Aurinko oli jo noussut korkealle pyökkien latvusten yläpuolelle, kun
Maija seuraavana aamuna heräsi metsälinnassaan. Aluksi hän luuli, että
kaikki, mitä hän edellisenä yönä oli elänyt, olikin ollut vain kaunista
unta, mutta sitten hän muisti tulleensa kotiin viileässä aamuhämärässä,
ja nyt oli jo miltei puolipäivä. Kaikki oli kyllä ollut todellisuutta,
hän oli kuin olikin viettänyt yön keijukaisen seurassa ja nähnyt
ihmisiä, jotka olivat syleilleet toisiaan kuunvalossa jasminimajassa.
Ulkona paistoi aurinko kuumasti lehdille, tuuli puhalsi lämpimästi,
ja hyönteisten kuorot kaikuivat. Oi, mitä tiesivät muut, ja mitä hän
tiesi! Hän oli niin ylväs kokemuksistaan, ettei hän mielestään voinut
päästä kyllin nopeaan ulos. Kaikki näkevät jo päältäni, arveli hän,
mitä minulle on tapahtunut.
Mutta ulkona auringonpaisteessa meni kaikki vanhaa menoaan. Ei
mikään ollut muuttunut, ei mitään muistuttamassa sinisestä yöstä.
Hyönteiset tulivat, tervehtivät ja menivät, tuolla kedolla oli
korkeiden kirjavien kesäkukkien yläpuolella, välkkyvässä lämpimässä
ilmassa vilkasta liikettä. Maija tuli äkkiä surulliseksi. Hän tunsi,
ettei koko maailmassa ollut ketään, joka otti osaa hänen onneensa
tai murheisiinsa. Hän ei voinut päättää lentää muiden luo. Menen
metsään, hän ajatteli, metsä on vakava ja juhlallinen, se sopii minun
nykyiseen mielentilaani. Ei kukaan, joka nopeasti ja ajattelematta
kulkee raivattuja teitä pitkin, aavista, miten paljon salaperäistä ja
ihmeellistä metsän pimennot kätkevät. Sitä varten täytyy taivutella
pensasten oksia pois tieltään tai antaa katseensa lentää lillukanvarsia
myöten korkeaan ruohikkoon tai tiheään sammalikkoon. Kasvien varjoisain
lehtien alla, maakuopissa ja puunkoloissa, lahonneiden puunkantojen
kaarnassa ja juurien muodostamissa rosoisissa kiemuroissa, jotka
käärmeiden tavoin mutkittelevat maanpinnalla — kaikkialla on öin ja
päivin vilkasta ja monimuotoista elämää, täynnä riemuja ja vaaroja,
täynnä taistelua ja kärsimyksiä ja tyydytyksen tunnetta.
Pieni Maija aavisti kaikesta tästä varsin vähän, kun hän lenteli
ruskeiden runkojen lomitse vihreän lehtikatoksen alla. Hän huomasi
alapuolellaan ruohikossa kapean polun, joka kulki tiheikköjen ja
aukeamien halki. Toisinaan näytti siltä kuin aurinko peittyisi pilvien
taakse, niin tummat olivat varjot korkeiden latvusten alla ja tiheissä
pensaikoissa. Sitten hän lensi taas eteenpäin pelkässä kullanvihreässä
väriloistossa, allaan leveälehtiset saniaismetsät ja kukkivat
vatukkapensaikot.
Vihdoin avautui metsän kattopeitteinen pylväsportti, ja Maijan silmien
edessä oli auringonpaisteinen laaja viljapelto. Tähkien joukossa
helottivat ruiskaunokit ja unikot. Pieni mehiläinen laskeutui pellon
reunalla kasvavan koivun oksalle ja katseli ihastuneena tätä kultaista
merta, joka hänen edessään lainehti tyvenen kesäpäivän rauhassa. Se
näytti hänestä äärettömän etäiseltä ja siinä kulki pehmeitä laineita.
