Rautatien asemaherrat olivat kerran kevättalvella karhunjahtiin
lähteneet.
Mukana oli pyyntimiestä jos jonkin kaltaista, keihäsmiestä niinkuin
pyssymiestäkin, olipa eräs silmälasi-päinen herra Helsingistäkin, sillä
paitsi karhun tappamista oli kysymyksessä myös kuvasarjan otto »Eläviin
kuviin».
Oppaina olivat paikkakunnan hiihtomiehet, jotka kontion olivat jo
ajoissa kiertäneet ja sitten herroille monesta sadasta markasta
myöneet. Vaikka heidän rahallinen voittonsa siis oikeastaan oli jo
taattu, eivät he suinkaan olleet ajoseurueesta vähimmän innokkaat.
Ajeltiin kymmenellä hevosella, ensin leveitä kyläteitä, sitten yhä
kapeampia metsäpolkuja. Lopuksi täytyi pysähyttää hevoset.
Sujahdettiin suksille ja lähestyttiin karhun pesää.
Siinä se olikin vuorenrinteessä, ulkonevan kallionkielekkeen alla,
juuri pahimmassa ryteikössä.
Suksimiehet osoittelivat sauvoillaan. Päästettiin koirat irti,
asetuttiin kehään pesänsuun ympärille.
Luikataan, tuikataan keihäällä, eipä tulekaan esille Nalle.
Aiotaan jo ruveta tekemään tulta pesänsuulle.
Niin samalla lumi pöllähtääkin korkealle ilmaan ja siinä onkin metsän
kuningas heidän edessään.
Karjaisee kumeasti, kohoaa kahdelle jalalle, syöksyy päin pyssy- ja
keihäsmetsää. Kaatuu, kuvien ottaja napauttaa kojeensa kiinni, ja asia
on suoritettu.
Ei kuitenkaan vielä aivan. Karhunkiertäjät itse, jotka ovat yhä
vieläkin kaikista innokkaimmat, väittävät, ettei saalis siihen lopu.
--Siellä on, siellä on vielä jotakin, sanelevat he pesänsuuta
osoittaen.
Kun herrat eivät ota uskoakseen, heittää eräs heistä turkkinsa hangelle
päättävästi ja konttaa pesänsuusta sisälle, puukko toisessa ja
sähkölamppu toisessa kädessä.
Toiset jäävät jännityksellä odottamaan.
--Hoolilop! kuuluu äkkiä älähdys pesästä.
--Joko vie? Joko vie? huudahtavat ulkopuolella olijat säpsähtäen. Onko
siellä mitä?
--On täällä pentu. Tiirottaa minuun kuin mikäkin hyväkäs tuolta eräästä
nurkasta.
--Saatko elävänä vai tarvitsetko apua?
--Saadaan tämä elävänäkin.
Saatiinhan se elävänä. Palattiin kotiin riemusaatossa, vanha kontio
paareilla ja nuori Nalle reessä vällyjen alla.
Illalla pidettiin oikein juhlalliset peijaat vanhalle metsän
kuninkaalle. Tuli sitten herrojen kesken illallispöydässä kysymys myös
nuoren Nallen kohtalosta, joka koiranvitjoin ja kaularenkain köytettynä
makasi suuressa vasussa salinnurkassa yleistä juhlamieltä ylentämässä.
--Minä en sillä siellä Helsingissä mitään tee, selitti se
silmälasi-päinen herra. Kyllä herrat saavat pitää sen täällä erämaassa
omina iloinaan.
--Mahtaakohan tuosta hyvinkin vastusta tulla? kysyi asemapäällikkö,
pitkä, laiha, tiukannäköinen herra varovasti.
Mutta nuoremmat apulaiset, joiden suosion nuori Nalle oli jo ehtinyt
saavuttamaan, selittivät ettei Nallesta mitään häiriötä talolle tulisi
ja että he kyllä mielellään pitäisivät sen omalla puolellaan.
--Olkoon sitten! päätti asemapäällikkö. Jääköön vain meille
toistaiseksi. Ja voihan sen ampua sitten myöhemminkin, jos se niinkuin
kävisi liian väkivaltaiseksi.
Nalle jäi taloon ja tottui vähitellen ihmisiin.
Alussa ei hänen aivoissaan montakaan selkeää ajatusta ollut. Oli vain
hämärä muisto jostakin pimeästä ja lämpimästä paikasta, josta hänet
äkkiä oli temmattu huikaisevaan valkeuteen.
