalaisten kera maita ja kyliä matkatessa hän tuli vielä jotakuinkin
toimeen. Tosin hän sai selkäänsä silloin tällöin ja ruokaa vain
senverran, että juuri henki pihisi. Mutta muuten olivat ne ystävällistä
ja iloista väkeä eivätkä noudattaneet aivan tarkasti viinankieltoakaan.
Nallea näytettiin rahan edestä heidän teltassaan, jonka he milloin
minkin kylän tai kaupungin ulkopuolelle pystyttivät.
Nalle ei nyt saanutkaan esiintyä enää yhtä vapaana kuin ennen. Paksu
rautakahle oli pantu hänen kaulaansa ja vitjat kiinnitetty tukevaan,
maahan iskettyyn patsaaseen, jonka juurella myös hänen tavallinen
makuusijansa oli.
Tosin hän oli yhtä rauhallinen kuin ennenkin eikä ollenkaan tahtonut
ymmärtää näitä turhia varovaisuustoimenpiteitä. Mutta ne kuuluivat
mustalaisten mielestä ikäänkuin asiaan eikä yleisökään pitänyt sitä
millään tavalla epäluonnollisena.
Tämä oli ensimmäinen ohdake Nallen taiteellisella polulla. Hänen oma
henkilökohtainen vapautensa oli supistunut mahdollisimman vähimpään.
Toinen kova kolaus oli se, ettei hän saanut tanssia ollenkaan.
Mustalaiset eivät esivallan pelosta uskaltaneet tanssittaa häntä
yleisön edessä ollenkaan, teettivät vain muita temppuja, joita Nalle
paljon huonommin osasi, mutta joihin hän kuitenkin tottui vähitellen
piiskan ja sokerin avulla.
Hän oppi seisomaan yhdellä jalalla ja kannattamaan täysinäistä
vesilasia nokkansa päällä.
Hän oppi heittämään palloja ilmassa ja ottamaan niitä kiinni
vuoronperään.
Hän oppi tekemään kaikenlaisia voimisteluliikkeitä, kuten kieppiä ja
jättiläistä heittämään, sekä kannattamaan pyramiidia, jonka
mustalaispojat toisistaan teltan kattoon saakka rakensivat.
Jokaisen onnistuneen tempun jälkeen paukutteli yleisö aivan vimmatusti
käsiään, mustalaistytöt riensivät häntä syleilemään ja suutelemaan ja
hänelle ojennettiin joka taholta tukuttain nisua, suklaatia,
marmelaatia ja makeisia.
Tuo oli kyllä hauskaa Nallen mielestä. Hän ei olisi vain viitsinyt
aina. Mutta hänen täytyi, sillä muuten tiesi hän saavansa seurueen
päälliköltä aimo selkäsaunan.
Piiska riippui aina patsaassa hänen päänsä päällä.
Suurimman tuskan tuotti Nallelle kuitenkin mustalaisten soitto, vaikka
hän yhä vieläkin rakasti intohimoisesti musiikkia.
Kun seurueen päällikkö, tuo sama koppanokkainen, korvarenkainen mies,
joka hänet oli ostanut, otti viulunsa ja veti ensimmäiset haikeat
säveleensä, kävi väristys läpi koko hänen olentonsa. Hänen olisi tehnyt
mieli peittää korvansa, painua maan alle.
Niin suuri oli tuskan riemu ja hekkuma hänessä.
Tämä olikin toista kuin Kujeelan Matin soitto!
Myöskin Nalle oli toinen ja kehittyneempi, sillä hän oli jo paljon
nähnyt maailmaa. Hän oli jo melkein täysi Mesikämmen. Mutta samassa
määrin kuin hänen voimansa, viisautensa ja taiteellinen kykynsä ynnä
kypsyytensä olivat varttuneet, oli kasvanut myöskin hänen sydämensä
salainen kaihomieli.
Mitä hän kaihosi? Mitä hän ikävöi? Vain tuuli, joka vapaana hongikossa
vaeltaa, voi sen selittää.
Viulu ei soinut hänelle lapsen iloja eikä suruja enää, vaan hänen
nuoren miehuutensa voimaa, tuskaa ja vangittua, hillittyä
seikkailuhalua. Se kertoi hänelle kaukaisista maista, missä tummat
jättiläismetsät ihmisjalan astumattomina humisivat, tuoksuivat
tuntemattomat hedelmät ja jokainen kuluva tuokio oli kullankallis...
Ja taas kertoi se hänelle keväästä tuolla kaukana Suomen suurilla
sydänmailla, missä virpi niin heleästi vihoitti, yö oli valkea kuin
päivä ja päilyivät vuorten alla yksinäiset metsälammet...
Mutta enin kertoi se hänelle suurista, häntä itseään suuremmista
pedoista, joita vastaan hän kerran olisi tahtonut taistella, tavata
kerrankin vertaisensa, iskeä hänet maahan ja hänet musertaa...
Nalle parka! Hän ei tiennyt vielä, että kuninkaiden kohtalo on ikuinen
yksinäisyys.