Ne pani liikkeelle lempeästi puhaltava, kaino kesätuuli, joka tahtoi
olla häiritsemättä kauniin maan rauhaa.
Parvi pieniä perhosia leikki koivun alla laihon yläpuolella leikkiä
»unikosta unikkoon». Se on nuorten perhosten keskuudessa erittäin
suosittu seuraleikki. Joka perhonen istuu kukallaan, ja leikkijöitä
täytyy olla yksi enemmän kuin on kukkia leikkipaikalla. Tämä yksi istuu
piirin keskellä huutamassa. Kun sen huuto kajahtaa, täytyy kaikkien
lentää vaihtamaan kukkaa. Joka tulee liian myöhään ja jää paikatta,
joutuu taas keskelle huutamaan. Se oli hyvin hauskaa leikkiä.
Maija katseli sitä hetkisen mielissään. Tuon voisi opettaa
mehiläispesänkin nuorille, ajatteli hän, siellä kutsuisimme sitä
nimellä »kennosta kennoon». Mutta kyllä kai Kassandra olisi liian
ankara suostuakseen siihen.
Pikku Maija kävi äkkiä surumieliseksi, se kai johtui siitä, että hän
muisteli kotiaan. Kun hän aikoi ruveta sitä miettimään, sanoi joku
hänen vieressään:
»Hyvää huomenta! Te olette nähdäkseni peto.»
Pikku Maija pelästyi kovasti ja kääntyi äkkiä ympäri.
»En suinkaan», sanoi hän.
Hänen rinnallaan istui pieni ruskea puolipallo, jonka selässä oli
seitsemän mustaa pistettä. Tämän punaruskean kupukan alla, jolla
muuten oli kaunis kiilto, oli mitättömän pieni musta pää, jossa kiilui
kaksi kirkasta silmää. Ja nyt näki Maija myös hoikat jalat, jotka
rihmamaisina riippuivat täplikkäästä kupukasta ja kannattivat sitä niin
hyvin kuin taisivat. Tämä pieni könttyrä se oli Maijalle huutanut.
Merkillisestä ulkomuodostaan huolimatta se miellytti mehiläistä, siinä
oli suorastaan jotakin sievää.
»Kukas Te olette?» kysyi Maija. »Minä olen Maija, kansallisuudeltani
mehiläinen.»
»Tahdotteko loukata minua?» kysyi tuo pieni olento. »Siihen ei Teillä
ole vähintäkään syytä, sen kai huomaatte itsekin.»
»Mutta mitenkähän sitä tekisin?» kysyi pieni Maija vallan pelästyneenä.
»Enhän minä tunne Teitä.»
»Noin voi jokainen sanoa», tuumi könttyrä. »No, tahdonpa auttaa
muistianne. Laskekaa!» Ja pieni olento kääntyi hitaasti ympäri.
»Pitäisikö minun laskea selässänne olevat pisteet?»
»Ne juuri, olkaa hyvä.»
»Seitsemän niitä on», sanoi Maija.
»No?» sanoi kuoriainen. »Siis —? Ettekö vieläkään tiedä? Sanonpa sen
siis Teille. Tavallaan jo sanoitte nimeni. Kuulun seitsenpisteisten
heimoon ja ristimänimeni on Lemmitty. Siis: Lemmitty Seitsenpisteinen.
Ammatiltani olen runoilija. Ihmiset nimittävät minua leppätertuksi
ja myös kultakännäksi. Se on heidän asiansa. Mutta senhän Te kyllä
tiedätte.»
Maija ei uskaltanut vastata kieltävästi, sillä hän pelkäsi loukkaavansa
Lemmitty Seitsenpisteistä.
»Oi», sanoi Lemmitty, »minä elän päivänpaisteesta, päivän
rauhallisuudesta ja ihmisten rakkaudesta.»
