Eräänä päivänä vähän ennen syysmarkkinoita tuli Matti jo varhain
aamulla viulu kädessä saunaan, istui penkille, kaivoi piipun ja
tupakkakukkaron taskustaan ja pisti tupakaksi.
--Kuules, Nalle, sanoi hän sitten, hetkisen haikuja vedettyään. Ei
tämäkään maanviljelys oikein lyö leiville. Täytyy meidän nyt ruveta
tuumimaan jotakin helpompaa elinkeinoa.
Nalle nyykäytti päätään hänelle miettivästi ja ymmärtävästi. Mutta kun
hän pelkäsi tupakansavua eikä tiennyt vielä oikein, mitä kohden Matti
tähtäili, hän pysyi toistaiseksi vielä rauhallisena paikoillaan.
Mutta sitten otti Matti viulunsa ja rupesi kaikkein hilpeintä
hollolanpolskaa laskettelemaan.
Jo ymmärsi Nallekin ja karkasi heti kahdelle käpälelle. Kun yksi
tanssinnuotti oli loppunut, alotti Matti toisen. Näin kävivät he läpi
koko ohjelmistonsa, siksi kuin hiki valui heidän kummankin
kulmaluiltaan ja he molemmat vihdoin lautsalle uuvahtivat.
Silloin sanoi Matti, ojentaen sokerinpalan hänelle:
--Nyt sinä olet valmis taideniekka. En minä osaa enää mitään sinulle
opettaa. Ja Nalle nuoli kiitollisena hänen kättään ikäänkuin siten
tunnustaen mestarinsa.
Mitäs muuta, lähdettiin koettelemaan onneaan kaupunkiin. Matti vuokrasi
raatimiehen pirtin, jossa markkinamiesten oli muuten tapana oleilla,
laittoi sen nurkkaan väliverhon ja portille kyltin, jossa oli
karhunkuva ja sen alla sanat: »Tulkaa katsomaan!»
Puuhattuansa vielä asianomaiset ilmoitukset paikkakunnan sanomalehtiin,
istahti Matti ovelle, joka samalla toimi pilettiluukkuna, odottamaan
yleisöä.
Markkinat alkoivat ja väkeä kertyikin kosolta. Mitä tiheämmin ovi
aukeni, sen useampi kolikko kilahti Matin kukkaroon. Kun oli kyllin
väkeä pirtissä, alkoi esitys. Matti pisti oven säppiin ja siirtyi
väliverhon edessä olevan pöydän luo, jossa hän aluksi teki muutamia
korttikonsteja.
Ne herättivät tosin ansaittua huomiota. Mutta kaikki odottivat ohjelman
suurta vetovoimaa.
Nyt alkoi Matti soittaa viulua ja Nalle kömpi esille nurkastaan. Hiukan
uninen hän oli ja hiukan hän mörähti äkkiä niin paljon ihmisiä
nähdessään, mutta heti tutut sävelet kuullessaan alkoivat hänen
koipensa kohoilla itsestään.
Yleisön rauhoittamiseksi oli Matti raatimiehen neuvosta sitonut hänen
kaulaansa paksun köyden, joka oli verhon taakse, nurkkaan kiinnitetty.
Vieläpä oli Matti pujottanut tukevat kintaat hänen etukäpäliinsä, jos
Nallen niinkuin olisi päähän pälkähtänyt kätellä jotakin yleisöstä
liian kovakouraisesti.
Matti soitti ja Nalle tanssi. Yleisö oli ihastuksissaan.
Sitten sai Nalle taas hiukan levähtää ja Matti näytteli muita
silmänkääntäjä-temppujaan. Mutta vaikka ne eivät olleet parempia eikä
huonompia kuin muidenkaan markkinataiteilijain, ei kukaan enää niistä
välittänyt. Tömistettiin vain jalkoja ja huudettiin:
»Karhu! Karhu! Me tahdomme nähdä karhua!»
Nalle oli heti ensimmäisellä iskulla voittanut mestarinsa.
Matin täytyi tuoda Nalle esille jälleen. Ja silloin oli yleisö taas
tyytyväinen. Oikeastaan kismitti Mattia hiukan, että hänen oma
taiteensa tuntui markkina-yleisössä niin vähän vastakaikua herättävän,
mutta hän lohdutti itseään sillä, että hänen taidettaanhan se oli
oikeastaan Nallenkin taide ja samahan se oli kummalle heistä kahdesta
siis taputettiin.
Kun Nalle oli tanssinut tarpeeksi, toi Matti verhon takaa muutamia
monen leiviskän rautapunnuksia, jotka hän oli saanut lainaksi eräältä
kauppiaalta ja joita hän itse tuskin kaksin käsin sai lattialta
laahaten siirtymään. Nalle nosti niitä parikin yhdellä kädellä, saipa
Matti itse vielä käydä siihen lisäpainona kellumaan.
