Pikku Maija oli herännyt lyhyestä horrosunestaan, kun taistelun
tuoksina alkoi. Silmänräpäyksessä hän kohosi ylös tahtoen rientää ulos
ottaakseen osaa kaupungin puolustukseen, mutta samassa hän huomasi,
että voimansa pettivät ja ettei hänestä olisi mitään apua.
Hänen lähistöllään temmelsi ryhmä taistelevia. Siinä oli nuori,
voimakas herhiläinen, upseeri arvoltaan kuten Maijasta näytti, joka
ypöyksin puolustihe valtavaa ylivoimaa vastaan. Vähitellen vyöryi
taistelevien rykelmä Maijan lähelle, ja kauhukseen hän sai nähdä,
miten mehiläinen toisensa perästä jäi kuolleena taistelupaikalle.
Mutta pahassa pinteessä oli jättiläinenkin. Sen käsivarsissa, jaloissa
ja tuntosarvissa riippui joukoittain sotilaita, jotka ennen antoivat
surmata itsensä kuin päästivät irti otteensa. Ja jo tunkeutuivat
ensimäiset mehiläisten pistokset panssarirengasten läpi sen rintaan.
Maija näki sen väsyvän ja vaipuvan maahan. Ääneti, valitusta
päästämättä ja viimeiseen saakka taistellen se kuoli rosvonkuoleman. Ei
se pyytänyt armoa eikä päästänyt kiroussanaa huuliltaan.
Tuskin se oli kaatunut, kun mehiläiset riensivät takaisin käytävän
suulle heittäytyäkseen uudelleen taisteluun. Nähdessään äskeisen
tapahtuman sykki pienen Maijan sydän kummasti ja kiivaasti. Hän hiipi
hiljaa kuolevan luo. Käyristyneenä se siinä makasi hämärässä, mutta
se hengitti vielä. Maija laski sen saaneen ainakin kaksikymmentä
pistosta, mutta useimmat olivat osuneet rintapuoleen, ja sen kultainen
panssaripaita oli ehyt. Kun Maija näki sen vielä elävän, riensi hän
hakemaan vettä ja hunajaa tuottaakseen kuolevalle kerran vielä iloa,
mutta tämä pudisti päätään ja teki kädellään torjuvan liikkeen.
»Minä otan itse, mitä haluan», se sanoi ylpeänä, »lahjaksi en minä
mitään tahdo.»
»Niin», sanoi pieni Maija, »mutta minä vain ajattelin, että Teillä
kenties olisi jano.»
Silloin hymyili nuori upseeri pikku Maijalle ja sanoi omituisen
totisena ja melkein ilman surua:
»Minun täytyy kuolla.»
Pieni mehiläinen ei osannut vastata tähän mitään. Hänestä tuntui, kuin
ymmärtäisi hän vasta nyt ensi kerran, mitä se merkitsee, että täytyy
kuolla. Hänestä tuntui, että kuolema oli nyt paljon lähempänä häntä,
nyt kun sen uhriksi joutuu toinen, kuin silloin kun hän itse oli sitä
odottanut hämähäkin verkossa.
»Jospa sentään voisin jotakin tehdä», hän sanoi itkien.
Kuoleva ei vastannut hänelle enää. Kerran se vielä avasi silmänsä ja
hengähti syvään, ja kummankin se teki viimeisen kerran.
Puoli tuntia myöhemmin se viskattiin kaatuneitten toveriensa kerällä
kaupungin portista alas ruohikkoon. Mutta pieni Maija ei milloinkaan
unohtanut, mitä hän oli oppinut tämän lyhyen kuolinhetken aikana.
Hän oli nyt oppinut ikiajoiksi, että heidän vihollisensakin olivat
samantapaisia olentoja kuin he itsekin, että ne rakastivat henkeään
kuten he itsekin ja että niiden täytyy kuolla vaikea kuolema kenenkään
ojentamatta auttavaa kättä. Ja hän johtui pakostakin ajattelemaan
kukkaiskeijua, joka oli hänelle kertonut palaavansa elämään joka
kerran kun luonto uudestaan puhkee kukkimaan, ja häntä halutti tietää,
mahtavatko muutkin olennot, jotka ovat kuolleet maisen kuoleman, palata
takaisin valoon.
»Tahdon uskoa, että asia on niin», sanoi hän hiljaa.
Silloin tuli lähetti kutsumaan häntä kuningattaren luo.
Kun Maija astui kuningattaren vastaanottosaliin, näki hän koko hovin
kokoontuneeksi. Hänen jalkansa vapisivat ja hän uskalsi tuskin
katsettaan kohottaa valtijattareensa ja niin monen arvohenkilön
läsnäollessa. Niiden upseerien joukosta, jotka kuuluivat kuningattaren
esikuntaan, oli moni urhokas poissa, ja salissa vallitsi hyvin vakava
ja erikoisen juhlallinen mieliala. Mutta kaikkien kasvoilla oli ylevä
loiste, oli kuin tietoisuus heidän voitostaan ja saavutetusta kunniasta
olisi sädekehän tavoin kaikkia ympäröinyt.
