Nalle oli saanut hyvän isännän, juuri sellaisen, jota hän tarvitsi
miehistyäkseen ja kehittyäkseen todelliseksi Mesikämmeneksi.
Kujeelan Matti oli kylän väen suosikki, aivan samoin kuin Nalle oli
tähän saakka kylänherrojen ja matkustavaisen yleisön lemmikkinä
elellyt. Myöskin hän oli suuri tyhjäntoimittaja niinkuin Nallekin,
eleli vanhan äitinsä mökillä ja pistäytyi vain silloin kun nälkä
liiaksi rupesi suolia nävertämään tukkitöihin tai muulle raha-ansiolle
alapuoleen.
Rengiksi häntä ei saatu millään rupeamaan, yhtä vähän kuin muuhunkaan
vakinaiseen hommaan, vaikka hän oli kyllä rivakka mies niinkuin harvat,
käsistään tekevä ja kekseliäs kuin peijakas. Kun hänen äitinsä ja
joskus muutkin pyrkivät häntä tuosta liiallisesta mukavuudenhalusta
hiukan morkkailemaan, vastasi hän aina vain samalla sananparrella:
--Hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin.
Näillä luonteensa ominaisuuksilla ei Kujeelan Matti kuitenkaan ollut
kylänväen yksimielistä suosiota saavuttanut. Mutta hänellä oli muita,
arvokkaampia.
Hän osasi soittaa viulua ja oli senvuoksi välttämätön vieras kaikissa
tanssitilaisuuksissa, joissa hän istui suorastaan pitäjän lukkarin ja
välistä rovastinkin vieressä, nauttien yhtä suurta, joskin
tuttavallisempaa kunnioitusta.
Laulun hän myös taisi tehdä, usein paljon paremman ja sattuvamman kuin
ne, joita präntistä ulos annettiin, eikä ollut leikinpaikka joutua
hänen pistävän pilkkansa esineeksi. Kerran nuorempana hän oli saanutkin
aika selkäsaunan eräältä ystävälliseltä kylänmieheltään tuosta
luojanlahjastaan.
--Se on laulajan palkka, oli Matti vain tuuminut puistellen turkkiaan.
Kuuluisimmaksi oli Matti tullut kuitenkin moninaisilla kepposillaan,
joista pitkät talvi-illat puhdetöiden lomassa puhuttiin ja jotka
tavallisesti olivat niin viatonta laatua, ettei kukaan voinut
oikeastaan suuttua hänelle.
Milloin hän oli sytyttänyt bengalitikun pimeässä yössä tuvan lasin
alla, niin että talon väki oli luullut itse paholaisen päässeen irti
ilkeyksiään jakelemaan.
Milloin hän oli tullut tavallinen puutarharuisku kourassaan kirkkoa
sammuttamaan, kun tämä kerran ukonilmalla oli tuleen syttynyt, milloin
saapunut lukusijoille automobili-silmälasit päässään ja väittänyt
lääkärin ne hänelle määränneen, kun hänen näkönsä muka viime aikoina
oli niin auttamattomasti heikentynyt.
Milloin oli hänellä tiuvut saappaittensa nauhoissa, milloin kulkunen
koiran kaulassa, kun hän taloon tuli. Milloin hän laittoi karusellin
jäälle, jossa kylän piiat ja renkipojat olivat pyöriä hulluiksi
itsensä, milloin rakensi hän taas 'merta ja maata kulkevan laivan',
asettaen jalakset veneensä alle.
Olipa hän kerran rakentanut puusta oikean polkupyöränkin.
Jos hän ei muuta keksinyt, hän tuli puujaloilla kylään ja väitti oven
olevan liian matalan hänelle. Hänen tavallisimpia temppujaan oli myös
kiivetä saunankatolle ja kysyä lakeistorvesta, tokko vieraalle kylyä
oli.
Aina kaupungissa käydessään hän pistäytyi leikkikalu-kauppaan ja osti
sieltä taskunsa täyteen kaikenlaista halpahintaista rihkamaa, joka ei
itsessään minkäänarvoista ollut, mutta teki suunnattoman vaikutuksen
sopivalla hetkellä käytettynä täällä synkässä sydänmaassa.
Milloin hänen taskustaan tuli esille hyppäävä sammakko, milloin
luikerteli leikkikäärme taas, jolla hän ensin ajoi puolen pirttiä
pakoon ja jonka hän sitten rauhallisesti pisti paidanrintamuksensa
alle.
Kerran hän häätilaisuudessa juuri vihkilukuja luettaessa oli päästänyt
vieterillä käyvän hiiren lattialle ja ollut säikäyttää morsiamen aivan
henkihieveriin. Mutta silloin hän olikin saanut ankarat nuhteet itse
rovastilta ja ylimääräiset viinaryypyt sulhaselta, joka oli jälkeenpäin
useinkin pahonut, ettei se ollut rotta tai joku muu suurempi elävä!