Kun se lysti oli loppunut, pantiin lattialle lauta kupeittain, otettiin
esille paksu korento ja Matti kehotti ketä hyvänsä yleisöstä Nallen
kanssa väkikarttua vetämään.
Nalle istui permannolla, korento kämmenissään, ja odotti
kärsivällisesti. Ei kuulunut pitkään aikaan ketään halukasta.
Matin täytyi näyttää esimerkkiä.
Karttu ei luonnollisesti hievahtanutkaan. Jo tuli avuksi pari
poikaviikaria, vetivät minkä jaksoivat, aina vain samalla seurauksella.
Tuli jo aikaistakin väkeä. Ensin joku puolijuopunut, turpeahko,
kippuranenäinen markkinamies, sitten kokonainen sakki reippaita
tukkipoikia. Nalle piti vain puoliaan ja vilkaisi aina välillä Mattiin
ikäänkuin lähempiä käskyjä odottaen.
--Saa siihen vaikka kymmenen hevosta valjastaa, kehaisi Matti. Ja
taitaisi pieni junakin lähteä takaperin kulkemaan.
Mutta Nallen puoleen kääntyen hän sanoi äkkiä:
--Nyt Nalle! Vedä!
Nalle rupesi nyt todenteolla vetämään. Eikähän siinä mikä auttanut.
Vastapuolen istuinkukkulat alkoivat yhä enemmän kohota lattiasta.
--Jo voittaa! voittaahan se peto! Kalle, vedä, vedä! Jussi, pidä
puoliasi! kuului markkinaväen seasta.
Mutta silloin juolahti tukkimiesten päähän laskea kätensä äkkiä irti ja
Nalle lepsahti istualleen lattialle.
Sekös markkinaväen mielestä vasta hauskaa oli! Naurettiin, taputettiin
käsiä, huudettiin ja noustiin paikoiltaan. Tukkipojat uudistivat vielä
pari kertaa saman tempun.
Mutta silloin Nalle suuttui. Tempaisi korennon heiltä, rusautti sen
keskeltä kahtia, viskasi kalikat nurkkaan ja antoi eräälle pahimmista
veitikoista sellaisen tuuppauksen, että mies, pitkä, roteva peijakas,
teki kaksi kuperkeikkaa lattialla. Hyvä, ettei toki loukannut itseään!
Ja hyvä, että Nallella oli kintaat kädessä, muuten ei tukkijunnu olisi
tainnut ikinä enää nousta siitä.
--Mörrör, sanoi Nalle ja katsoi Mattiin ikäänkuin kysyen, tapahtuiko
moinen käyreys hänen luvallaan ja eikö tässä mitään lakia ja oikeutta
ollut.
Matti ei ollut koskaan pitänyt Nallea pilkkanaan ja siksi Nalle luotti
häneen koko rehellisen ja yksinkertaisen luonteensa mukaisesti.
Matin täytyi rientää häntä rauhoittamaan.
Myöskin yleisö rauhoittui, huomattuaan ettei korvapuustin saajalle
ollut mitään vahinkoa tullut. Mies itsekin vain nauroi kuperkeikkaansa
ja vakuutti pitävänsä sen ikuisena kunnianaan.
--Hih, pojat! sanoi hän, hypäten korkealle ilmaan. Ei sitä aina
ollakaan karhun kanssa painisilla.
Matin olisi jo tehnyt mieli lopettaa koko näytäntö. Mutta yleisö vaati
yhä lisää ja hänen täytyi istua jälleen soittamaan.
Nalle notkutteli mielelläänkin vielä valssin pari. Mutta sitten pisti
sen turpeahkon, kippuranenäisen markkinamiehen päähän tarjota Nallelle
pieni naukku taskumatistaan.
--Juo, poika! sanoi hän. Juo sinäkin, kun on markkinat! Juo, kun saat,
niin et ole köyhä etkä kipeä.
--Älä hiidessä koko putelia...! kivahti Matti soittonsa lomasta.
--Vieköön koko pullonkin! rehenteli markkinamies. Rahalla saa ja
hevosella pääsee!
Nalle kulautti koko pullon tyhjäksi eikä edes seonnut sillä välin
tanssintahdistakaan.
Nyt tanssi hän pullo kädessä. Yleisö oikein ulvoi ihastuksesta.
Ilma oli täynnä hikeä ja tupakansavua. Himmeä kattolamppu valaisi
keskilattiaa, kaikkialla häämötti kurkottavia kauloja ja punoittavia
naamatauluja. Tunnelma oli täydellinen.
Silloin kuului ulkoa kolme kumeaa iskua ovelle ja korkea mies-ääni,
joka sanoi:
--Lain nimessä, avatkaa!
