Pieni Maija ponnisti kaiken voimansa, kaiken tahtonsa ja kaiken
päättäväisyytensä. Kuin metsästyskivärin luoti hän lensi
salamannopeudella suoraviivaisesti halki sinervän aamuauteren, suoraan
metsää kohti. Mehiläiset voivat lentää nopeammin kuin useimmat muut
hyönteiset. Siellä metsässä hän oli turvassa, siellä hän voi päästä
piiloon, jos herhiläinen katuisi sitä, että päästi hänet vapaaksi, ja
ryhtyisi takaa ajamaan.
Puista putoili raskaita pisaroita maassa oleville kuiville lehdille.
Oli niin kylmä, että mehiläisen siivet olivat kangistua. Kaikkialla
verhosi tasankoa hieno huntu, eikä aamunkoitteesta ollut vielä
merkkiäkään nähtävissä. Sitäpaitsi oli niin hiljaista koko ympäristössä
kuin olisi aurinko unohtanut maan ja kaikki olennot olisivat
laskeutuneet kuolemanuneen. Maija lensi niin korkealle ilmaan kuin
voi. Hänellä oli vain yksi ajatus: hänen täytyi niin nopeasti kuin
hänen voimansa ja aistimensa myönsivät löytää omaistensa pesä, oma
uhattu kotinsa. Hänen täytyi päästä varoittamaan omaisiaan, jotta he
voisivat varustautua sitä hyökkäystä vastaan, jonka nuo pelottavat
rosvot olivat täksi aamuksi suunnitelleet. Mehiläiskansa oli voimakasta
ja kykeni kyllä ryhtymään taisteluun ylimielisten vihollisten kanssa,
jos se vain voisi asestautua ja valmistua puolustukseen. Mutta se ei
suoriutuisi, jos se äkkiarvaamatta yllätettäisiin ja sen kimppuun
hyökättäisiin sen nukkuessa. Jos kuningatar ja sotilaat vielä nukkuvat
vihollisten tullessa, niin silloin toimeenpannaan hirveä verilöyly
ja otetaan paljon vankeja, ja herhiläisten menestys on varma. Ja kun
pieni mehiläinen näin ajatteli omaistensa voimaa ja väkevyyttä, heidän
uskollisuuttaan ja alttiuttaan kuningatarta kohtaan aina kuolemaan
asti, tunsi hän voimakasta vihaa vihollisia kohtaan ja samalla
onnekasta uhrautuvaisuuden halua ja uljuutta.
Ei ollut helppoa hänelle osua oikeaan siinä ympäristössä. Hän ei ollut
enää pitkiin aikoihin painanut muistiinsa maisemia sillä tavalla
kuin muut mehiläiset tavallisesti tekevät, niiden kun täytyy pitkien
lentomatkojen takaa mesikantamuksineen löytää takaisin pesään.
Hänestä tuntui kuin hän ei olisi koskaan ennen ollut niin korkealla
ilmassa kuin nyt, kylmyys vaivasi häntä, ja hän voi tuskin erottaa
yksityisiä esineitä alhaalla maan pinnalla. Mihinkä turvaudun, minulla
ei ole mitään kiinnekohtaa enkä voi tuoda ajoissa apua omaisilleni.
»Voi, tässä oli nyt mitä paras tilaisuus tehdä kaikki hyväksi», huokasi
hän tuskissaan, »mitä teen minä nyt.» Mutta äkkiä rupesi salaperäinen
voima viemään häntä vastustamattomasti määrättyyn suuntaan. Mikähän
mahtaa minua näin vetää ja pakottaa, ajatteli hän, varmaankin se on
koti-ikäväni. Ja hän antautui tämän tunteen ohjattavaksi ja lensi
suoraa päätä, minkä jaksoi. Ja äkkiä hän päästi riemuhuudon, tuolla
häämöttivät kaukaa linnanpuiston suurten lehmusten latvukset kuin
hämärästä kohoavat harmaat kupukatot. Nyt hän tiesi osaavansa oikeaan,
ja samassa silmänräpäyksessä laskeutui hän aivan lähelle maanpintaa.
Hän näki viereisillä niityillä sumuhahtuvien tihenevän, ja hän ajatteli
kukkaiskeijuja, jotka siellä nukkuivat lohdun löytäneinä ja onnellisina
varhaiseen kuolemaansa. Se täytti taas hänen sydämensä luottamuksella,
ja hänen surunsa hälveni. Halveksikoot hänen omaisensa häntä sen
johdosta, että hän karkasi kotikaupungista, rangaiskoon kuningatar
häntä, kaikki on samantekevää, kunhan hänen kansansa vain säästyy sitä
nyt uhkaavalta onnettomuudelta.
