Oi, miten iloisena tämä päivä oli alkanut ja miten se tuli päättymään
tuskaisena ja kauhua täynnä! Maija oli vähän ennen tehnyt vallan
merkillisen tuttavuuden. Se oli sattunut iltapäivällä, suuren,
vanhan vesitynnyrin läheisyydessä. Hän oli istunut tuoksuvassa
sireeninkukinnossa, joka kuvastui tynnyrin veden tyveneen, mustaan
pintaan. Hänen yläpuolellaan lauleli punarinta-satakieli niin
suloisesti ja iloisesti, että pienen Maijan mielestä oli oikein
ikävää, ettei voinut lyöttäytyä lintujen ystäväksi. Ne olivat liian
suuria ja söisivät kohta hyönteisparan suuhunsa — siinä oli syy. Hän
oli piiloutunut sireenin valkoiseen kukkaterttuun ja kuunteli ja
vilkutteli silmillään, niin että auringonpaiste viskeli häneen teräviä
nuolia, kun hän samassa kuuli jonkun huokaavan vieressään. Hän kääntyi
ympäri ja näki merkillisimmän olennon, mitä hän koskaan oli tavannut.
Ensi katsomalta näytti kuin olisi sillä ollut vähintäin sata jalkaa
molemmilla puolilla. Se oli noin kolme kertaa niin pitkä kuin Maija
itse, mutta hoikka ja matala ja siivetön.
»Voi taivasten tekijät!» päivitteli Maija kauhistuneena. »Te nyt
ainakin voitte juosta!»
Outo olento katseli häntä harkiten.
»Ei se ole niinkään varma», tuumi se, »paremmin voisivat asiat olla.
Minulla on liian monta jalkaa. Katsokaa, siihen menee paljon aikaa,
ennenkun on kaikkia liikuttanut. Oli aika, jolloin en sitä tietänyt,
jolloin usein pälkähti päähäni toivomus, että ollappa yksi jalkapari
lisää. Mutta Jumala sen niin on tahtonut. Kuka Te sitten olette?»
Maija esitti itsensä.
Toinen nyökkäsi päätään ja liikutti muutamia jalkoja.
»Minä olen Hieronymus», sanoi se, »tuhatjalkaisten heimoon kuuluva.
Meidän sukumme on vanha, ja kaikkialla me herätämme ihmettelyä. Ei ole
ainoatakaan eläintä, joka voisi osapuilleenkaan vetää vertoja meille
jalkojen lukumäärässä. Mikäli tiedän, on muilla kahdeksan korkein
määrä.»
»Te olette vallan erinomaisen mielenkiintoinen», sanoi pieni Maija, »ja
niin omituisen värinen. Oletteko perheellinen?»
»Enkä ole! Miten niin?» kysyi tuhatjalkainen. »Me ryömimme munasta ja
sillä hyvä. Ellemme me kykenisi seisomaan omilla jaloillamme, niin
kukas sitten kykenisi?»
»Onhan se kyllä oikein», tuumi Maija miettiväisenä, »mutta eikö Teillä
ole minkäänlaisia yhdyssiteitä?»
»Ei, hyvä neiti. Minä elätän itse itseni ja epäilen.»
»Epäilette? Mitä Te sitten epäilette?»
»Se on minussa synnynnäistä», selitti tuhatjalkainen, »minun täytyy
aina epäillä.»
Maija katseli sitä suurin hämmästynein silmin. Hän ei ymmärtänyt, mitä
toinen tarkoitti, mutta ei tahtonut liian uteliaana tuppautua tämän
asioihin.
»Minä epäilen sitä», sanoi Hieronymus hetken vaitiolon jälkeen, »että
Te olette täällä hakemassa sopivaa oleskelupaikkaa. Ettekö tiedä, mitä
tuolla suuressa piilipuussa on?»
»En.»
»Katsokaa, minä kohta epäilin, ettette Te sitä tietäisi. Siellä on
herhiläispesä.»
Maija oli pudota sireenintertulta, niin kauheasti hän pelästyi. Hän
kävi kalmankalpeaksi, ja vavisten hän kysyi, missä se pesä oli.
»Näettekö tuon kottaraispöntön tuolla piilipuun rungolla? Se
on niin huolimattomasti siihen pantu, että minä kohta epäilin,
etteivät kottaraiset koskaan siihen muuta. Kun pöntön aukko ei ole
auringonnousuun päin, epäröi jokainen kunnon lintu siihen menemästä.
