Mehiläisten valtakunnassa vallitsi nyt tavaton kuohunta. Ei edes
vallankumouspäivinä ollut semmoista hälinää. Pesä oikein kiehui. Ei
ollut ainoatakaan mehiläistä, jota ei olisi vallannut kiihkeä pyhä viha
ja joka ei olisi palavasti halunnut kaikin voimin vastustaa vanhaa
verivihollista. Silti ei syntynyt sekamelskaa eikä epäjärjestystä,
oli vallan hämmästyttävää, miten pian rykmentti oli koolla ja miten
tarkalleen jokainen tiesi tehtävänsä ja millä tavalla kukin paraiten
voi olla hyödyksi.
Mutta jo olikin aika täpärällä. Kun kuningattaren huudosta
vapaaehtoiset astuivat esiin, jotka ensimäisinä tarjoutuivat
sisäänkäytävää puolustamaan, palasivat myös nopeasti kuin lentävät
pisteet ensimäiset tiedustelijat, jotka oli lähetetty vakoiluretkelle
ja nyt ilmoittivat, että herhiläiset olivat tulossa. Vallitsi
kammottava odotuksen rauhallisuus. Tyynen vakavina ja ylvään kalpeina
seisoivat ensimäiset sotilaat aivan sisäänkäytävän suussa kolmessa
suljetussa rivissä. Ei kukaan enää puhunut, kuolemanhiljaisuus
vallitsi. Vain taustasta kuului upseerien hiljaisia komennushuutoja
heidän järjestäessään reserviväkeä. Olisi luullut koko pesän nukkuvan.
Vain portilla työskenteli hiljaa ja kuumeisen joutuisasti kymmenkunta
vahanvalmistajaa, joille oli annettu määräys kaventaa sisäänkäytävä
vahalla. Kuin taikavoimalla oli muutamissa minuteissa kohonnut kaksi
paksua vahaseinää, joita eivät voimakkaimmatkaan herhiläiset kykenisi
repimään rikki ilman ajanhukkaa. Lentoaukko oli näin tullut melkein
puolta pienemmäksi.
Kuningattaren paikka oli sisällä, mistä hän voi seurata koko taistelun
kulkua. Hänen adjutanttinsa juoksivat ja lentelivät edestakaisin.
Jo tuli kolmas tiedustelija takaisin. Hän vaipui täysin nääntyneenä
kuningattaren eteen.
»Olen viimeinen, joka palaa», huusi hän ponnistaen viimeiset voimansa,
»muut ovat kuolleet.»
»Missä ovat herhiläiset?» kysyi kuningatar.
»Lehmusten luona», huusi lähetti ja sitten hän änkytti
kuolemantuskassa: »kuulkaa, kuulkaa! Ilma jo suhisee noiden
jättiläisten siivenlyönneistä.»
Mutta ei ulkoa mitään kuulunut. Peloissaan hän vain luuli, että häntä
yhä ajettiin takaa.
»Montako niitä on?» kysyi kuningatar tuimasti. »Puhu hiljaa!»
»Neljäkymmentä minä niitä laskin», kuiskasi viestintuoja, ja vaikka
kuningatar säikähtyi vihollisen suuren voiman johdosta, lausui hän
kumminkin kuuluvasti ja varmalla äänellä:
»Niistä ei ole ainoakaan näkevä enää kotiansa.»
Kuningattaren sanat vaikuttivat sotilaihin ja upseereihin kuin kaamea
ennustus vihollisen tuhoutumisesta, ja kaikkien rohkeus kasvoi.
Mutta kun ulkopuolelta rupesi tyvenestä aamuilmasta kuulumaan ensin
hiljaista surinaa ja sitten yhä kovempana ja terävämpänä kauheata
pörinää, kun käytävä pimeni ja kaikki kuulivat selvästi noiden
hyönteismaailman julmimpain rosvojen ja murhamiesten kammottavan
suhinan, silloin kalpenivat pienten urhokasten mehiläisten kasvot aivan
kuin tuhkanharmaa valonkajastus olisi heidän riveihinsä laskenut.