Tuolla häämötti jo pitkän kivimuurin vieressä kuusi, joka suojeli
hänen kotikaupunkiaan länsituulilta, ja nyt hän näki tutut lentoaukot,
kotinsa punaportin, siniportin ja vihreänportin. Hänen sydämensä
sykytti niin lujaan, että hän luuli tukehtuvansa, mutta hän ponnisti
viimeiset voimansa ja suuntasi lentonsa suoraan punaportille. Sieltä
kulkisi hänen tiensä hänen kansansa luo ja hänen kuningattarensa eteen.
Mutta kun hän laskeutui portin edessä olevalle lentolaudalle, sulkivat
siinä olevat vartijat tien ja tarttuivat samassa häneen kiinni.
Hengästynyt kun oli, ei Maija aluksi saanut sanaa suustaan, ja
vartijat aikoivat ruveta surmaamaan hänet. Sillä mehiläismaailmassa
on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty tunkeutumasta vieraaseen
kaupunkiin ilman kuningattaren lupaa.
»Takaisin!» ärjäsi vartija ja tyrkkäsi häntä töykeästi, »mikä pälkähtää
päähänne?! Ellette silmänräpäyksessä käänny ympäri, olette tuhon oma.»
Ja kääntyen toveriinsa se sanoi: »onko sinulle ennen sattunut tämmöistä
ja kaiken lisäksi vielä ennen aamunkoittoa?»
Silloin huusi Maija pesän tunnussanan, josta kaikki, mehiläiset
tuntevat oman väkensä, ja vartijat päästivät hänet heti irti.
»Mitä ihmettä!» huudahtivat he. »Sinä olet yksi meikäläisiä, mutta me
emme tunne sinua?!»
»Päästäkää minut kuningattaren luo!» puuskutti pikku Maija. »Pian,
pian, suuri vaara uhkaa.»
Vartijat vitkastelivat vielä, he eivät oikein ymmärtäneet, mitä oli
tekeillä.
»Kuningatarta ei saa herättää ennen auringonnousua», sanoi toinen
heistä.
Silloin huusi Maija niin äänekkäästi ja kiihkeästi, ettei kumpikaan
vartijoista ollut ikinä kuullut mehiläisen huutavan:
»Silloin ei kuningatar ehkä herää enää milloinkaan elämään! Kuolema
seuraa kintereilläni.» Ja hän lisäsi hurjana ja suuttuneena: »Teidän on
vietävä minut kuningattaren luo!»
Nyt kiirehtivät he yhdessä pitkin lämpimiä tuttuja käytäviä, jotka
Maija kaikki muisti, ja vaikka hän oli menehtyä kiireeseensä ja
kiihkoonsa, vapisi hänen sydämensä kumminkin kotiintulon aiheuttamasta
suloisen ikävän tunteesta.
»Olen kotona», sopersi hän huulet kalpeina.
Kuningattaren vastaanottosalissa hän melkein luhistui maahan.
Toinen vartija tuki häntä toisen kiirehtiessä viemään outoa viestiä
kuningattaren kammioihin. Kumpikin oli nyt selvillä, että jotain
erikoista oli tulossa, ja sananviejä juoksi niin nopeasti kuin jaloista
lähti.
Ensimäiset vahanvalmistajat olivat jo nousseet ylös. Uteliaana kurkisti
pää siellä ja toinen täällä käytävistä, tieto tästä tapahtumasta oli
nopeasti levinnyt.
Silloin tuli kaksi upseeria kuningattaren kammioista. Maija tunsi
kohta heidät, vakavina ja vaieten asettuivat he asentoonsa oven eteen
puhuttelematta Maijaa. Pian oli kuningatarkin siis tuleva.
Hän tulikin, ilman hovisaattuettaan, vain parin palvelijan ja
henkivartijainsa seuraamina. Nähdessään Maijan astui hän nopeasti tätä
kohti ja huomatessaan, miten kiihkoisan näköinen ja miten kurjassa
tilassa pieni mehiläinen oli, pehmenivät hänen vakavat ja ankarat
piirteensä hieman.
»Sinulla kuuluu olevan tärkeä viesti tuotavana», hän sanoi
rauhallisena. »Ken olet?»
Maija ei saanut heti sanaa suustaan. Vaivalloisesti sai hän lopulta
sanotuksi vain:
»Herhiläiset!»
Kuningatar kalpeni, mutta säilytti mielenmalttinsa, ja se rauhoitti
vähän Maijaa.