Kaikki korttikonstit hän taisi paremmin kuin mikään povari-akka tai
varieteetaiteilija, samoin kaikki silmänkääntäjä-temput, tulisten
tappurain syömiset ja miekan-nielemiset.
--Ollappa minulla vain hevonen tai edes hyvä mustalaispoika apunani,
oli Matin usein tapana sanoa äidilleen, niin sirkuksen minä
perustaisin! Ei ole tuosta meidän koirastakaan marakatiksi.
Nyt oli Matti saanut karhun!
Samalla kuin kaikki hänen entiset koirankujeensa täten kalpenivat ja
menettivät merkityksensä, oli hänen sydämensä salainen toivo ottanut
myös aimo askeleen kohti lopullista toteutumustaan.
Mutta Matin äiti nosti ensin hirmuisen metelin, kun Matti Nallen kanssa
tupaan työntyi.
--Sus siunatkoon! älähti eukko, päästäen aivan uuden kivikupin
käsistään lattialle putoamaan. Mitä metsänpetoa sinä tuossa tuot?
--Terveisiä kaupungista, sanoi Matti rauhallisesti, lakkinsa orren
päähän ripustaen ja ryynipussin eukon eteen pöydänkulmalle asettaen.
Toin vain uuden rengin tullessani.
--Rengin! huusi eukko taimmaiseen soppeen paeten. Karhuhan tuo on,
oikea karhu!
--Lapsi tämä vasta on, virkkoi Matti, istuen itse lavitsalle ja nostaen
Nallen polvelleen. Mutta kyllä tällä on miehen voimat, sen olen minä
tänäpäivänä omin silmin nähnyt.
Samalla irroitti hän Nallen kaulasta tuppivyönsä.
--Tappaa, tappaa! parkui eukko.
--Ei tämä ketään tapa, selitti Matti Nallen päätä ystävällisesti
silittäen. Tämä on luotu vain riihtä tappamaan.
Vähitellen uskalsi eukkokin tulla esille sopestaan ja lähestyä
varovaisesti uutta tulokasta.
--Ei se niin kovin vihainen näytä olevan, sanoi hän jo puoleksi
leppyneenä. Kun ei lienekin se asemaherrojen karhu...?
--Tämä on minun karhuni nyt, vastasi Matti mahtipontisesti. Ja tästä
vasta tuleekin meille talon tuki ja turva. Eikös niin, Nalle?
Nalle nyykäytti päätään hänelle vakavasti ja vilkaisi ympärilleen,
katsoen mitä hänelle talossa tarjottaisiin.
--Aivan oikein, Nalle, virkahti Matti. Näin sitä tässä ollaan ja
eletään. Ei ole isoiset olosijat, vaan pitävät lämpimän tuulella ja
tuiskullakin.
--Et suinkaan aikone ruveta sitä pirtissä makuuttamaan! huudahti eukko
kauhistuneena. No, sen minä sanon, että sitten minä en ole enää yhtään
yötä tässä!
--Mitäpä häntä pirtissäkään, tuumiskeli Matti. Kelpaa se saunakin
renkimiehelle! Ja minnepähän tästä äitikään itseään parempiin menisi?
Tullaan tässä toimeen kolmin, kun on kaksinkin tultu.
--Voi hyvänen aika, päivitteli eukko. Jos minä olisin syntyessäni
tiennyt, että tässä vielä murjaanien ja metsänpetojen kanssa...
Mutta Matti ei ollut kuulevinaan sillä korvallakaan.
--Kuulehan äitiä, naurahteli hän vain Nallen kanssa kättä paiskoen,
miten nimitteleekin rumasti meitä. Ja sentään me olemme luojan luotuja
molemmat! Vaikka et sinä ole tainnut käydä vielä ripilläkään?
Ei auttanut eukon muuta kuin ruveta hymähtelemään hänenkin, kun Matti
niin hulluja hassutteli. Mutta semmoinen se poika oli aina ollut! Ei
tiennyt koskaan, mitä se keksi ja mitä uutta juonta sillä oli kotiin
tullessaan.
--Sehän syökin kuin iso mies! äystäsi hän kuitenkin vielä, kooten
kupinpalaset lattialta ja ruveten uuteen kuppiin Matille veljiä padasta
ammentamaan.
--Mies syö ja mies saa! sanoi Matti. Eikös niin, Nalle? Tuo vain
vellikuppi Nallenkin nokan eteen.
Eukko töytyytti vellikupin Nallellekin ja pisti piloillaan:
--Pitääkö sille lusikkakin olla.