Hänen oli ennen kaikkea nälkä ja jano. Eikä hän moneen päivään osannut
syödä mitään, vaikka hänelle pantiin parhaat herkut eteen.
Maitoa ja hunajaa hän sentään hiukan lipoi kielellään.
--Kyllä siitä oikea Mesikämmen vielä tulee! nauroi telegrafisti, nuori,
kesakkonaamainen ylioppilas, taputtaen selkään häntä. Ymmärtääpäs vain
makean maistaa.
--Mieshän Nallesta tulee, säesti kirjanpitäjäkin, pullea, punanenäinen
herra, nauraen häntä. Pian sille ryyppykin maistuu.
--Mahtaisikohan tuo juoda viinaa?
Se kysymys oli pian ratkaistu. Kumottiin Nallelle ryyppy kurkkuun, ja
heti kun oli saanut sen irvistäen nielaistuksi, hän pisti kielensä ulos
ja pyysi lisää.
--Katsos veitikkaa! nauroivat herrat. Kyllä se nyt riittää sinulle
täksi kertaa.
Nalle oli koko sen kevään ja kesän asemaherrojen luona.
Pian ei häntä varten tarvittu enää mitään vitjoja eikä kytkyeitä. Hän
oppi ymmärtämään nimensä ja tulemaan luokse, kun häntä kutsuttiin. Hän
oppi hyppäämään polvelle ja antamaan leikitellä kanssaan. Silloin hän
aina tiesi saavansa maitoa, hunajaa tai sokeria.
Viinaa sai hän vain harvoin ja silloin kun heillä oli kirkonkylän
herroja vieraina. Mutta silloin hänen olikin parhaat temppunsa
näytettävä.
Silloin hän tanssi! Nousi kahdelle jalalle ja teki kummallisia
kuperkeikkoja ja kaikki vieraat olivat silloin nauraa itsensä
kuoliaaksi.
Osaksi teki hän sen tahallaan, sillä hän huomasi, että se huvitti
vieraita, ja tiesi siten yhä uusia makupaloja ansaitsevansa. Osaksi
vaikutti myös väkevä juoma häneen niin, että hän tunsi mielensä äkkiä
hyväksi herahtavan ja käpälänsä nousevan maasta ihan itsekseen.
Hänestä tuli pian koko talon lemmikki ja suurin nähtävyys.
Hän oppi ominpäinsä juoksentelemaan keittiössä, kartanolla ja
puutarhassa, uskalsipa jo tulla asemasillallekin katsomaan, miten junia
vastaan otettiin ja lähetettiin.
Junan kimeä vihellys säikytti aluksi häntä niin, että hän kiipesi
täyttä laukkaa puuhun eikä tahtonut tulla sieltä alas ollenkaan. Mutta
pian oppi hän itsekin viheltämään ja antamaan junien tulo- ja
lähtömerkit kuin paras konduktööri.
Myöskin junien ajat hän oppi muistamaan ja oli jo aina hyvissä ajoin
asemapäällikön vieressä asemasillalla.
--Täytyy pian antaa virkalakki hänelle, nauroi asemapäällikkö. Sillä
Nalle on tosiaankin esimerkki meille velvollisuuksiemme täsmällisestä
täyttämisestä.
Ihmiset kurkistelivat vaunun-akkunoista häntä, hymyilivät ja
osoittelivat sormillaan. Heidän kauttaan levisi hänen maineensa aina
laajemmalle.
Itse liikennetirehtöörille oli Nallella kerran kunnia tulla
esitellyksi.
--Minä olen kuullut, että teillä on kesy karhu täällä? kysyi korkea
herra, jonka edessä itse asemapäällikkö seisoi pää kunnioittavasti
kumartuneena. Saako nähdä sitä?
--Herra tirehtöörin ei tarvitse muuta kuin viheltää.
Korkea herra vihelsi ja Nalle laukkasi heti pihaan rannasta, jossa hän
juuri oli ollut leikkimässä lasten kanssa.
--Olethan sinä oikea Mesikämmen, sanoi korkea herra, ojentaen
hansikoidun kätensä hänelle. Osaatko sinä hyvänpäivän tehdä?