»Suurivaltaisin kuningatar», huudahti hän, »suokaa minulle anteeksi,
etten noudata niitä velvollisuuksia, joita Teidän korkeutenne ja
arvonne vaativat. Myöhemmin kerron kaikki, mitä olen tehnyt ja mitä
sydämestäni kadun. Tänä yönä olen kuin ihmeen kautta pelastunut
herhiläisten vankeudesta, ja viimeinen, mitä heiltä kuulin, oli päätös,
että tänä päivänä aamun koitteessa hyökätään valtakuntamme kimppuun ja
ryöstetään se.»
Sitä kauhistusta, minkä nämä pienen Maijan sanat herättivät kaikissa
läsnäolijoissa, voi tuskin kuvailla. Kuningatarta seuranneet palvelijat
puhkesivat äänekkääseen valitukseen, käytävän suussa seisovat upseerit
aikoivat kauhusta kalpeina lentää hätyyttämään sotilaita. Adjutantti
sanoi: »Herra siunatkoon!» ja pyörähti kerran ympäri, hän kun tahtoi
yht’aikaa katsoa joka puolelleen.
Mutta todella suuremmoista oli nähdä, miten rauhallisesti ja malttiaan
menettämättä kuningatar otti tuon hirveän tiedon vastaan. Hän
kohottautui hieman ylöspäin, ja hänen asennossaan oli jotain, mikä
pelotti kaikkia ja antoi samalla heille rajatonta luottamusta. Pieni
Maija vapisi mielenliikutuksesta, noin valtavaa ylevyyttä hän ei
mielestään ollut koskaan ennen nähnyt.
Kuningatar viittasi upseerit luokseen ja lausui äänekkäästi ja
rauhallisesti pari lyhyttä lausetta heille. Lopuksi kuuli Maija vielä
sanat: »Saatte minutin ajan käskyni suorittamiseen, jos kauemmin
kestää, menetätte päänne.» Mutta molemmat upseerit eivät suinkaan
näyttäneet siltä, että heitä olisi tarvinnut yllyttää; he riensivät
asiaansa suorittamaan semmoista vauhtia, että sitä oli oikein ilo nähdä.
»Oi, kuningattareni», sanoi pieni Maija.
Silloin kumartui kuningatar lyhyeksi hetkiseksi Maijan puoleen, vielä
kerran näki pieni mehiläinen valtijattarensa kasvot lempeinä ja
rakkautta säteilevinä.
»Kiitos sinulle», sanoi hän Maijalle, »sinä olet pelastanut
meidät kaikki, ja mitä ikinä olet ennen rikkonutkin, sen olet nyt
tuhatkertaisesti hyvittänyt. — Mutta mene nyt lepäämään, sydänkäpyseni,
näytät niin uupuneelta ja kätesi ihan vapisevat.»
»Tahtoisin kuolla puolestanne», sopersi Maija vavisten.
Silloin vastasi kuningatar:
»Älä nyt huolehdi meistä. Tämän kaupungin tuhansien asukasten joukossa
ei ole ainoatakaan, joka ei empimättä tahtoisi uhrata henkeään
toveriensa ja minun hyväksi. Voit nukkua rauhassa.»
Taas hän kumartui Maijan puoleen ja suuteli häntä otsalle, sitten
viittasi hän palvelijansa luokseen ja määräsi heidän huolehtimaan
Maijan levosta ja hyvinvoinnista.
Pieni mehiläinen salli tahdottomana ja syvästi onnellisena viedä
itsensä sieltä pois. Hänestä tuntui, ettei elämällä olisi enää mitään
ihanampaa tarjottavana hänelle. Kuin unessa kuuli hän vielä etäisiä,
heläjäviä torventoitotuksia, näki valtion arvohenkilöiden tungeksivan
kuningattaren kammioitten käytävissä, ja sitten kuuli hän kumean kauas
kaikuvan jylinän, joka vapisutti koko pesää.
»Sotilaat! Meidän sotilaamme!» kuiskasi palvelija hänen vieressään.
Viimeinen, mitä hän kuuli pieneen rauhalliseen kammioonsa, mihin
hänen seuralaisensa laittoivat hänet levolle, oli hänen ovensa ohitse
marssivien joukkojen töminä. Hän kuuli kirkkaan komennusäänen, joka
kaikui reippaana ja luottamusta sytyttävänä, ja kun hän juuri oli
uneen vaipumassa, kuuli hän kuin kaukaa etäisyydestä kaikuvan vanhan
mehiläisten laulun:
Kultapäivyt, siunaa sä
Meidän toimiamme!
Yhteishenki viritä,
Suojaa emoamme!
Kuudestoista luku.