Mutta pian väistyi pienen mehiläisen epätoivo päättäväisen harkinnan
tieltä. Oli kuin olisi hän taas muistanut olevansa mehiläinen. Tässä
minä nyt istun itkien ja valitellen, johtui hänen mieleensä äkkiä,
ikäänkuin ei minussa olisi ajatuksia eikä voimia. Oi, vähän minä
tuotan tällä tavalla kunniaa uhatussa asemassa olevalle kansalleni ja
kuningattarelleni. Kuolla minun täytyy kumminkin, siispä tahdonkin
kuolla ylväänä ja rohkeana enkä jätä käyttämättä mitään keinoa
omaisteni pelastamiseksi.
Oli kuin olisi hän kokonaan unohtanut, miten kauan hän oli ollut
erillään omaisistaan ja kodistaan, hän tunsi kuuluvansa niihin
läheisemmin kuin ennen, ja se suuri vastuunalaisuus, mikä hänellä
nyt oli, kun hän tunsi herhiläisten suunnitelman, antoi hänelle
päättäväisyyttä ja järkähtämätöntä rohkeutta.
Jos meikäläisten täytyy sortua ja kuolla, niin kuolla tahdon minäkin,
mietti hän, mutta sitä ennen koetan kaikkeni pelastaakseni heidät.
»Eläköön kuningattareni!» hän huusi.
»Hiljaa siellä sisällä!» ärähti äkeä ääni ulkopuolelta.
Huu, miten kaamea se ääni oli. Varmaankin se oli kiertomatkaansa
tekevän vartijan ääni. Kaikesta päättäen oli yö jo pitkälle kulunut.
Kun askelten ääni oli siellä ulkona vaiennut, rupesi Maija suurentamaan
sitä halkeamaa, josta näki saliin. Hänen onnistuikin helposti repiä
lahoa seinää, joskin kului hyvä aika, ennenkun aukko oli kyllin
suuri. Vihdoin saattoi hän tunkeutua siitä läpi. Varovasti ja
pamppailevin sydämin hän sen teki, sillä hän tiesi, että jos hänet
nyt keksittäisiin, maksaisi se hänen henkensä. Linnan tuntemattomista
kerroksista kuului syvä kuorsaus.
Saliin tuli ovesta hämärtävää sinistä valoa. Se oli kuunvaloa, tiesi
Maija, joka asteli siinä varovasti koko ajan pysytellen seinän
varjossa. Salista vei kapea ja korkea käytävä ovelle, ja siitä tuli
taivaan öinen valo sisään. Maija huokasi syvästi, hän näki kaukana
rajattomassa etäisyydessä tähden tuikkivan taivaalla. Oi, vapaus!
ajatteli hän.
Käytävä oli aivan valoisa. Hiljaa, askel askelelta hiipien hän eteni,
yhä läheni ovi. Jos minä nyt lähden lentoon, hän ajatteli, niin olen
ulkona. Sydän jyskytti rinnassa niin, että se oli haljeta.
Silloin hän näki oven varjossa vartijan nojaavan muudatta pylvästä
vasten.
Kuin naulattuna jäi hän seisomaan. Siinä olivat nyt murskana kaikki
hänen toiveensa. Siitä ei voinut päästä ohi. Mitä tehdä? Parasta
kääntyä ympäri, hän ajatteli. Mutta tuon ovella seisovan jättiläisen
pelkkä näkeminen piti hänet paikallaan. Näytti siltä kuin katselisi se
ajatuksiinsa vaipuneena ulos valoisaan yömaisemaan. Sen oli leuka käden
varassa ja pää hieman kallellaan. Miten kimaltelikaan sen kultapanssari
kuunvalossa! Sen asennossa oli jotain, mikä oli Maijasta liikuttavaa.
Se näyttää niin suruisalta, hän ajatteli, miten sen asento ja miten
uljaana säkenöi sen sotisopa! hän ajatteli, miten sen asento ja miten
Sitä se ei riisu päivällä eikä yöllä, aina se on valmis ryöstämään,
taistelemaan ja kuolemaan...
Pieni Maija aivan unohti, että se oli hänen vihollisensa, tuo, jonka
hän edessään näki. Oi, miten usein olikaan tapahtunut, että hänen
sydämensä ja hänen ihastuksensa, kun hän näki jotain kaunista, pani
hänet unohtamaa: kaiken vaaran.
Silloin lennähti kultainen valonkimmellys ryövärin kypäristä,
varmaankin oli se liikuttanut päätään.
»Hyvä Jumala», kuiskasi pieni Maija, »nyt olen hukassa.»
Samassa sanoi vartija hyvin rauhallisesti:
»Astuhan nyt lähemmäs, pienokainen!»
»Mitä?» huusi Maija. »Mitä kummaa? Te olette siis nähnyt minut?»