--Kyllä, vastasi asemapäällikkö, viitaten samassa käskevästi Nallelle,
joka heti kavahti kahdelle jalalle istumaan, katsoa paurottaen vuoroin
kumpaakin heistä pienillä, pyöreillä silmillään.
--Hyvä päivä, hyvä päivä, kuoma, nauroi korkea herra, tervehtien kaksin
käsin häntä. Kyllä meistä hyvät tuttavat tulee. Etköhän lähtisi minun
kanssani Helsinkiin?
Nalle pudisti päätään, sillä eräs itsepintainen kärpänen tahtoi siinä
samassa hänen korvaansa tunkeutua.
--Ei Nalle Helsinkiin lähde, hymyili asemapäällikkö. Hän viihtyy
parhaiten täällä erämaassa.
Sinä iltana sai Nalle jälleen kaikki parhaat temppunsa näyttää.
Liikennetirehtööri matkusti pois seuraavana aamuna ja Nalle oli häntä
asemasillalla uskollisesti hyvästelemässä.
Hänestä oli sekä hupia että hyötyä talolle. Omenavarkaat, joiden
kinttuja hän pureskeli, kaikkosivat kokonaan, samoin kylänpojat
naurismaasta.
--Siellä on karhu, kuiskailivat he vain puoliääneen keskenään. Kuka
hullu karhun kanssa painisille lähtee?
Kerran pidätti Nalle asemasillalla myös erään hutikkaisen
markkinamiehen, riistäen viinalekkerin häneltä. Silloin hän sai kaikki
naurajat puolelleen.
Suorastaan sankarillisen maineensa saavutti hän pelastaessaan
hukkumasta talon pienen tytön, joka oli laiturilta järveen pudonnut ja
jonka Nalle veti kauniisti kuivalle maalle.
Silloin kirjoitettiin hänestä jo paikkakunnan sanomalehteen. Sieltä
kiersi uutinen Helsingin lehtiinkin, joista se kerran postin tultua
suurella riemulla hänelle luettiin, eikä Nalle näyttänyt suinkaan
olevan vähän ylpeä herättämästään huomiosta.
Talon naiset suorastaan jumaloivat häntä. Nalle pyörikin aina heidän
kintereillään, sillä hän tiesi kyllä, missä säiliöiden ja aittojen
avaimet olivat.
Mutta vieraiden aikana hän aina pyrki herrojen puolelle, tehden sen
vanhasta tottumuksesta ja ikäänkuin itsestään selvänä asiana, jossa
eivät mitkään vastaväitteet voineet tulla kysymykseen. Eikä häneltä
pääsyä sinne koskaan kiellettykään.
Nalle piti kaikista muista talon asukkaista, paitsi ei
kesakkonaamaisesta telegrafistista, joka kerran oli narrannut hänet
särkemään ampiaispesän.
--Surrur, oli hän sanonut, ja osoittanut hänelle navetan irrallisen
vuorilaudan ja kivijalan väliä, josta sahajauho oli esille tunkeutunut.
Mitä se on?
Nalle oli painanut korvansa sahajauhoa vasten ja kuullut myös sieltä
sisältä epäilyttävää surinaa.
--Murrur, oli hän sanonut ja samalla alkanut ankarasti takoa
vuorilautaa ja leipoa sahajauhoa etukäpälillään.
Sitten hän oli pistänyt kuononsa sinne.
Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä ampiaiset olivat rynnänneet
esille ja pistäneet juuri kuononpäähän häntä, niin että Nalle oli
huutanut suureen ääneen ja juossut kuin hullu pitkin pihamaata.
Koko kuono oli turvonnut niin, että Nalle itsekin, kun kerran peiliin
kurkisti, oli tuntenut itsensä tuiki hullunkurisen näköiseksi.
Siitä saakka kantoi hän kaunaa telegrafistille. Ja hänen kostonsa oli
suloinen, kun hän kerran metsässä huviretkellä oltaessa oli saanut
kokonaisen muurahaispesän mitään pahaa aavistamattoman miespoloisen
niskaan rysäytetyksi.
Silloinkin oli Nalle saanut naurajat puolelleen.
Mutta telegrafisti, jonka oli täytynyt juosta kiireimmän kaupalla
kotiinsa ja riisuutua omassa kamarissaan ilkosen alastomaksi, oli
uhannut vielä kerran tappaa hänet, jota uhkausta asemapäällikkö oli
säestänyt vakavasti:
--Täytyy se ehkä tappaakin, ennen kuin talvi tulee. Käy pian liian
isoksi ja väkivaltaiseksi.
