Niin lensivät kukkaiskeijukainen ja pieni Maija halki kesäyön yli
kukkivien kukkasten. Kun he menivät puron poikki, välkkyi keijukaisen
valkoinen peilikuva vedessä aivan kuin liitäisi tähti sen lävitse.
Miten onnellisena antautuikaan pieni mehiläinen tämän suloisen olennon
huomaan. Hän olisi kyllä niin mielellään tehnyt useitakin tärkeitä
kysymyksiä, mutta hän ei uskaltanut. Keijukainen suorittaa asian hyvin,
sen hän tunsi luottavaisena.
Kun he yhdessä lensivät poppelikujan poikki, kuului heidän
yläpuolellaan suhinaa, ja tumma perhonen, suuri ja vahva kuin lintu,
lensi heidän kohdatseen. Kukkaiskeiju huusi sille:
»Odota hetkinen, ole hyvä!»
Maija aivan hämmästyi nähdessään, miten tottelevasti tumma perhonen
noudatti huutoa. He istuutuivat kaikki korkean poppelin oksalle.
Heidän vierellään humisivat lepattelevat lehdet kuutamossa, ja laaja
näköala avautui hiljaiseen kuutamoiseen yömaisemaan. Perhonen istui
vastapäätä Maijaa keskellä kuunvaloa. Se kohotti hitaasti levällään
olevia siipiään ja laski ne taas hiljaa, aivan kuin se tahtoisi
leyhyttää vilpoisuutta jollekin. Maija näki, että sen siivillä oli
leveät, kauniin helakansiniset poikkijuovat. Sen musta pää oli kuin
tumman sametin verhooma,- ja sen kasvot, joissa kiilui musta silmäpari,
näyttivät siltä, kuin olisivat ne merkillisen salaperäisen naamion
peitossa. Miten ihmeellisiä olivatkaan yöeläimet. Maijaa puistatti
hiukan, hänestä tuntui kuin näkisi hän elämänsä eriskummallisinta unta.
»Te olette hyvin kaunis», sanoi hän tuolle vieraalle olennolle. Hänen
mielensä kävi oikein juhlalliseksi.
»Kuka on kanssasi?» kysyi yöperhonen keijukaiselta.
»Muuan mehiläinen», vastasi keiju. »Kohtasin hänet, kun lähdin
kukastani.»
Yöperhonen näkyi tietävän, mitä tähän liittyi, sillä se katseli
Maijaa melkeinpä hieman kateellisena ja nyökkäsi hänelle totisena ja
miettiväisenä.
»Teitä onnellista!» sanoi se sitten hiljaa.
»Oletteko ehkä Te sitten surullinen?» kysyi Maija sydämellisesti.