Kujeelan Matti ei ollut uuden palkollisensa työkykyyn eikä muihinkaan
kehitysmahdollisuuksiin nähden erehtynyt. Nalle edistyi päivä päivältä
hyvissä tavoissa ja Herran nuhteessa ja oppi pian tavalliset
rengintoimet talossa täyttämään.
Toisissa asioissa ei häntä olisi kymmenen renkiäkään vastannut, kuten
esim. kuokoksella kannonväännännässä tai muussa metsänperkkuussa.
Sinne vei hänet Matti ensimmäiseksi ja siitä tulikin pian hänen paras
mielityönsä.
Hän katsoi vain aluksi vähän aikaa syrjästä, kun Matti kantoa
kahtakäteen ryskytteli. Mutta Matin ei tarvinnut muuta kuin pari kertaa
sanoa:
Nalle! Tule auttamaan!
Silloin hyökkäsi Nalle itse kannon kimppuun ja kohta alkoikin eri
leikki. Suuretkin juurikkaat nousivat maasta koppinaan, ja mitä pahempi
vastus niistä oli, sen enemmän Nalle innostui, mörisi ja peuhasi
milloin kahdella, milloin neljällä jalalla, pöllyttäen multaa korkealle
ilmaan, itse mustana ja harmaana kiireestä kantapäähän.
Kelpasi sellaista työmiestä katsella syrjäisenkin.
Ja aina niitä olikin tästälähtien joutilaita seisoskelijoita Kujeelan
aidan takana.
Kun sattui oikein iso kanto eteen, nouti Matti vivun, asetti sen kannon
alle ja sanoi:
--Paina!
Mutta eihän niistä Matin vivuista Nallen voimille ollut. Menivät
poikki, niin että rusahtivat. Paremmat ja lujemmat vipuvärkit oli
Nallella omissa hartioissaan.
Aina kun hän oli saanut kannon irti maasta kiskotuksi, kantoi hän sen
kauaksi metsään ja viskasi vielä vihaisesti kuusten latvojen tasalta
menemään. Kului aikaa, ennen kuin hän oppi kantamuksensa yhteen
rykelmään rojauttamaan.
Sama oli laita kivien kanssa. Nekin nousivat Nallen kovissa kourissa
maasta kuin olisivat vain leivänkakkaroita olleet. Matti opetti hänet
nekin miehenkorkuiseksi kiviaidaksi latomaan.
Myöskin kuokkimaan oppi hän varsin helposti. Mutta hänet täytyi aina
metsän rajassa ympäri käännyttää, sillä muuten hän olisi kuokkinut
kasvavatkin puut pelkiksi ruumeniksi.
Hätäkös häntä sitten oli enää ojankaivuunkaan opettaa? Antoi vain
lapion käteen ja polkaisi. Nalle polkaisi perässä ja oli painaa koko
lapion maan syvyyteen.
Mainio ojankaivaja hänestä tuli. Lapion varret vain eivät tahtoneet
kestää hänen käsissään.
Matti loikoi vain ojanreunalla ja poltteli. Ja kylänväki katseli aidan
takaa kummanaan tätä uusmuotista työntekoa.
--Se on sitä nykyaikaista maanviljelystä, selitti Matti. Ei kannata
enää käyttää ihmisvoimia. Afrikan kaupungissa esimerkiksi tekevät
apinat kaiken ulko- ja sisätyön.
--Valehtelet! väitti joku vastaan. Et sinä ole Afrikan kaupungissa
käynyt.
--Kävinpähän kerran Haaparannassa, vastasi Matti, joka on siitä vain
kymmenen peninkulman päässä. Tämän piipun ostin sieltä itselleni
tuomisiksi.
Eiväthän siinä enää mitkään vastaväitteet auttaneet. Ja kylänväki meni
kotiinsa naureksien, että kyllä se Kujeelan Matti sentään on poika,
joka keinot keksii. Vahinko vain, ettei aikoinaan ole lukutielle
päässyt, istuisi muuten kukaties vaikka kuvernöörinä tai arkkipiispana!
Mutta vasta se ilo kylälle tuli, kun Matti kerran valjasti renkinsä
reen eteen ja ajeli pyhä-aamuna kirkolle Nallellaan.
Mikäs siinä seinusti! Laski laukalla, niin että lumi pölisi, ja
kiukkaan siinä taival katkesikin. Hevoset vain pyrkivät korskuen
pystyyn hyppelemään ja vanhat akat tiepuoleen istualleen
lepsahtelemaan. Syntyi aika metakka kirkonmäellä, niin että
konstaapelin täytyi oikein ruunun nimessä kieltää pois koko juttu.