Paljon muitakin kolttosia teki Nalle. Mutta hänen monet ansionsa
puhuivat vielä toistaiseksi hänen puolestaan.
Hän nosti raskaan puutarha-portin saranoiltaan, ja kun saranat eivät
heti patsaista eronneet, kiskoi hän irti patsaatkin ja kantoi ne
järveen, niin että kanat pääsivät parasta kukkamaata kuopimaan.
Hän meni omin lupinsa ruokakonttoriin ja söi suuhunsa vastakeitetyt
marjasyltit.
Hän kiipesi asemakonttorin virkapöydälle ja kaasi mustepullon pitkin
tärkeitä rahtikuitteja.
Hän otti uuden lakin asemamiehen päästä, kun ei tämä kyllin pian
osannut häntä tervehtiä, repi sen rikki ja heitti palaset aseman
katolle.
Hän taittoi kirjanpitäjän uuden merenvahapiipun, vaikka tämä vain
leikillään oli puhaltanut savua silmiin hänelle.
Hän tappoi talon kissan.
Hän oli sytyttää tuleen koko talon saunan, jonka ovi oli jäänyt auki ja
jonne hän oli päässyt ominpäinsä kekäleiden kanssa häärimään.
Tosin hän sai joka kerta selkäänsä ja sitten hän oli taas eräitä päiviä
nurpolla nokin. Mutta sitten unohti hän jälleen kopunsa ja oli valmis
jotakin uutta tuhmuutta tekemään.
Samaa tuhmuutta ei Nalle tehnyt milloinkaan kahta kertaa.
Kerta riitti hänelle, ja sitten hän tiesi sen asian. Mutta hän keksi
aina uusia, sillä hänessä asui luonnollinen uteliaisuus ja vilkas
mielenkiinto maailman asioihin, joka ei ollut hänestä pois
juuritettavissa.
Viimeinen tuhmuus, jonka hän asemaherrojen luona teki, oli vähällä
maksaa hänen henkensä. Kaikissa tapauksissa se käänsi aivan uusille
urille hänen tehtävänsä.
Hän oli eräänä päivänä kiivennyt aseman katolle ja ruvennut siellä
olevia savupiippuja junaa odottelevien suurimmaksi iloksi edestakaisin
rynkyttelemään. Heitti sylipainia kuin aikapoika ja jo saikin suuren
kappaleen savupiipun laidasta lohkeamaan.
--Nalle! Tule alas sieltä! sanoi asemamies käskevästi.
Nalle piti sen ansaittuna tunnustuksena urotyöstään ja kävi
kaksinkertaisella voimalla vastustajansa kimppuun. Hei vaan! Silloin
keikahti koko savupiippu nurin ja tuli jyristen alas; tiilikivet
sinkoilivat sinne tänne ja yksi sattui asemapäällikköä selkään, kun hän
juuri astui ulos virkahuoneestaan junaa vastaan ottamaan. Hyvä ettei
toki päähän sattunut!
Mutta katonharjalla seisoi Nalle voitonriemuisena keskellä tiilen ja
saven tomua ja odotti tunnustusta. Se ei jäänytkään tulematta, vaikka
tulikin aivan toisessa muodossa kuin hän alkuperäisesti oli
tarkoittanut.
--Tappaa se täytyy tuo peto! ärjäsi asemapäällikkö. Hajoittaahan se
koko talon kohta.
Mutta juna saapui samassa eikä hänellä ollut enää aikaa Nallea
ajatella. Telegrafisti sensijaan meni heti luodikkoansa lataamaan.
Nalle kävi sillä aikaa uuden savupiipun kimppuun.
--_Nyt_ se on tapettava! sanoi asemapäällikkö uhkaavasti.
Juna oli mennyt ja joukko matkustajia jäänyt siitä asemasillalle outoa
näkyä ällistelemään. Samassa tuli myös telegrafisti pyssyineen.
--Johan minä kesällä sanoin, virkahti hän, että se on ammuttava. Mutta
silloin sitä vielä kaikki puolustelivat, setäkin...
--Minä en tuntenut vielä sen tapoja silloin, vastasi asemapäällikkö,
hieroen lapaluitaan, johon tiilikivi oli nasevasti muksahtanut. Mutta
nyt sanon minä, että ammu päälle vaan!