Silloin nousi kuningatar, astui yksinään kaikkien keskitse pienen
Maijan luo ja sulki hänet syliinsä.
Oi, sitä hän ei ollut odottanut, sitä hän ei olisi osannut odottaa,
ja hänen riemunsa oli niin suuri, että hän itki. Syvä liikutus näkyi
upseerienkin riveissä, eikä siellä todennäköisesti ollut ainoatakaan,
joka ei olisi iloinnut Maijan onnesta ja joka ei olisi ollut
kaikesta sydämestään hänelle kiitollinen hänen päättäväisyytensä ja
uskaliaisuutensa johdosta pikaista varoitusta tuodessaan.
Ja sitten piti hänen ruveta kertomaan. Jokainen tahtoi tietää, miten
hän oli saanut selville herhiläisten suunnitelmat ja miten hän oli
onnistunut pakenemaan tuosta kamalasta vankeudesta, josta ennen ei
vielä ainoakaan mehiläinen ollut pelastunut.
Ja hän kertoi alusta loppuun saakka kaikki tärkeät ja merkitykselliset
seikat, jotka hän oli elänyt ja kokenut. Hän kertoi välkkyväsiipisestä
Surresta, heinäsirkasta, Tekla-hämähäkistä, Pukkesta ja Kurtin hyvästä
avusta. Ja kun hän kertoi keijukaisesta ja ihmisistä, oli salissa niin
hiljaista, että seinän takaa kuului, miten kantajat vatkasivat vahaa
pesässä.
»Niinpä niin», sanoi kuningatar, »kukapa olisi ajatellut, miten
suloisia keijukaiset ovat.»
Ja hän hymyili itsekseen, kaihomielisenä ja ikävöiden, kuten ne
hymyilevät, jotka janoovat kauneutta.
Ja samalla tavalla hymyilivät kaikki arvohenkilöt.
»Miten taas kuulinkaan keijukaisen laulu?» kysyi kuningatar. »Lausuppas
se vielä kerran, se sietäisi todellakin oppia ulkoa.»
Ja pieni mehiläinen lausui vielä kerran keijujen laulun:
Sieluni on tuulahdus,
Joka hiljaa henkäilee
Siinä, missä ilmenee
Luojan luonnon kauneus.
Hetkisen vallitsi täydellinen hiljaisuus, takaa vain kuului tukahutettu
huokaus. Todennäköisesti siellä joku muisteli kaatunutta ystäväänsä.
Kun Maija sitten jatkoi kertomustaan ja rupesi puhumaan herhiläisistä,
kävivät kaikkien silmät suuriksi ja totisiksi ja synkiksi. Jokainen
koetti kuvitella itse olevansa siinä asemassa, missä muuan
heikäläisistä vähän aikaa sitten oli ollut, ja lievä väristys ja syvät
huoahdukset kulkivat läpi rivien.
»Kauheata», sanoi kuningatar, »todellakin kamalaa...»
Ja arvohenkilöt puhuivat hiljalleen samaan suuntaan.
»Ja niin olen vihdoinkin taas kotona», lopetti Maija kertomuksensa, »ja
pyydän tuhannesti anteeksi rikostani.»
No, sehän oli vallan ymmärrettävää, ettei kukaan kantanut enää pikku
Maijalle kaunaa sen vuoksi, että hän oli karannut pesästä. Kuningatar
kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi lempeästi.
»Sinä et ole unohtanut kotiasi etkä kansaasi, sydämesi on ollut
uskollinen. Niin tahdomme mekin olla sinulle uskollisia. Sinun paikkasi
on vastaisuudessa oleva minun rinnallani ja saat avustaa minua valtion
asioiden hoidossa. Luulen, että sinun kokemuksesi ja kaikki, mitä olet
oppinut, sillä tavoin saatetaan paraiten kaikkien hyödyksi ja valtion
menestykseksi.»
Kaikki läsnäolevat ottivat kuningattaren päätöksen vastaan raikuvin
riemuhuudoin, ja semmoisena astui päätös voimaan.
* * * * *
Ja tähän loppuu kertomus pienen Maija-mehiläisen seikkailuista.
Kerrotaan, että hänen vaikutuksensa koitui mehiläiskaupungille
menestykseksi ja hyödyksi, että hän saavutti suuren arvonannon ja
tuli kansansa rakastamaksi. Toisinaan hän kävi iltahämyssä hetkiseksi
aikaansa kuluttamaan siihen hiljaiseen kammioon, missä Kassandra
vielä eli vanhuksen armohunajaa syöden. Siellä hän kertoi nuorille
mehiläisille, jotka niin mielellään kuuntelivat häntä, sen kertomuksen,
jonka me nyt tunnemme.