Perhonen ravisti päätään.
»En, surullinen en ole», se sanoi, ja katsoi Maijaan niin hellästi,
että tämä olisi mielellään solminut ystävyysliiton sen kanssa. Mutta
Maijan ystäväksi oli perhonen liian suuri.
Nyt kysyi keijukainen perhoselta, oliko lepakko jo käynyt levolle.
»On kyllä», vastasi perhonen, »jo aikoja sitten. Kysyt sitä kaiketikin
seuralaisesi vuoksi?» lisäsi se sitten.
Keijukainen nyökkäsi myöntävästi, ja Maijaa halutti tietää, mikä
lepakko oikein on, mutta keijulla näkyi olevan kiire. Hän oli
levottomuudessaan niin soma, kun hän työnsi välkkyvät hiuksensa
taaksepäin.
»Yö on niin lyhyt», hän sanoi, »tule, Maija, täytyy kiirehtiä!»
»Kannanko sinua kappaleen matkaa?» kysyi yöperhonen.
Keijukainen kiitti. »Toisella kertaa!» hän huusi.
Se kerta ei koskaan koita, ajatteli pieni mehiläinen heidän lentäessään
edelleen, sillä aamunkoitteessa täytyy kukkaiskeijukaisen kuolla.
Yöperhonen jäi istumaan ja katseli poislentäviä kunnes keijukaisen
vaatteen hohde kävi yhä pienemmäksi ja lopulta katosi kokonaan
etäisyyden siniseen syvyyteen. Sitten se kääntyi hitaasti lehdellään,
käänsi päänsä ja katseli suuria, tummia sinijuovaisia siipiään. Ja kävi
hyvin miettiväiseksi.
Olen niin usein kuullut, se tuumiskeli, että olen harmaa ja ruma ja
ettei pukuani voi verrata päiväperhosten komeisiin vaatteisiin. Pieni
mehiläinen näki minussa vain sen, mikä on kaunista. — Ja sitten se
mietti, eikö se kenties sittenkin ollut surullinen. Maijahan oli sitä
kysynyt. »Ei», päätteli se lopuksi, »en ole enää surullinen, se on
varmaa.»
Sillävälin lensivät Maija ja kukkaiskeiju erään puutarhan tiheän
pensaikon yli. Siinä oli himmeässä kuutamossa sellainen ihanuus,
ettei maisin sanoin voi kuvailla. Vilpoisesta kasteesta ja nukkuvista
kukista lähti huumaavan suloinen leyhkä, joka lumosi kaiken luonnon
kauneusihmeiksi. Akasian sinisenpunaiset tertut säkenöivät raikkautta,
ja ruusupensas loisti kuin pieni hehkuva taivaankansi täynnä punaisia
lamppuja. Vaaleina ja surunvoittoisina välkkyivät jasminin valkoiset
tähdet, ja niistä virtaili sellainen tuoksu, kuin tahtoisivat ne tällä
hetkellä lahjoittaa pois kaiken, mitä niillä oli omaa. Maija oli
ihmeissään ja puristi keijukaisen kättä, keijukaisen, jonka silmät
loistivat kirkkaina ja onnellisina.
»Kukapa olisi tätä uskonut», puheli Maija, »kukapa olisi pitänyt
tämmöistä mahdollisena!»
Mutta samassa hän huomasi jotain, joka pani hänen sydämensä
surulliseksi.
»Voi», hän huudahti, »katso, tähti on pudonnut! Nyt se harhailee ympäri
voimatta löytää enää paikkaansa taivaalla.»'
»Se on kiiltomato», sanoi kukkaiskeiju vakavana.
Silloin Maija hämmästyksestään huolimatta huomasi ensi kerran, miksi
keijukainen näytti niin hyvältä. Hän ei milloinkaan hymyillyt Maijan
tietämättömyydelle, vaan johti hänen virheelliset ajatuksensa oikealle
tolalle.
»Ne ovat merkillisiä eläimiä, nuo kiiltomadot», jatkoi keiju. »Ne
kantavat omaa valoaan lauhkeassa kesäyössä ja elostuttavat siten
pensasten kupukattojen alaisen hämärän, minne ei kuu paista. Näin ne
löytävät helposti toinen toisensa. Myöhemmin saat tutustua semmoiseen,
kun tulemme ihmisen luo.»
Maijaa halutti tietää, minkä vuoksi.
»Kohta saat nähdä», sanoi kukkaiskeijukainen.
Sillävälin he olivat tulleet erään lehtimajan luo, jota verhosi
ylt’yleensä jasminit ja kuusamat. He laskeutuivat melkein maahan
saakka, aivan lehtimajan viereen, mistä kuului hiljaista kuisketta.
Kukkaiskeiju viittasi siinä olevan kiiltomadon luokseen.
»Ole hyvä», pyysi hän, »ja valaise vähän, meidän täytyy tässä tunkeutua
tummien lehtien välitse päästäksemme jasminimajan sisäpuolelle.»
»Mutta onhan sinun oma valosi kirkkaampi kuin minun», sanoi kiiltomato.