Telegrafisti rupesi jo tähtäilemään. Talon ikkunoissa näkyi joukko
itkettyneitä naisten ja lasten naamoja, jotka asemapäällikkö armotta
karkoitti sieltä.
Pum! pamahti laukaus. Mutta se sattuikin savupiippuun, jonka kimpussa
Nalle juuri parhaallaan telkkusi. Hei vain! ja sekin tuli jo rymisten
alas.
Yleisö nauroi. Telegrafisti oli tulipunainen häpeästä ja
suuttumuksesta.
--Et petä toista kertaa! sähisi hän, ja alkoi tähdätä uudelleen. Kun
sattui juuri silmiin paistamaan...
Mutta Nalle oli jo voittanut yleisön myötätunnon täydellisesti
puolelleen. Sieltä alkoi satamalla sataa kompasanoja poloisen
telegrafistin pään ylitse.
--On siinäkin mies oravanjahdissa! sanoi yksi.
--Tottelisi se suolalatingillakin! pisti toinen.
Mutta kolmas, pieni, korkea-otsainen, luppasilmäinen mies, virkahti
vakavasti, lähestyen lakki kädessä asemapäällikköä:
--Eikö inspehtori lahjoittaisi sitä minulle? Säälihän sitä on ruveta
tappamaan, kun kuuluu kerran pehtorin tyttärenkin järvestä
pelastaneen...
--Kuka sinä olet? ärähti asemapäällikkö.
--Olenpahan vain se Kujeelan Matti, jos inspehtori on joskus sattunut
häissä tai ristijäisissä näkemään. Ja kyllä minä myös nahanhinnan
korvaisin...
--Asetatko sinä myös savupiiput paikalleen? tiuskasi asemapäällikkö.
Mutta telegrafisti, jolle jälleen oli päivänkilo ruvennut silmiin
käymään, ojensi pyssyn Matille, heristäen vihaisesti sitä hänen
nokkansa edessä.
--Siinä on! ärähti hän. Ammu, ota pyssy! Mutta jos ohi ammut, niin
maksat pyssyn ja karhun hinnan.
--Korkkipyssyllä minä tämän ammun, sanoi Kujeelan Matti, ja veti pullon
taskustaan.
Kiipesi samassa tikapuille ja näytti pulloa Nallelle, joka seisoi
jälleen nokka valkeana tiilen ja saven pölystä työnsä tunnustusta
odottaen.
--Nalle! Tule pois sieltä! sanoi Kujeelan Matti pulloaan osoittaen.
Näetkö, mitä tässä on?
Nalle näki ja irvisti hyväntahtoisesti.
Matti paukautti auki pullonkorkin ja tarjosi ryypyn Nallelle, joka heti
lähti ystävällisesti alas tulemaan. Sitten irroitti hän tuppivyönsä ja
teki siitä riimun Nallen kaulaan, yleisön ympärillä nauraessa ja
pistäessä pilojaan.
--On sillä Matilla konstit, sanottiin.
--On konstit, on konstit, myönnettiin. Olen minä kuullut karhua silmään
ammuttavan, mutta en koskaan suuhun vielä.
--Saipahan Matti vain siitä varsan, että paukahti.
--Vasikkahan tuo. Ruvennee ehkä vielä sitä hyvinkin lypsämään.
Mutta Matti nipristi vain ohuet huulensa sukkelaan hymyyn, otti
tuppivyön pään toiseen käteensä ja sanoi:
--Noh, Nalle! Nyt lähdettiin.
Ja Nalle lähti astua juppasemaan vakavana hänen perässään, seuraten
uutta isäntäänsä ja tämän tuppivyötä, mutta vielä enemmän vanhaa
piintynyttä perisyntiään.
--Viehän se juutas sen kotiinsa! kuului yleisen ihailun sorina heidän
takanaan.
--Vieköön, mihin vie! ähkäisi asemapäällikkö vihaisesti, mutta
kuitenkin hyvillään, että asia oli niin onnellisesti päättynyt. Saa se
kuitenkin käydä nuo savupiiput korjaamassa.
Näin sanoen paukautti hän virkahuoneensa oven kiinni perässään ja meni
naisia lohduttamaan, jotka laukauksesta olivat puolikuoliaiksi
säikähtäneet.
Telegrafisti oli jo aikoja sitten hävinnyt pyssyineen.