»Niin olen, lapsukainen, jo kauan. Sinä olet jyrsinyt läven seinään ja
sitten koko ajan visusti varjon suojassa hiipinyt tänne. Sitten näit
minut, ja rohkeutesi oli lopussa. Eikö asia ole niin?»
»On», sanoi Maija, »oikeassa olette.» Hänen koko ruumiinsa vapisi
kauhusta. Koko ajan siis oli vartija nähnyt hänet. Hän muisti nyt
kuulleensa, miten ihmeen terävät ovat näiden viisasten rosvojen aistit.
»Mitä sinä nyt oikein teet täällä?» kysyi vartija hyvänsävyisänä.
Maijasta tuntui yhä siltä kuin olisi se surullinen, se näytti
ajattelevan vallan muita asioita, siitä ei koko tämä tapahtuma
näyttänyt niin merkityksekkäältä kuin Maijasta.
»Koetin päästä ulos», vastasi Maija. »Enkä minä ole menettänyt
rohkeuttani, vaikka minä pelästyin teidän voimanne ja kauneutenne
ja sotisopanne kultaisen loisteen johdosta. Nyt tahdon taistella
kanssanne.»
Vartija kumartui hämmästyneenä hiukan eteenpäin, katsoi Maijaan ja
hymyili. Se ei ollut ollenkaan häijyä, tuo hymy, se herätti pikku
mehiläisessä tunnelman, jommoista hän ei ennen ollut tuntenut. Hän
tunsi nimittäin, että tällä nuoren sotilaan hymyllä oli salaperäinen
vaikutus hänen sydämeensä.
»Pienokainen», sanoi vartija melkeinpä sydämellisesti, »emme me
taistele keskenämme. Mehiläiset ovat mahtava kansa, mutta me olemme
voimakkaampia. Ja kaikkein vähimmin käy yksityinen herhiläinen
taistelemaan yksityisen mehiläisen kanssa. — Jos sinua huvittaa, voit
kernaasti jäädä hetkiseksi kanssani juttelemaan. Mutta vain vähäksi
aikaa, pian on minun herätettävä sotilaat, ja silloin täytyy sinun
palata takaisin koppiisi.»
Merkillistä, tämä herhiläisen varma ystävällisyys riisti Maijalta
aseet paremmin kuin kiukku ja viha olisivat voineet. Melkeinpä hän
tunsi jonkinmoista kunnioitusta. Suurin, surullisin silmin hän katsoi
vihamiestään ja, hänen kun aina täytyi noudattaa sydämensä ääntä, sanoi:
»Olen kuullut aina herhiläisistä pelkkää pahaa, mutta Te ette ole paha.
En voi uskoa, että olette.»
Soturi katsoi levollisena Maijaa silmiin.
»Kaikkialla on hyviä ja pahoja», sanoi hän vakavana. »Mutta me olemme
teidän vihollisianne, älä unohda sitä. Ja vihollisina tulemme aina
pysymään.»
»Täytyykö vihollisen sitten aina olla paha?» kysyi Maija. »Kun
Te äsken tuijotitte yöhön, niin minä pakostakin unohdin, että Te
olette kovasydäminen ja minulle vihamielinen. Minusta tuntui kuin
olisitte surullinen, ja olen aina ollut sitä mieltä, että se, joka on
surullinen, ei voi olla häijy.»
Ja kun vartija edelleen oli ääneti, jatkoi Maija jo paljon rohkeampana:
»Te olette mahtava. Jos Te tahdotte, voitte Te toimittaa minut takaisin
koppiini ja minun täytyy kuolla, mutta jos Te tahdotte, voitte Te myös
lahjoittaa minulle vapauteni.»
Silloin suoristautui soturi. Hänen sotisopansa kalskahti hiukan, ja kun
hän nosti kätensä, välähti se kalpeassa kuutamossa. Joko aamu koitti?
»Oikeassa olet», se sanoi, »se valta minulla on. Sen vallan on kansani
ja kuningattareni minulle uskonut. Määräyksenä on, ettei ainoakaan
mehiläinen saa elävänä jättää linnaa, johon hän kerran on joutunut. Ja
minä pysyn kansalleni uskollisena.»
Ja hetkisen vaiettuaan se lisäsi hiljaa aivan kuin itsekseen puhuen:
»Olen liiankin katkerasti saanut kokea, miten uskottomuus voi tuottaa
tuskia, kun Surre hylkäsi minut...»