Usein nousi hän silloin majesteetillisesti mörähtäen seisomaan. Mutta
ihmiset hänen ympärillään vain nauroivat hänelle ja riensivät hänen
kahlevitjojaan entistä tiukemmalle kiinnittämään.
Miksi ei hän katkaissut niitä? Miksi ei hän temmaissut maasta irti
tuota patsasta ja paiskannut tuonne hälisevään, irvistelevään
kääpiöjoukkoon? Miksi ei hän hajoittanut koko telttaa ja rientänyt
tuonne rajattomaan, rannattomaan vapauteen?
Hän ei uskaltanut. Hän pelkäsi, että piiska seuraisi häntä sinnekin,
eikä hän tiennyt toisekseen, kuinka hän kykenisi enää tulemaan yksin
toimeen kylmässä, autiossa maailmassa.
Lapsen-usko oli jo kadonnut häneltä. Hän ei luottanut enää kylliksi
itseensä ja siksi oli hän muiden orja.
Hän oli jo liiaksi tottunut ihmisiin ja ihmisseuraan.
Myöskin oli hän jo liiaksi tottunut viinaan, musiikkiin ja makeisiin.
Niillä, paljon enemmän kuin piiskalla ja kaulavitjoilla, oli ihmisheimo
hänet orjuuttanut!
Hän lysähti murhemielisenä takaisin patsaansa juurelle. Ja hänen
silmänsä saivat jälleen tuon himmeän, surullisen kiillon, joka on
sammuvalla, hiiltyvällä kekäleellä ... surun siitä, että hetket
vierivät hukkaan, ja apean mielialan siitä, että hiiltyy ja sammuu,
vaikka alla on vielä aivan tuores ja palamaton honganpinta.
Aina ei viulu kuitenkaan näin tuskallisia ja kaihomielisiä asioita
hänen mieleensä muistutellut. Välistä voi se Nallenkin mielestä soida
oikein somasti, hauskasti ja rattoisasti.
Varsinkin kun kiilusilmäiset, vaskivöiset, hopean- ja kullanhelyiset
mustalaistytöt tempasivat käsiinsä räiskyvät kastanjetit ja tanssivat
matolla jonkun oudon etelämaisen tanssin, kuuman kuin arojen hiekka,
virtailivat myös soiton säveleet kuin tumma viini hänen sydämeensä.
Silloin rupesivat hänenkin jalkansa ihan itsestään soitontahtiin
nykähtelemään.
Nallenkin olisi tehnyt mieli tanssia, mutta hän ei saanut. Vitjat
epäsivät häneltä sen.
Nalle ei ymmärtänyt tuota kieltoa ollenkaan. Tosin eivät hänen kömpelöt
koipensa olisi ehtineet ehkä noin nopeita askelia ottaa eikä hänen
raskas, suomalainen verensä noin tulikuumana kiehua ja kihistä. Mutta
miksi ei hän kuitenkin saanut yrittää?
Tiesihän Nalle, tunsihan Nalle, että hän juuri siten olisi voinut
tuottaa suurinta iloa ihmisille.
Sitä, ettei hän ollenkaan saanut yrittää alalla, jota hän kuitenkin
piti parhaanaan ja varsinaisenaan, piti Nalle suurimpana, verisimpänä
vääryytenä, mitä hänelle mustalaisten teltassa tapahtui. Siksi hän
ynähtelikin tyytymättömästi, vaikka hän ei voinut estääkään käpäliään
ainakin maassa maaten muiden iloon yhtymästä.
Mutta viheltää hän sai! Ja usein soiton kestäessä nousi hän istumaan ja
vihelteli perästä kaikki soitontahdit.
Se oli viatonta huvia. Siitä olivat sekä yleisö että mustalaiset
mielissään. Hänen isäntänsä nyykäytti päätään viulunkäyrän yli hänelle
ystävällisesti ja mustalaistytöt oikein hihkuivat ihastuksesta.
Yleisön puolelta taas hänelle silloin satamalla satoi makeisia.
Myöskin Nalle oli mielissään jouduttuaan taas täten julkisen huomion
esineeksi. Eikä hän hetken perästä enää muistanutkaan äskeisiä karvaita
kaukomieliään, vaan unohtui nauttimaan nykyisyydestä ja niistä
siedettävistä puolista, joita se kaikesta huolimatta tarjosi hänelle.
Näin kului hänen aikansa. Näin vierähtivät hänen viikkonsa mustalaisten
parissa.
Mutta tulipa tuokioita, jolloin Nallekin joskus sai karkeloida
kylläkseen. Se tapahtui silloin, kun mustalaiset olivat kylien ja
kaupunkien läheisyydestä poistuneet ja pystyttäneet telttansa jollekin
autiolle aholle synkän korven siimekseen, siellä rauhassa
rahasaaliitaan laskeakseen ja niistä iloitakseen.
Silloin ei puuttunut riemua eikä remua. Silloin sai Nallekin viinaa ja
istua yhdessä muiden miesten kanssa. Silloin kävi soitto ja karkelo,
leimusivat korkealle elämän juhlaliekit, paloivat punaisena viha,
rakkaus ja mustasukkaisuus...
Mutta seuraavana aamuna alkoi harmaa, vaivaloinen vaeltaminen.