--Eihän lapsi vielä lusikasta...! vastasi Matti järkähtämättömästi.
Mutta oppii se vielä siihenkin, oppiipa hyvinkin. Kohta se käyttää
veistä ja kahveliakin kuin suuret herrat.
Sitten rupesivat he syömään rauhallisesti.
Monta Matin kujetta oli eukko nähnyt elämässään, mutta ei koskaan
mokomaa vielä. Siksi hän tahtoi miesväen syödessä alottaa oikein
vakavan keskustelun asiasta.
--Aiotko sinä todellakin pitää täällä tuon kuvatuksen? hän kysyi.
--Missäpäs minä, vastasi Matti, ottaen itse ryypyn ja tarjoten
Nallellekin. Ja olethan sinä itsekin aina sanonut, että olisipas edes
renki meillä, kun ei minustakaan tahdo oikein noihin raskaimpiin
maatöihin olla.
--Renki kyllä, myönsi eukko, mutta ei metsänpeto.
--Tarvitaan voimakasta miestä tässä talossa, vastasi Matti, jos mieli
tulla syystouot tehdyiksi, lanta pellolle ajetuksi ja varsinkin
kuokituksi tuo uutissarka, josta sinä olet niin usein minua patistanut.
Ja vielä tämä perunatkin nostaa ja vaon kyntää ja, jos tahdot, niin
sinun huttusikin hämmentää.
Eihän herjan kanssa voinut kukaan vakavana pysyä. Eukkoa rupesi taas
naurattamaan, niin että hänen täytyi purra huivinsa nurkkaa ja kääntyä
pankkoon päin omille askareilleen.
--Olisit edes miniän tuonut, hän sanoi, niin siitä olisi ollut jotakin
apua minullekin.
--Miniöitä on maailma täynnä, muhoili Matti, mutta tällaista
Mesikämmentä ei ole kolmessa kuninkaan valtakunnassa.
Nyt olivat kuomakset syöneet, Matti risti kätensä ja opetti Nallenkin
samoin tekemään. Sitten he molemmat nousivat pöydästä.
--Noh, Nalle, virkahti Matti Nallea päälaelle taputtaen. Kelpasiko
rokka? Eihän ne ole meillä herrojen herkut, mutta ruokaa on ja työtä
on... Ai, yhden asian minä olen aivan unohtanut!
Eukkokin käännähti katsomaan, mikä uusi juoni Matille oli jälleen
päähän pälkähtänyt. Mutta tätä hän ei kuitenkaan olisi voinut aavistaa.
Matin silmään olivat sattuneet kirjoitusvehkeet pirtin perälasin
päältä, josta hän myös löysi palasen paperia. Ne asetti hän arvokkaasti
pöydälle ja istui itse kirjoittamaan.
--Täytyyhän meidän tässä laillinen palkolliskirja kirjoittaa, puheli
hän toimessaan, kun kerran on pestattu uusi renki taloon. Palkka-ehdot
ovat vapaa asunto ynnä talon ruoka ja särvin, mikäli viimemainittua
sattuu kotona olemaan. Arki- ja pyhävaatteet omat. Työ tarpeen mukaan.
Aika ja paikka kuin yllä... Nyt ei muuta kuin puumerkit alle ja kaikki
on järjestyksessä.
Eihän siinä auttanut, täytyihän eukonkin tulla oikein läheltä tuota
kummaa katsomaan.
--Tähän tyydymme ja sitoudumme kumpikin osamme säntillisesti
täyttämään, jatkoi Matti. Kas niin! Ja puumerkkien alle tulee: Minä,
Matti Kujeela, torpanmies, ja sitten: Minä Mesikämmen, metsän kuningas,
jota myös Nalleksi kutsutaan.
Piirsihän Nalle puumerkkinsä niinkuin mies, tosin Matin
hyväntahtoisella avustuksella.
--No, sen minä sanon, nauroi eukko.
--Ei sitä monet muutkaan miehet tässä pitäjässä sen paremmin tee, tuumi
Matti, tutkien vielä kerran hymähdellen paperiansa ja pistäen sen
sitten takkinsa povitaskuun. On siinä nyt laillinen välikirja, jota
sopii kylänmiehillekin näytellä, ja onkin oikein kuninkaallisen rengin
kanssa, jota ei joka mies pistouvaakaan itselleen!
--Johan on! myönsi äitikin. Ja harvoin se on tainnut sinunkin nimesi
kuninkaiden rinnalla paperissa komeilla.
Näin oli Nallesta tullut laillisesti pestattu palkollinen Kujeelan
Matin taloon ja uusi ajanjakso alkanut hänen elämässään.