Syntyi äkkiä syvä hiljaisuus.
Soitto katkesi siihen paikkaan ja Matti riensi kiireen kaupalla
avaamaan. Sieltä astui sisälle kaupungin viskaali itse,
pyöreävatsainen, pönäkkä mies, kahden markkinakonstaapelin seuraamana.
--Mitäs hiivatin peliä täällä pidetään?
Matti selitti, että tilaisuus oli aivan viaton ja että hänen
tarkoituksensa oli vain näyttää karhua ja että hänellä siihen kyllä oli
korkean esivallan lupa kaikkeinkorkeimmalta maistraatilta...
--Lupa näyttää karhua, mutta ei tanssittaa karhua, sanoi viskaali
ankarasti. Kuka te olette? Mistä te olette? Mikä teidän nimenne on?
Matti vastasi totuudenmukaisesti. Kuitenkaan ei hän voinut olla
ohimennen huomauttamatta, ettei suinkaan hän karhua tanssittanut, sillä
sehän tanssi, kuten korkea esivalta näki, aivan itsekseen.
Nalle ei todellakaan enää kaivannut mitään musiikkia. Väkevä juoma oli
kihahtanut hänen päähänsä ja hän loiski nyt aivan ominvalloin pirtin
perällä korkeasta esivallasta vähääkään välittämättä.
Mutta mitkään Matin vastaväitteet eivät auttaneet.
--Te saavutte huomenna maistraatin eteen, sanoi viskaali, vastaamaan
karhun tanssittamisesta ja...
... ja yleisen järjestyksen häiritsemisestä, oli hänen aikomuksena
lisätä. Mutta nyt se vasta häiriö tapahtuikin!
Nalle, joka ei enää nähnyt Mattia ja jonka tanssi-intoa pitkä köysi oli
ruvennut vaivaamaan, katkaisi äkkiä kahleensa ja rupesi karkeloimaan
kohti ovensuuta. Tie halkesi kuin umpi lumi-auran edestä. Syntyi
sanomaton pakokauhu tuvassa. Mutta suurin kiire siinä tuli itselleen
herra viskaalille, joka kokonaan oman arvonsa unohtaen pudotti joukon
jalkoihin uuden virkalakkinsa ja karkasi ensimmäisenä ovesta ulos.
--Konstaapeli! Tyhjentäkää pirtti! ehti hän vain karjaista eteisestä.
Käsky oli miltei turha, sillä ihmisiä lappoi oventäydeltä tuvasta.
Eivätkä konstaapelit jääneetkään sitä liikoja kuuntelemaan, vaan
nelistivät esimiehensä jäljestä, niin että sapelit vilkkuivat.
Pirtti oli tyhjä tuossa tuokiossa.
--Voi sinua, Nalle rukka, minkä teit! huokasi Matti, saattaen takaisin
nurkkaan vanhan ystävänsä. Häiritsit ruunun miestä hänen laillisessa
toimituksessaan.
Nalle vihelsi. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään aavistusta
tekemästään rikoksesta.
Mutta seuraavana päivänä tuomittiin Matti korkean raadin edessä
vetämään sakkoa viisikymmentä markkaa tai varojen puutteessa...
Noh, sen verranhan Matille juuri oli kertynyt rahaa kukkaroon. Mutta
kuitenkin oli hänen mielensä sangen surullinen, kun hän raatihuoneelta
palattuaan pistäytyi raatimiehen vajaan rakasta Nalleansa katsomaan.
--Eivät näytä ymmärtävän taidetta tässä kaupungissa, saneli hän. Paras,
kun olisimme pysyneet kotinurkillamme!
Nalle katsoi häneen kummissaan, että sepähän ihme! Olihan suuri yleisö
ollut heihin mitä tyytyväisin.
Mutta hän ei tajunnut asiaa vielä kaikessa hirvittävässä
totisuudessaan.
--Sinut ne sensijaan tuomitsivat aivan kuulematta, jatkoi Matti,
pyyhkäisten jotakin kosteaa silmäkulmastaan. Tuomitsivat päiviltä
pantavaksi.
Nalle nuoli hänen kättään eikä ymmärtänyt ollenkaan, kuinka heikon
vivun varassa hänen henkensä nyt killui.
Pistäysipä siihen mustalainenkin, piiska kourassa, Matin kanssa
puheisiin. Hänkin oli ollut eilen Nallen näytännössä läsnä, samoin
raatihuoneellakin tänään vastaamassa omista kolttosistaan, joista hän
kuitenkin oli jotakuinkin suoriutunut. Hänet oli tuomittu vain luunsa
siinä silmänräpäyksessä kaupungista korjaamaan.
--Kah, mitäs sait? kysyi hän Matilta tuttavallisesti.
Hän oli nähnyt Matin raatihuoneen pihalla, vaikka ei tiennyt vielä
mitään tämän tuomiosta.