Mutta samassa kaikui korkeudesta kuningattaren voimakas ääni
levollisena ja kirkkaana:
»Antakaa rosvojen tunkeutua sisään toisen toisensa perästä,
kunnes kuulette käskyni, silloin hyökätkööt ensimäiset rivit,
sata kerrallaan, sisään tunkeutuneiden kimppuun ja taaemmat rivit
sulkekoot sisäänkäytävän. Sillä tavoin ja'amme vihollisen sotavoiman.
Muistakaa te ensimäiset, teidän voimistanne ja kestäväisyydestänne ja
rohkeudestanne riippuu koko valtion menestys. Mutta olkaa rauhalliset,
viholliset eivät heti hämärässä saa selville, miten hyvin me olemme
varustetut, vaan tunkeutuvat huolettomina sisään...»
Hän keskeytti puheensa, sillä portilla näkyi jo ensimäisen rosvon
pää. Hapuillen ja varovaisesti liikkuivat sen tuntosarvet, pihtileuat
avautuivat ja sulkeutuivat niin, että sitä nähdessä oli veri
hyytyä kauhusta, ja hitaasti liukui perässä suunnaton, juovikas
jättiläissiipinen ruumis. Panssaripeite välkkyi valossa, jota ulkoa
pilkisti pesään.
Oli kuin olisi vavahdus kulkenut läpi mehiläisrivien, mutta
pienintäkään hiiskausta ei kuulunut.
Herhiläinen vetäytyi hiljakseen taaksepäin ja sen kuultiin ilmoittavan:
»Pesä nukkuu. Mutta käytävän suu on muurattu puoliksi umpeen eikä siinä
ole vartijoita. En tiedä, onko se hyvä vai huono merkki.»
»Hyvä merkki se on!» kuului ulkoa. »Eteenpäin!»
Silloin hyppäsi kaksi jättiläistä rinnakkain sisään, ja äänetönnä
tunkeutui niiden jälkeen heiluttelevia, juovikkaita ja panssaroituja
olentoja. Sitä oli kamalaa katsella. Jo oli kahdeksan rosvoa
pesässä, eikä vielä kuulunut kuningattaren käskyä. Oliko hän niin
jähmettynyt kauhusta, ettei saanut sanaa suustaan? Eivätkö rosvot
vieläkään nähneet, että oikealla ja vasemmalla seisoi varjossa tiheään
ahtautuneina ja kuolemaan valmiina sotilasrivejä...
Silloin kajahti korkeudesta voimakas ääni:
»Ikuisen oikeuden ja kuningattaren nimessä, puolustakaa valtakuntaa!»
Ja nyt kuului koko ilman täyttävä kohaus, niin valtava sotahuuto, ettei
sen moinen ennen ollut mehiläiskaupunkia vapisuttanut. Tuntui, kuin
täytyisi koko pesän hajota tähän raivoisaan kohinaan. Siinä, missä
yksityiset herhiläiset äsken olivat selvästi erikseen nähtävissä,
siinä ne nyt kierivät tiheänä, epäselvänä, sorisevana, sekamelskaisena
joukkiona. Muuan nuori mehiläisupseeri oli tuskin malttanut odottaa
komentolauseen loppuun saakka. Hän tahtoi olla ensimäinen hyökkäämässä,
ja hänestä tuli ensimäinen, joka sai surmansa. Hän oli jo seisonut
hetkisen taistelunhalusta värisevänä, hyppyyn valmiina, ja kun hän
kuuli kuningattaren käskyn ensimäiset sanat, syöksyi hän eteenpäin
suoraan ensimäisen rosvon syliin, ja hänen hieno, uskomattoman terävä
pistimensä osui pään ja ensimäisen rintanivelen välistä vastustajan
kaulaan. Hän näki vielä, miten herhiläinen käpristyi kokoon raivoisasti
huutaen, niin että se hetkisen näytti keltaisen ja mustan kirjavalta
välkkyvältä pallolta, sitten suhahti rosvon pelottava pistin nuoren
upseerin rintanivelen lävitse suoraan sydämeen, ja kuollessaan näki
hän itsensä sekä kuolettavasti haavoittuneen vastustajansa vaipuvan
mehiläispilveen. Hänen uljas soturinkuolemansa oli sytyttänyt kaikkiin
villin riemun ja uhrautuvaisuuden, ja mehiläisten hyökkäys aiheutti
suuren hädän niille, jotka olivat tunkeutuneet sisään.