Mutta kansa kertoi vielä kauan tästä Matin kirkkomatkasta, joten hänen
alkuperäinen tarkoituksensa oli jälleen saavutettu.
Tärkeämpää Nallen tulevalle kehitykselle oli kuitenkin, että hän Matin
luona oppi kuulemaan ja ymmärtämään musiikkia, varsinkin
tanssimusiikkia, jossa Matti olikin aika mestari. Mutta taisi hän
muitakin sävelmiä, joita hän vain omiksi iloikseen soitteli, nyttemmin
myös Nallen iloksi, sitten kun hän oli tottunut tämän kanssa saunassa
pitkiä talvi-iltoja viettämään.
Ensi kerralla, kun Nalle kuuli viulun äänen, hän kauhistui.
Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäpiitään. Hän mörähti
uhkaavasti ja pakeni lauteille, josta hän tiirotti kotvasen Mattiin
kuin kummitukseen.
Mikä olikaan tuo outo olento hänen edessään? Suunnaton, tuntematon
jumalako, jolle mikä hyvänsä oli mahdollista? Ja mikä oli tuo kappale
hänen kädessään, josta niin suloisia ja samalla niin kaikkivaltiaisia
säveliä heltisi, että ne saivat hänen sydämensä palloksi puristumaan ja
hänet itsensä ilosta, tuskasta ja kärsimyksestä kokoon kyyristymään?
Mutta Matti soitti vain huolettomana miehenä edelleen. Ja Nalle
rauhoittui vähitellen, pani pään käpäliensä väliin ja jähmettyi häntä
liikkumattomana tuijottamaan.
Oli kuin hän olisi lopuksi unohtanut soiton niinkuin soittajankin.
Himmeät, muodottomat kuvat kulkivat hänen sielunsilmiensä ohitse. Hän
tunsi vaipuvansa pohjattomaan syvyyteen, jossa puut ryskivät, myrsky
pauhasi, pitkäisen salamat ja jylinät ajelivat toisiaan, ja taas
kohoavansa sieltä sinertävään, rannattomaan korkeuteen, missä hän
tapasi olentoja, samankaltaisia kuin hän itse oli, ja missä hänellä oli
paljon veljiä, sisaria ja ystäviä...
Nalle itki! Hänen ruumiinsa hytkähteli kuin kouristuksissa ja
kummalliset ynisevät ja korahtelevat äänet nousivat hänen kurkustaan.
Hän itki ikävästä, vaikka hän ei osannut sitä itselleen selittää. Ja
kaikkein merkillisintä oli se, että hän soiton lakattua ja tuosta
riuduttavasta, hiuduttavasta tunteesta päästyään, alkoi heti ikävöidä
takaisin omaa ikäväänsä.
Harvoin Matti kuitenkaan niin surumielisiä säveliä soitteli. Useimmiten
pisti hän hilpeäksi polskaksi tai katrilliksi, ja silloin alkoi
Nallenkin koipia ihan itsestään hypittää.
Ei tarvittu enää edes viinaakaan. Yhden sijasta oli Nalle nyt saanut
kaksi intohimoa.
Pian oppi Nalle myös eri tanssien tahdit ja poljennon ymmärtämään sekä
niiden mukaan jalkansa sukkelasti sovittamaan. Siitäkös Matti vasta oli
mielissään! Sillä hän ei vieläkään ollut jättänyt kunnianhimoista
aiettaan perustaa kerran sirkuksen hänkin ja lähteä itseään ja Nalleaan
maailman markkinoille rahan edestä näyttelemään.
--Kyllä meistä vielä kelpo taideniekat tulee, oli hänen tapansa usein
itsekseen hymähtää, pistäen Nallen suuhun samalla sokeripalan tai mitä
muuta hyvää hänellä kulloinkin sattui taskussaan olemaan.
Harjoitellaan, harjoitellaanhan vain tässä vuosi kaksi!
Ja Nalle pani päänsä uskollisesti hänen polvelleen ja katsoi silmiin
häntä täydellä keskinäisellä ymmärryksellä, mörähtäen tuttavallisesti:
--Niinpä niinkin, ei kukaan synny taiteilijana.
--Mutta taiteilijaksi, päätti Matti ajatusjuoksunsa. Ja siksi olemme me
molemmat syntyneet!
Monissa muissakin suhteissa laajeni Nallen henkinen näköpiiri
huomattavasti hänen Matin hyvässä hoidossa ollessaan.
Hän oppi ymmärtämään luontoa ja ihmisiä. Yhä useammat asiat, esineet ja
olennot kiintyivät hänen sielunsa herkkään kuvastimeen. Hän tiesi
erottaa aamun ja illan toisistaan ja mitata tarkkaan niiden välillä
myöskin muut vuorokauden ajat. Ja sitten hän rupesi muistamaan yhä
enemmän, eikä enää vain satunnaisesti ja vaistomaisesti, vaan aina
varmemmin ja itsetietoisemmin.