Matin ei tehnyt mieli ruveta hänelle sydänsurujaan valittelemaan. Sanoi
vain, että hänen asiansa oli lykätty huomiseksi.
Katselevat siinä yhdessä karhua, niin jo rupeaa mustalainen kauppaa
hieromaan.
--Myö pois minulle hunttu! sanoo mustalainen, kuin sattumalta rahoja
kukkarossaan kilistäen. Saat viisikymmentä, ota pois viisikymmentä
suomen markkaa!
--Ole rupattamatta! ärjäisee Matti. Johan sen turkkikin enempi maksaa.
Mutta hänen mielessään jysähtää omituisesti. Mustalaisen tarjoama
kauppasumma sattuu niin merkillisesti yhteen hänen juuri suorittamansa
sakkorahan kanssa.
Kentiespä tästä vielä hyväkin kauppa sukeutuu? ajattelee hän. Olisi tuo
lysti kerran pettää mustalaistakin.
Tämän tekee mieli karhua. Hän tietää itsekin aivan pilkkahinnan
tarjonneensa. Hän kohottaa ja kohottaa summaa, Matti ei ole niinä
miehinäkään.
--En minä mustalaiselle myö! ärähtää hän vihdoin.
--Ka, raha se on mustalaisenkin raha. Saat sataviisikymmentä.
--Häpeisit vähän! Vaan viisisataa jos maksanet, niin tuossa on! Heh!
Mustalainen, vilkas, koppanokkainen, korvarenkainen mies, on muka aivan
kauhistua, vaikka tietääkin suuremmassa maailmassa ansaitsevansa tällä
karhulla tuhansia. Hierotaan sitten kotvan kauppaa.
Mutta Matti on järkähtämätön. Hän on jo huomannut toisen ostohalun eikä
ole taipuvainen hellittämään penniäkään.
Huokaisten täytyy mustalaisen avata räsyinen lompakkonsa, joka hänellä
on syvällä paidan alla, ja lukea Matille kouraan viisi kirkasta
sadanmarkan seteliä.
--Sukkela mies, ovela mies! kehaisee mustalainen kauppatoveriaan.
Parahan orihin hinnan sait.
--Tokko nämä lienevät oikeitakaan? kysyy Matti piloillaan.
Mustalainen vannoo ja vakuuttaa. Kyllähän Matti setelirahat tuntee,
ilman vain suotta aikojaan toista kiusoittelee. Pistää vihdoin rahat
taskuunsa ja sanoo vielä kerran Nallen päätä silittäen:
--Hyvästi nyt, Nalle rukka! Kyllähän minun sinua ikävä tulee. Mutta
mitäs teet! Vanha on jo äitimuorikin ja tarvitsee särpimen apua.
Nalle ynähtää surumielisesti vastaan niinkuin vasikka aidanraosta.
Mustalainenkin pyrkii siihen päätä silittämään. Mutta Nalle puistaa
päätään silloin niin äkeästi, että toinen heti tempaa kätensä pois.
--Tokko tuo edes vieraisiin tottunee! hymähtää Matti.
Mustalainen viuhauttaa piiskalla ilmaan ja näyttää valkeita hampaitaan.
--Tottuu, hyvinkin tottuu, ole varma, veikkoseni! virkkaa hän
iloisesti.
--Muistakin, että pidät hyvänä sitä, varoittaa Matti vielä.
--Kuin kultaa kämmenellä kannan, vakuuttaa mustalainen. Hyvä karhu,
viisas karhu, mutta viinanjuoja karhu. Ei tee tenää selvinpäin.
Näin oli kauppa päätetty ja Nallen kohtalo ratkaistu jälleen hänen omaa
tahtoaan vähääkään tiedustamatta.
Vielä varoitti Matti mustalaista, että tämä koettaisi saada Nallen pois
kaupungista niin huomaamatta kuin suinkin. Mustalainen sanoi kyllä
yskän ymmärtävänsä.
--Liet varastanut sen jostakin? naurahtaa mustalainen, viekkaasti
silmää vilkuttaen.
--Huuti, heittiö! Mene sinä ja varasta kirkonkukko!
Matti poistui kiireesti raatimiehen pihasta. Oli kuin olisi paha
omatunto ajanut takaa häntä ja hän tuntenut syntirahoja kantavansa.
Sinne se jäi nyt Nalle, mietti hän vielä kaukana kaupungilla
astellessaan. Hyvähän toki, että henkensä säilytti! Mutta ei se ole
leikki mustalaisenkaan komennon alla mieron tietä taivaltaa...
Hänestä oli kuin hän olisi oman veljensä myönyt. Eikä hän tuonut yhtään
uutta koirankujetta kotikylään näiltä markkinoilta palatessaan.