Mutta herhiläiset ovat karaistua, taisteluihin tottunutta rosvoväkeä,
ja murhat ja ryöstöt ovat jo kauan sitten tulleet heidän julmaksi
käsityökseen. Joskin mehiläisten ensimäinen hyökkäys oli saattanut
heidät hämmennyksiin ja hajalle, niin ei se kumminkaan ollut
aiheuttanut niin paljon vahinkoa, kuin alussa ehkä näytti. Sillä
mehiläisten pistin ei voi lävistää näiden jättiläisten panssaripaitaa,
ja herhiläisten voima ja koko tuotti näille etevämmyyden, josta ne
kyllä olivat tietoisia. Niiden korviavihlovat, surisevat sotahuudot,
jotka panevat kaikki olennot kauhistumaan, voittivat voimakkuudessa
mehiläisten sotahuudon. Jopa ihmisetkin pelkäävät herhiläisten
varoitushuutoja ja väistyvät niiden tieltä mieluummin kuin antautuvat
aseettomina taisteluun niiden kanssa.
Hyökkäyksen alaisiksi joutuneet herhiläiset, jotka jo olivat pesään
tunkeutuneet, huomasivat pian, että heidän ennen kaikkea piti päästä
eteenpäin, jotteivät itse estäisi ulkopuolella olevia tovereitaan
sisään pääsemästä. Ja niin ne vyöryivät taistelevana rykelmänä
eteenpäin pitkin hämäriä katuja ja käytäviä. Kuningattaren määräystä
noudatettiin tarkalleen. Tuskin oli käytävän suulle tullut hieman
tilaa, kun taaemmat sotilasrivit syöksyivät esiin puolustamaan sitä.
Se oli taattu ja tuhoisa taistelutapa, jota nyt noudatettiin. Tuskin
oli joku käytävän suulla taisteleva herhiläinen väsytetty, niin
tekeytyivät mehiläisetkin uupuneiksi ja päästivät rosvon sisään. Mutta
ei koskaan onnistunut muiden kun yhden tämmöisen väsyneen herhiläisen
kerrallaan päästä sisään, sillä heti kun toinen ryntäsi sen perässä,
syöksyi, samassa taaja parvi uusia sotilaita näennäisesti puolustusta
vailla jääneelle portille. Ja sisään tunkeutunut, taistelusta
uupunut vihollinen näki äkkiä vastassaan välkkyvät rivit vereksiä
mehiläissotureita, jotka eivät vielä olleet jäsentään liikahuttaneet
taistelussa, ja useimmiten sortui se jo ensi rynnäkössä näiden
ylivoimaan.
Mutta sotahuutoihin oli jo pitkän aikaa sekaantunut kuolevain
kuolinparkauksia, haavoittuneiden valituksia ja villiä tuskallista
puuskutusta, täynnä kuolemantuskaa ja eron aiheuttamaa surua.
Herhiläisten pelottavat pistimet olivat jättäneet kauheata jälkeä
mehiläisiin. Pesässä taistelevien vyöryvät laumat jättivät jälkeensä
kuolleita kasoittain. Tovereistaan eristetyt herhiläiset olivat
selvillä siitä, että paluutie oli heiltä katkaistu, ja ettei ainoakaan
heistä saisi enää nähdä päivänvaloa. Siksi ne taistelivatkin oikein
epätoivon vimmalla. Mutta hitaasti sortuivat ne sittenkin toinen
toisensa perästä, oli näet muudan seikka, joka oli mehiläisille
suureksi eduksi. Ja se oli se, että joskaan noiden jättiläisten
voimat eivät loppuneet pian, niin loppui kumminkin heidän pistimensä
myrkky, eivätkä heidän pistoksensa enää lopuksi olleet kuolettavia.