Herhiläiset ovat laatineet siihen pesänsä ja linnoittaneet sen. Se
on suurin herhiläislinna koko maassa. Se pitäisi Teidän oikeastaan
tietää, sillä mikäli olen huomannut ahdistavat nämä rosvot juuri teitä
mehiläisiä.»
Maija tuskin enää kuunteli. Hän näki selvästi linnan ruskeat muurit
lehvikössä, ja hänen hengityksensä salpautui.
»Minun täytyy päästä pois», hän huusi, »niin pian kuin sainkin.»
Mutta silloin kaikui jo hänen takanaan äänekäs häijy nauru, ja samassa
hän tunsi jonkun tarttuvan häntä niin kovakouraisesti kaulukseen, että
hän jo luuli niskansa taittuneen. Ei koskaan elämässään hän voinut sitä
naurua unohtaa. Se kaikui kuin manalasta vyöryvä ivanauru, ja siihen
yhtyi kauhuaherättävä panssarin narina.
Hieronymus lähti kaikin jaloin kiireesti liikkeelle ja köntysteli
oksien lomitse vesitynnyriin.
»Epäilen, ettei tämä pääty hyvin», hän huusi, mutta pieni mehiläisparka
ei enää kuullut sitä.
Aluksi Maija tuskin voi kääntää päätään, niin kovin kourin oli häneen
tartuttu. Hän näki kultapanssarisen käsivarren, ja sitten ilmaantui
äkkiä hänen yläpuolelleen hirvittävä pää pelottaville pihtileukoineen.
Ensin hän luuli sitä jättiläiskokoiseksi ampiaiseksi, mutta sitten hän
muisti joutuneensa herhiläisen vangiksi. Mustan- ja kellanjuovikas
hirviö oli ainakin neljä kertaa niin suuri kuin hän itse.
Vihdoin sai hän suunsa auki ja kirkui apua niin kovaäänisesti kuin
suinkin voi.
»Hiljaa siinä, pikku mies», sanoi herhiläinen ilkeän kohteliaasti ja
häijysti hymyillen Maijalle. »Ei tässä vielä loppua tule.»
»Päästäkää minut irti», huusi Maija, »tai minä pistän Teitä sydämeen.»
»Suoraanko sydämeen?» naureskeli rosvo. »Sehän on kovin urhoollista.
Mutta kyllä siihen vielä menee aikaa, pienokaiseni!»
Maija joutui hirvittävän raivon valtaan. Kaikki voimansa ponnistaen
kääntyi hän ympäri, päästi kaikuvan kimakan sotahuutonsa ja suuntasi
pistimensä keskelle herhiläisen rintaa. Mutta silloin sattui se
sydäntäjärkyttävä ihme, että hänen pistimensä taipui kaareksi eikä
tunkeutunut sisään. Se kimposi takaisin rosvon panssaripaidasta.
Herhiläisen silmät säkenöivät kiukusta.
»Voisin nyt puraista pääsi poikki, pienokainen rangaistukseksi
hävyttömyydestäsi», se sanoi kimmastuneena, »ja sen tekisinkin, ellei
kuningatar mieluummin söisi mehiläisiä tuoreina kuin kuolleina.
Sinunlaisesi rasvainen pala viedään kuningattarelle, niin tekee kelpo
sotilas.»
Ja Maijaa kantaen se lensi ylös ilmaan ja suuntasi matkansa suoraa
päätä rosvolinnaan.
Ei, tämä menee liian pitkälle, ajatteli mehiläisparka, tätä ei enää
kukaan voi kestää. Ja hän menetti tajuntansa.
* * * * *
Kun hän pitkän ajan perästä heräsi tainnostilastaan, oli hänen
ympärillään painostavaa ja hämärää, ja ilma oli täynnä terävää pistävää
hajua, joka tuntui hänestä kauheammalta kuin kaikki hajut, mitä hän
emien oli tuntenut. Hitaasti hän palasi täyteen tajuntaansa, ja
lamauttava murhe täytti hänen sydämensä. Häntä halutti itkeä, mutta hän
ei voinut.
»Vielä ei minua ole syöty», sanoi hän vavisten, »mutta milloin hyvänsä
se voi tapahtua.»