»Niin minustakin», sanoi Maija, oikeastaan vain hämmennystään
peittääkseen.
»Mutta minun täytyy verhoutua lehden peittoon», selitti keijukainen,
»muuten ihmiset näkisivät minut ja säikähtäisivät. Me keijukaiset
näyttäydymme ihmisille vain heidän unelmissaan.»
»Se muuttaa asian», sanoi kiiltomato. »Käytä vain minua hyväksesi! Minä
teen, minkä voin. Eihän tuo suuri eläin, joka on kanssasi, vain tee
minulle pahaa.»
Keijukainen ravisti päätään, ja kiiltomato uskoi häntä heti.
Nyt otti keiju lehden ja kääriytyi huolellisesti siihen niin, ettei
hänen valkoinen pukunsa ollut mistään kohtaa näkyvissä. Sitten hän
poimi pienen sinikellon, jonka hän löysi ruohikosta, ja asetti sen
kypäriksi loistavien hiustensa verhoksi. Nyt oli näkyvissä vain hänen
valkoiset kasvonsa, mutta ne olivat niin pienet, ettei niitä kukaan
huomaisi. Hän pyysi kiiltomatoa istumaan hänen hartioilleen ja hiukan
himmentämään lamppuaan, jottei se häikäisisi silmiä. Sitten tarttui hän
Maijan käteen sanoen:
»Tule! Tästä on paras kiivetä ylös.»
Pikku Maija muisti, mitä keiju äsken oli maininnut, ja kysäsi heidän
noustessaan pitkin köynneliäitä oksia:
»Uneksivatko ihmiset nukkuessaan?»
»Eivät vain silloin», sanoi keijukainen, »usein he uneksivat
hereilläänkin. Silloin he istuvat aatoksiinsa vaipuneina, pää hieman
kallellaan ja katse painuneena etäisyyteen aivan kuin tahtoisi se
nähdä taivaaseen saakka. Aina ovat heidän unelmansa kauniimmat kuin
todellisuus, ja siksi me näyttäymme heille unelmissa.»
Mutta samassa painoi keiju pienen sormensa huulilleen, taivutti pienen
kukkivan jasmininoksan sivulle ja työnsi Maijan hieman eteenpäin.
»Katso nyt alas», hän kuiskasi hiljaa, »siellä näet, mitä olet
toivonut.»
Silloin näki pieni mehiläinen kuutamonvarjossa olevalla penkillä
istuvan kaksi ihmistä. Siinä oli neitonen ja nuorukainen. Tytön
pää nojasi nuorukaisen olalle, ja nuorukaisen käsi oli kietoutunut
suojelevasti tytön ympärille. He istuivat ääneti ja katsoivat suurin
silmin yöhön. Näky oli niin rauhaisa kuin olisivat he molemmat siihen
nukahtaneet, ja kaukaa kuului sirkkojen soitto, ja hitaasti, hitaasti
kulki kuun valaistus lehdillä.
Ihastuneena katseli pieni Maija tytön kasvoja. Vaikka ne näyttivät
kalpeilta ja surullisilta, hohti niistä samalla suurin onni, joka pani
ne salaperäisesti loistamaan. Suurien silmien yläpuolella oli kultaiset
hiukset, samanlaiset kuin keijukaisella, ja hiuksilla leikki kesäyön
taivaan valo. Hänen puoliavoimilta punaisilta huuliltaan tuulahti
kaihon ja autuuden henkäys, aivan kuin tahtoisi hän uhrata vieressään
istuvan miehen onneksi kaiken, mitä hänellä oli omaa. Ja nyt hän
kääntyi nuorukaiseen päin, taivutti hänen päänsä alas ja kuiskasi hänen
korvaansa jotakin, joka loihti sellaisen hymyn nuorukaisen kasvoille,
ettei Maija koskaan olisi luullut maisen olennon osaavan sillä tavalla
hymyillä. Nuoren miehen silmistä loisti onnea ja voimaa aivan kuin
koko suuri maa olisi hänen omaisuuttaan ja kuin kärsimykset ja vaivat
olisivat maailmasta ikiajoiksi karkoitetut.
Maija ei halunnut tietää, mitä hän vastasi tytölle. Pienen mehiläisen
sydän värisi, aivan kuin olisi se onni, joka säteili noista hänen
alapuolellaan olevista ihmisistä, myös hänen omaisuuttaan.
»Nyt olen nähnyt ihaninta, mitä silmäni koskaan tulevat näkemään», hän
kuiskasi hiljaa. »Nyt tiedän, että ihmiset ovat kaikkein kauneimmat
silloin, kun he rakastavat toisiaan.»
Hän ei huomannut, miten kauan hän oli siinä lehtien takana istunut
hiljaa ja katselemiseen vaipuneena. Kun hän kääntyi ympäri, oli
kiiltomadon lamppu sammunut ja keijukainen poissa.
Ja lehtimajan ovesta hän näki kaukana taivaanrannalla hohtavan kapean,
punertavan valojuovan.
Kahdestoista luku.