Haavoittuneet mehiläiset tiesivät taas toipuvansa, ja se antoi heille
uutta voitonvarmuutta. Lisäksi nostivat heidän tuskansa sekä kuolleiden
toverien näkeminen heissä vihan voimat korkeimmilleen.
Vähitellen hiljeni melske. Pesän ulkopuolella olevien herhiläisten
äänekkäisiin huutoihin ei tullut enää vastausta sisäpuolella olevilta
tovereilta.
»He ovat kaikki kuolleet», sanoi herhiläispäällikkö tuskasta raivoisana
ja huusi taistelevat ovelta takaisin. Hänen joukkonsa oli huvennut
puoliin. Ja sinne saakka kuului mehiläispesän vihainen surina.
»Tässä on kavallusta takana», sanoi päällikkö taas. »Mehiläiset olivat
valmistuneet hyökkäystä vastaanottamaan.»
Herhiläiset olivat kokoontuneet kuusen luo. Vähitellen oli aamu
valjennut, aamurusko kultasi jo lehmusten latvat. Lintujen laulu
kävi äänekkäämmäksi, ja kastetta laski maahan. Kalpeina ja taistelun
kiihkosta vavisten seisoivat soturit päällikkönsä ympärillä, joka kävi
ankaraa sisäistä taistelua, noudattaako ryöstöhaluaan vai viisauttaan.
Mutta älysihän se, ettei tämä käynyt enää päinsä, että koko sen
heimokunta oli vaarassa joutua tuhon omaksi. Ja vastahakoisesti ja
kiukusta väristen kärsimänsä kunnianloukkauksen vuoksi se päätti
lähettää lähettilään mehiläisten luo pelastaakseen pesään suljetut
toverinsa.
Se valitsi viisaimmaksi tuntemansa upseerin ja huusi sitä nimeltä.
Masentava äänettömyys oli vastauksena. Kutsuttu oli sisäänsuljettujen
joukossa.
Silloin se valitsi nopeasti ja tuskaisena toisen, sillä äkkiä sen oli
vallannut kauhea tuska soturiensa kohtalon johdosta, noiden, jotka
eivät palanneet. Mehiläispesästä kuului kauas melua ja hälinää.
»Joudu nopeasti!» se huusi ja antoi rauhanneuvottelijalle valkoisen
jasmininlehden käteen, »muuten tulee loppujen lopuksi tähän vielä
ihminen, ja me olemme auttamattomasti hukassa. Sano niille, että me
vetäydymme pois täältä ja jätämme heidän pesänsä ainaisiksi ajoiksi
rauhaan, jos he luovuttavat meille takaisin vankina olevat toverimme.»
Lähettiläs kiirehti suorittamaan tehtäväänsä, heilutti portin edustalla
valkoista lehteään ja laskeutui lentoluudalle.
Pian sai mehiläiskuningatar tiedon, että siellä oli lähetti, joka
tahtoi neuvotella, ja valtijatar lähetti sinne adjutanttinsa. Saatuaan
ilmoituksen, lähetti hän seuraavan vastauksen:
»Me mehiläiset luovutamme takaisin kuolleet, jos tahdotte ottaa ne
mukananne. Vankeja ei ole otettu. Ne teikäläisistä, jotka ovat pesään
tunkeutuneet, ovat kaikki surmatut. Lupaukseenne, että jättäisitte
meidät rauhaan, emme usko. Voitte tulla takaisin, milloin teitä
haluttaa, paremmin ei teille tule käymään kuin tänäänkään, ja jos nyt
tahdotte jatkaa taistelua, löydätte meidät valmiina viimeiseen mieheen
saakka.»
Herhiläisten päällikkö kalpeni kuullessaan tämän ilmoituksen. Kädet
nyrkkiin puristettuina kävi hän ankaraa sisäistä taistelua. Niin
mielellään olisi hän noudattanut soturiensa toivomusta, kun ne
kirkuivat kostoa. Mutta hänen järkensä voitti.