Vankilan seinien lävitse kuului selvästi ääniä Nyt hän myös huomasi,
että eräästä kapeasta raosta tuli vähän valoa. Herhiläiset eivät
rakentaneet muurejaan vahasta, kuten mehiläiset, vaan kuivasta
massasta, joka muistutti höllää harmaata paperia. Sen kapean valoviirun
valaistuksessa, joka tunkeutui hänen vankilaansa, näki hän vähitellen
ympäristönsä, ja hän melkein jähmettyi kauhusta nähdessään ympärillään
kuolleiden ruumiita. Aivan hänen jalkojensa edessä makasi pieni
ruusukuoriainen selällään, ja vähän syrjemmällä näki hän suuren
maakiitäjän kuoren, puoliksi jyrsittynä, ja ylt’ympärillä näkyi
murhattujen mehiläisten siipiä ja panssarinkappaleita.
»Voi, että minun piti näin käydä», valitti pieni Maija. Hän ei
uskaltanut enää liikkua ja kyyristyi kauhusta ja surusta väristen tuon
kamalan huoneen syrjäisimpään sopukkaan.
Silloin hän kuuli taas selvästi herhiläisten ääniä, ja kuolemantuskassa
hän ryömi tuon pienen raon viereen ja katsoi siitä.
Hän näki nyt suuren salin täynnä herhiläisiä, ja valtava joukko
kiiltomatovankeja valaisi sen mitä upeimmin. Valtaistuimella
alamaistensa keskellä istui kuningatar. Siinä pidettiin tärkeätä
neuvottelua. Ja Maija ymmärsi joka sanan.
Elleivät nämä kimaltelevat hirviöt olisi herättäneet hänessä niin
sanomatonta kauhua, niin olisi hän varmaankin suuresti ihastunut niiden
voimasta ja komeudesta. Ensi kertaa hän selvästi näki, mimmoista väkeä
rosvot ovat. Hämmästyneenä ja vavisten hän katseli niiden kultaisen
panssarin komeutta, panssarin, joka oli kirjailtu kauniilla mustilla
juovilla, niin että se teki katsojaan saman vaikutuksen, kuin tiikeri
lapseen, joka ensimäistä kertaa sen näkee.
Vartija kulki ympäri pitkin salin seinustaa vaatien kiiltomatoja
valaisemaan kaikin voimin. Se teki tehtävänsä ääneti ja uhkaavana,
jottei häiritsisi neuvottelua, tyrkkäsi niitä pitkällä seipäällä ja
sähähti joka kerran:
»Valaise, tai syön sinut!»
Kauheata oli todellakin herhiläislinnan elämä.
Ja nyt kuuli Maija herhiläiskuningattaren puhuvan:
»Päätöksenämme siis pysyy: huomenna, hetkisen ennen auringon nousua
kokoontuvat soturit. Hyökätään linnanpuistossa olevan mehiläiskaupungin
kimppuun. Pesä ryöstetään ja vankeja otetaan mahdollisimman paljon.
Joka vangitsee ja elävänä käsiini tuo mehiläiskuningattaren Helena
Kahdeksannen, hänet korotetaan ritarisäätyyn. Taistelkaa urhoollisesti
ja tuokaa minulle hyvä sotasaalis! Ja nyt lopetan kokouksen. Menkää
levolle!»
Tämän sanottuaan kuningatar nousi ja jätti seurueineen salin.
Maija oli vähällä purskahtaa äänekkääseen itkuun.
»Minun kansani», hän nyyhkytti, »minun kotini!» Hän työnsi kätensä
suuhun pidättääkseen huutoaan. Hänen epätoivonsa oli rajaton. »Oi,
jospa olisin kuollut, ennenkun täytyi tämmöistä kuulla,» hän valitti.
»Ei kukaan varoita kansalaisiani. Heidän nukkuessaan hyökätään heidän
kimppuunsa ja heidät surmataan. Oi, rakas Jumala, tee ihme, auta minua,
pelasta minut ja kansani tästä hädästä!»
Salissa sammutettiin kiiltomatojen valo ja madot syötiin. Linnassa kävi
vähitellen kaikki hiljaiseksi. Maijaa ei näyttänyt kukaan muistavan.
Hitaasti hiipi heikko hämärä hänenkin vankilaansa, ja hänestä tuntui
kuin ulkoa kaikuisi tänne sirkkojen yölaulu.
Ei koskaan ollut pieni mehiläinen nähnyt mitään niin kaameata kuin oli
tämä vankilakomero siinä lojuvine hyönteisraatoineen.
Neljästoista luku.