»Ettekö Te sitten syö mitään?» kysyi Maija, ällistyneenä.
»Kyllä, lehtitäitä. Ettekös Te syö niitä?»
»En», sanoi Maija, »se on sentään...»
»Mitä se on? Mitä?»
»Se on sopimatonta», sanoi Maija arastellen.
»Tietysti», huudahti Lemmitty koettaen kohauttaa olkapäitään, mikä
kumminkaan ei onnistunut, selkäkupukka kun oli liian jäykkä, »aito
poroporvarina Te tietysti teette vain sitä, mikä on yleisen tavan
mukaan sopivaa. Sillä emme me runoilijat pitkälle pääsisi. Onko Teillä
aikaa?»
»Miksei», sanoi Maija.
»Silloinpa esitän Teille runoelman. Istukaa hiljaa ja sulkekaa
silmänne, jottei ympäristö vaikuta häiritsevästi. Runon nimi on
'Ihmissormi'. Se on minun sepittämäni ja se perustuu henkilökohtaiseen
kokemukseeni. Kuuletteko?»
»Kyllä», sanoi Maija, »jok'ikisen sanan.»
»Siis:
Ihmissormi.
Kerran tapasit sä mun,
Olin silloin onnellinen.
Pyöreä ol' muoto sun,
Päässäsi ol' kiiltäväinen
Levy, oikein teräväinen,
Joka pääsi liikkumaan.
Toinen pää ol' paikallaan.
»No?» kysyi Lemmitty Seitsenpisteinen hetkisen vaitiolon perästä. Sillä
oli kyynelet silmissä, ja ääni oli väräjävä.
»Ihmissormi jätti minuun syvän vaikutuksen», tuumi Maija hieman
hämillään. Oikeastaan osasi hän kauniimpia lauluja.
»Mimmoinen oli Teistä muoto?» kysyi Lemmitty kaihomielisesti hymyillen.
Ilmeisesti oli hän liikutettu siitä vaikutuksesta, jonka hän
esityksellään oli aikaansaanut.
»Pyöreä», vastasi Maija. »Niinhän itse sanoitte runossanne.»
»Minä tarkoitan taiteellista muotoa, minä tarkoitan runoni muotoa.»
»Vai niin», sanoi Maija. »Niin, minusta se oli hyvä.»
»Eikös ollutkin!» huudahti Lemmitty. »Te tahdotte siis sanoa, että
tämä laulu voidaan lukea kaikkein parhaiden joukkoon, mitä tunnette,
että saa kauan etsiä, ennenkun löytää sen vertaista. Taiteessa täytyy
ennen kaikkea olla uutta, mutta se seikka jää useimmiten runoilijoilta
huomaamatta. Ja sitten suuripiirteisyyttä, eikö niin?»
»Kyllä», sanoi Maija, »minä uskon...»
»Teidän luottava uskonne minun merkitykseeni, jonka olette julki
lausunut», sanoi Lemmitty, »on minulle suorastaan imartelevaa. Kiitos
siitä! Nyt minun täytyy mennä edelleen, sillä yksinäisyys on runoilijan
kaunistus. Voikaa hyvin!»
»Hyvästi!» sanoi Maija, joka ei oikein tiennyt, mitä tuo pieni olento
oli oikeastaan halunnut. Mutta itse se mahtaa sen tietää, arveli hän.
Ei se juuri suuri ole, mutta ehkäpä se kasvaa vielä. Maija katseli
sitä, kun se innokkaasti köntysteli oksaa pitkin. Sen pienen pieniä
jalkoja voi tuskin erottaa, joten näytti siltä kuin se liukuisi pienien
pyörien varassa eteenpäin.
Sitten katseli Maija taas alas kultaiselle viljapellolle, jonka
yläpuolella perhoset karkeloivat. Ja se miellytti häntä paljon enemmän
kuin runoilija Lemmitty Seitsenpisteisen runotekele.
Kolmastoista luku.