»Me palaamme vielä kerran», sanoi hän hammasta purren. »Miten
voikaan meille näin käydä? Emmekö me ole vahvempia ja mahtavampia
kuin mehiläiskansa? Tähän saakka on joka ainoa sotaretkeni päättynyt
kansamme kunniaksi. Miten voin tämän tappion jälkeen astua
kuningattareni eteen!» Ja raivosta vavisten se toisti: »Mistä johtui,
että näin kävi? Tässä täytyy olla kavallusta takana.»
Silloin vastasi muuan iäkäs herhiläinen, joka tiedettiin kuningattaren
ystävättäreksi:
»Me olemme kyllä vahvempia ja mahtavampia, mutta mehiläiskansa on
yksimielinen ja uskollinen. Se on suuri voima, jota ei kukaan voi
vastustaa. Ei kukaan kavalla kansaansa, jokainen pitää yhteisedun
yksityisetua tärkeämpänä.»
Päällikkö tuskin malttoi häntä kuunnella.
»Minun päiväni koittaa vielä kerran», hän taas lausui hampaitaan
kiristellen. »Mitä piittaan minä näiden pikkuporvarien viisaudesta.
Minä olen rosvo ja rosvona tahdon kuolla. Mutta nyt olisi taisteleminen
mielettömyyttä. Mitä hyödyttäisi se meitä, jos hävittäisimme koko
mehiläispesän, mutta ei kukaan meistä pääsisi takaisin?»
Ja lähettiin kääntyen sanoi hän:
»Pyydä kuolleet. Me lähdemme.»
Tylsä vaitiolo oli vastauksena hänen sanoihinsa. Lähetti lensi.
* * * * *
»Saamme olla valmiit odottamaan uutta kataluutta, vaikken usko,
että herhiläiset enää ovat kovin halukkaita taistelemaan», sanoi
mehiläiskuningatar kuultuaan vihollisen päätöksen. Hän määräsi
kaksi uutta sotilasosastoa turvaamaan sisäänkäytävää ja käski
vahanvalmistajien ja kantajien ja jälkijoukon laahata kuolleet pois
kaupungista.
Niin tehtiinkin. Ruumisröykkiöiden yli laahattiin rosvon ruumis
toisensa perästä hitaasti käytävän suulle ja heitettiin ulos. Synkän
hiljaisena viipyi herhiläisjoukko kuusen luona ja näki kaatuneiden
ruumiiden toisen toisensa perästä vaipuvan maahan. Nouseva aurinko
valaisi nyt tavattoman murheellista näkyä. Kaksikymmentäyksi
kaatunutta, sankarikuoleman saanutta herhiläistä kasaantui ruohikkoon,
pelastetun kaupungin alapuolelle. Ei pisaraakaan hunajaa, ei
ainoatakaan vankia ollut joutunut vihollisten käsiin. Herhiläiset
korjasivat kuolleensa ja lensivät tiehensä, taistelu oli päättynyt, ja
mehiläiskansa oli voittanut.
Mutta mitä uhreja olikaan tämä voitto maksanut. Kaikkialla oli
kuolleita, oli käytävissä ja kaduilla, oli toukka- ja hunaja-astiain
edustalla olevissa varjoisissa paikoissa. Surullista työtä tehtiin
pesässä tänä kauniina kesäaamuna, joka oli tulvillaan kukintaa ja
auringonpaistetta. Kuolleet oli laahattava ulos, haavoittuneita piti
sitoa ja hoitaa. Mutta jo ennen keskipäivää alkoi taas tavanmukainen
työ mehiläispesässä. Sillä mehiläiset eivät juhlineet voittoaan,
eivätkä liioin pitkiä aikoja surreet kuolleitaan. Jokainen sulki
ilonsa ja surunsa omaan rintaansa ja ryhtyi suorittamaan toimiaan ja
tehtäviään.
Merkillistä väkeä, nämä mehiläiset!
Seitsemästoista luku.