Kovimmallakaan pakkasella ei hän enää kesän hellettä unohtanut, vaan
ajatteli sitä katkeralla kaipauksella halkokuormaa läpi paukkuvan,
kuutamoisen korven vetäessään tai tähtikirkkaana talviaamuna avannolta
vesisankkoa kantaessaan.
Hän muisti kukkaset kedolla ja mikä haju kullakin niistä oli ollut,
muisti myös, miltä petäjän ja kuusen pihka tuoksui ja oliko hangen alla
ennen ollut karpalosuota vai kuivaa, rauskuvaa jäkäläkangasta.
Metsään ei hän koskaan omin luvin mennyt, senjälkeen kuin pyyparvi
kerran oli kanervikosta hänen edestään lentoon pyrähtänyt ja
säikäyttänyt hänet niin, että hän oli laukalla tullut kotiin.
Hän osasi varoa tulta.
Hän tiesi jo, kuinka kussakin elämäntilassa oli oltava ja
käyttäydyttävä.
Tuli harrastaa siisteyttä ja puhtautta myöskin omiin luonnollisiin
tarpeisiinsa nähden eikä kaadella pöytiä eikä voikirnuja ihmisten
ilmoilla liikkuessa.
Ihmisiä täytyi kohdella muutenkin hellävaroen ja ikäänkuin heikompia
astioita. Sillä vaikkakin ne monessa suhteessa olivat viisaampia kuin
hän, olivat ne toisissa aivan tuhmia, pieniä ja turvattomia.
Hän ei tiennyt vielä olevansa metsän kuningas.
Mutta hän tunsi jo rotunsa rohkean, kuninkaallisen veren suihkuvan
suonissaan. Hän oivalsi jo olevansa kappaleen arvokkaampi kuin koira,
lammas tai sika, eikä hän mielestään ollut edes verrattavissa kissaan
tai vuohipukkiin.
Lehmää ja hevosta kohtaan oli hänellä kuitenkin vielä joku kunnioitus.
Oikeastaan hän tunsi itsensä paremmaksi niitäkin. Mutta ne olivat
suurempia ja pitempiä kuin hän eikä hänellä vielä ollut tilaisuutta
mitellä niiden kanssa voimiaan.
Joskus, kun hän oli oikein suuren kannon kaatanut tai hilannut metsästä
mahdottoman aarnihongan kotiin, välkähti hänen päähänsä myös huimaava,
vaarallinen ajatus, että oikeastaan olisi ihmisten, jotka joka
suhteessa olivat heikompia kuin hän, ollut häntä toteltava eikä hänen
ihmisiä.
Mutta hän karkoitti heti kauhulla tuon ajatuksen.
Mitäpä hän olisi teettänyt heillä? Eihän hän olisi osannut käskeä,
sillä hän tuli kyllä toimeen omillaankin.
Nalle mietti omia kapinallisia mielihauteitaan matalan, pörröisen
otsansa alla.
Toiseksi eivät ne kuitenkaan häirinneet millään muotoa hänen luonteensa
suurta tyyneyttä tai hänen olentonsa rauhallisuutta. Ne tulivat kuin
itsestään. Mutta niitä tuli toisia, aina kapinallisempia, jotka
täyttivät hänen mielensä oudoilla aavistuksilla ja saivat hänen
sydämensä rajusta, ailahtavasta riemusta sykähtämään.
Yhden ja kaikkein vaarallisimman nimi niistä oli: vapaus.
Mennäkö, mihin mieli tahtoi? Polkeako omia polkujaan? Jättääkö kaikki
ihmisten ja eläinten tarpomat kylätiet ja lähteä viivana sitä
ilmansuuntaa kohti samoamaan, missä taivas oli helein ja taivaanranta
kuulakkain ja missä tuoksui tuorein lumi tai koivunmahla?...
Ei, ei! Oli parempi pysyä kiltisti Matin saunanlauteilla. Olihan täällä
kaikinpuolin tyyntä, lämmintä ja turvallista.
Kuitenkin jäi tuo ajatus syvälle hänen sydämensä pohjaan kytemään,
vaikka koettikin kaikin voimin sitä torjua luotaan. Olipa melkein kuin
olisi juuri taistelusta tuota ajatusta vastaan siinneetkin hänen muut
ajatuksensa ja kummunnutkin hänen muu sisällinen kehityksensä.
Nalle kasvoi, hammas karkeni.
Näin alkoi hän kohta olla valmis maailman markkinoille lähetettäväksi.