Pieni Maija seisoi masentuneena eikä tiennyt mitä vastata. Niin, sama
tunne oli hänessä itsessäänkin vallitsevana, rakkaus omaisiinsa,
uskollisuus kansaansa kohtaan. Hän tunsi, ettei tässä enää auta muut
keinot kuin viekkaus tai väkivalta, kumpikin teki velvollisuutensa,
ja kumminkin jäivät he toisilleen vieraiksi ja vihamielisiksi. —
Mutta eikö sotilas äsken maininnut jotakin nimeä? Eikö hän puhunut
uskottomuudesta, jota joku oli hänelle osoittanut. Maijakin tunsi
Surren, sehän oli tuo kaunis sudenkorento, joka asui lammen rannalla
lumpeiden luona. Hän vapisi jännityksestä, kenties siinä olisi hänen
pelastuksensa, mutta hän ei tiennyt vielä, millä tavalla.
Varovaisesti hän kysyi:
»Kuka on Surre, jos uskallan kysyä?»
»Voi, se ei liikuta sinua, pienokainen», vastasi vartija. »Minä olen
hänet kadottanut enkä ikinä enää häntä löydä.»
»Minä tunnen Surren», sanoi Maija pakottaen itsensä rauhalliseksi, »hän
kuuluu korentojen heimoon ja on todennäköisesti kaunein heimolaistensa
joukosta.»
Semmoisena ei Maija ollut vielä soturia nähnyt miksi nämä sanat hänet
muuttivat. Hän näytti unohtaneen koko ympäristönsä ja hyppäsi rajusti
Maijan luo.
»Mitä!» huusi hän. »Tunnetko sinä Surren? Sano heti, missä hän on!»
»Enkä sano», vastasi pieni Maija hiljaa mutta varmasti. Ja samalla
hänen sydämensä hehkui ilosta.
»Puren pääsi poikki, ellet sitä ilmaise», huusi vartija. Hän oli jo
aivan lähellä.
»Purraan se poikki joka tapauksessa. Tehkää vain Te se! En minä
kumminkaan ilmianna herttaista korentoa, jonka hyvä ystävä olen. Tehän
ottaisitte kumminkin hänet vangiksi.»
Soturi hengitti raskaasti. Kun ulkona rupesi kajastamaan, näki Maija,
että sen otsa oli kalpea ja silmissä kiilsi tuska ja rauhattomuus.
»Hyvä Jumala», sanoi se murtunein äänin, »nyt on jo aika herättää
sotilaat. — Ei, ei pieni mehiläinen, en minä tee pahaa Surrelle. Minä
rakastan Surrea enemmän kuin omaa elämääni. Sano minulle, mistä hänet
löydän!»
»Minä rakastan myös henkeäni», sanoi pieni Maija viisaana hitaasti.
»Jos sinä ilmaiset minulle Surre-korennon olinpaikan», lausui vartija,
ja Maija huomasi, että hänen oli vaikeata puhua ja että koko hänen
ruumiinsa vapisi, »niin päästän sinut vapaaksi, saat lentää, mihin
tahdot».
»Pidättekö sananne?»
»Vakuutan sen rosvon kunniasanalla», sanoi vartija ylpeänä.
Pieni Maija voi tuskin puhua. Nythän riippui aivan minuteista, voisiko
hän ilmoittaa ajoissa omaisilleen hyökkäyksestä. Mutta hänen sydämensä
riemuitsi.
»Hyvä», sanoi hän. »Uskon Teitä. Kuulkaa siis. Tunnetteko linnan
vieressä olevia vanhoja lehmuksia? Niiden takana on laajoja kukkanurmia
ja lopuksi suuri lampi. Lammen eteläisessä poukamassa, mihin puro
laskee, kohoaa vedestä valkoisia lumpeenkukkia päivänpaisteeseen.
Siellä kaislikossa Surre asuu. Siellä tapaatte hänet joka päivä, kun
aurinko on keskitaivaalla.»
Soturi painoi kalpeaa otsaansa molemmin käsin. Hänellä näytti olevan
vaikea kamppailu käytävänä itsensä kanssa.
»Puhut totta», sanoi hän hiljaa ja ähkyen niin, ettei tiennyt oikein,
ääntelikö hän ilosta vai Surresta. »Hän on itse minulle kertonut
haluavansa valkoisten kelluvien kukkien luo. Ne ovat kai juuri niitä
kukkia, joista mainitsit. Nyt saat lentää. Paljon kiitoksia!»
Ja tosiaankin vetäytyi vartija ovelta syrjään. Ulkona näkyi jo päivän
kajastus.
»Rosvo pitää aina sanansa», sanoi hän. Hän ei tiennyt, mitä pieni
Maija oli yöllä kuullut linnassa ja hän ajatteli: »Eihän yksi pieni
mehiläinen mitään merkitse, onhan niitä muita yllinkyllin.»
»Voikaa hyvin!» huusi Maija ja lensi tiehensä kiireestä hengästyneenä
ja sanomatta sanaakaan kiitokseksi. Siihen ei tosiaankaan ollut enää
aikaa.
Viidestoista luku.