Niin vietti pieni Maija hyönteisten parissa päiviä ja viikkoja. Tosin
hän kaipasi usein harharetkillään, kaikkien ilojen ja vaarojen lomassa,
kauniissa kesäisessä luonnossa, ensimäisen lapsuutensa tovereita,
ja joskus valtasi hänet kaihoisa koti-ikävä, halu päästä kansansa
kuningaskuntaan, jonka hän oli jättänyt. Oli hänen elämässään myös
hetkiä, jolloin hän kaipasi järjestelmällistä toimintaa, hyödyllistä
työtä ja kaltaistensa seuraa. Mutta itse asiassa oli pieni Maijamme
levoton luonne, ja tuskinpa hän olisi pitkää aikaa viihtynyt
mehiläisyhteiskunnassa. Kaikkien eläinten keskuudessa on aivan samoin
kuin ihmistenkin joukossa yksilöitä, jotka eivät voi mukautua yhteisiin
tapoihin ja joiden arvostelemisessa sen vuoksi tulee olla hyvin
varovainen ja harkitseva. Sillä tämmöinen piirre ei suinkaan johdu
aina laiskuudesta tai itsepäisyydestä, vaan usein on sen pohjana syvä
kaipuu korkeampaan ja parempaan kuin mitä arkinen elämä voi tarjota,
ja nuorista karkulaisista on usein tullut kokeneita ja viisaita miehiä
tai ymmärtäväisiä ja ystävällisiä naisia. Ja pikku Maijan sydän oli
pohjimmiltaan puhdas ja herkkä, ja hänen suhtautumisessaan kauniiseen
avaraan maailmaan, jossa hän oli eloon herännyt, oli määräävänä
vilpitön tiedonhalu ja suuri ilo luomakunnan ihanuuksien johdosta.
Mutta keskellä elettyjen ihanuuksien onneakin on yksinäisyys raskasta,
ja mitä kokeneemmaksi pieni Maija tuli sitä enemmän hän ikävöi
seurapiiriä ja rakkautta. Hän ei ollut enää vallan nuori mehiläinen
vaan kelpo täysikasvuinen, jolla oli kiiltävät, terveet siivet, terävä
ja vaarallinen pistin sekä kehittynyt aisti ymmärtämään elämän vaaroja
ja riemuja. Hän oli koonnut kokemuksia ja tietoja ja toivoi nyt usein
voivansa niitä käyttää oikealla tavalla. Ehkäpä hän palaisikin jonakuna
päivänä pesään, heittäytyisi kuningattaren jalkojen juureen ja pyytäisi
hänen anteeksiantoaan saavuttaakseen taas kunniansa takaisin. Mutta
muuan palava halu pidätti hänet sitä tekemästä: hän toivoi saavansa
oppia tuntemaan ihmisen. Hän oli kuullut niin paljon ristiriitaisia
tietoja ihmisestä, että hän oli tullut enemmän ymmälle kuin viisaaksi,
ja kumminkin hän aavisti, ettei koko luomakunnassa ole toista
voimakkaampaa, viisaampaa ja ylevämpää olentoa kuin juuri ihminen.
Korkealta ilmassa, pitkän välimatkan päästä hän oli harharetkillään
tosin joskus nähnyt ihmisiä, mustia, valkoisia ja punaisia sekä
semmoisia, joiden puku oli moniväristä, kirjavaa, nähnyt suuria ja
pieniä. Mutta hän ei ollut koskaan uskaltanut mennä lähelle.
Kerran näki hän puron partaalla hohtavan punaista ja luullen tuon
hohteen aiheutuvan kukkakedosta lensi sinne. Siellä hän näki
kultahiuksisen, rusoposkisen ihmisen. Tämä nukkui puron partaalla
kukkaisten keskellä punaiseen pukuun puettuna ja näytti pelottavasta
koostaan huolimatta niin hyvältä ja suloiselta, että Maijan silmistä
vierähti ihastuksen kyyneleitä. Hän unohti koko ympäristönsä ja katseli
vain tuota nukkuvaa ihmistä. Hänestä tuntui aivan mahdottomalta se
häijyys, mitä hän oli ihmisestä kuullut, hänestä tuntui kuin olisi
silkkaa valhetta kaikki se paha, mitä hänelle oli noin suloisesta
olennosta kerrottu, joka tuossa nukkui humisevan koivun varjossa.
Hetkisen perästä tuli sääski hänen luokseen ja tervehti.
»Oi», huudahti Maija hehkuen innostuksesta ja ihastuksesta, »katsokaa
tuolla olevaa ihmistä, miten kaunis, miten hyvä hän on! Ettekö Tekin
aivan lämpene?»
Sääski katsoi ensin Maijaan hyvin hämmästyneenä, kääntyi sitten
hitaasti hänen ihailunsa esinettä päin ja sanoi:
»Kyllä, hyvä hän on, olen vastikään lävistänyt hänet. Katsokaa vain,
ruumiini hohtaa punaiselta hänen verestään.»
Maijan piti oikein kämmenellään painaa sydäntään, niin hän pelästyi
sääsken rohkeuden johdosta.
»Kuoleeko hän?» hän huudahti. »Mihin kohtaan olette häntä haavoittanut?
Miten Te olette rohjennut ryhtyä niin uskallusta vaativaan ja samalla
niin halpamieliseen tekoon? Tehän olette oikea peto!»
Sääski naurahti ja vastasi kimakalla äänellään ja ilmeisesti
hyvätuulisena:
»Tämä on vain vallan pieni ihminen. Tämän suuruisia sanotaan tytöiksi,
jos niiden jalat ovat puoliväliin saakka väljän ja värillisen panssarin
peitossa. Tietysti voin minä pistää panssarin läpi, mutta tavallisesti
ei kumminkaan siitä kohdasta ylety ihoon. — Mutta Tehän olette vallan
satumaisen tietämätön, luuletteko Te todellakin, että ihmiset ovat
hyviä. En ole koskaan löytänyt ainoatakaan ihmistä, joka olisi minulle
vapaaehtoisesti suonut pienintä pisaraakaan vertaan.»
»Ihmisestä minä en tiedä vielä todellakaan juuri mitään», sanoi Maija
vaatimattomasti.
»Ja kumminkin olette Te ihmisen kanssa tekemisissä enemmän kuin
yksikään muu hyönteinen. Tehän seurustelette paljon hänen kanssaan, se
on yleisesti tunnettu asia.»
»Minä olen jättänyt kuningaskuntamme», tunnusti Maija arasti. »Se ei
miellyttänyt minua, minä tahdoin tutustua maailmaan.»
»Vai niin, siitäpä kuuluukin», sanoi sääski astuen askeleen lähemmä.
»Miltä tuntuu Teistä tämä kuljeksiva elämänne? Suoraan sanoen, minua
miellyttää Teidän itsenäisyytenne. Minä puolestani en voisi sinä
ilmoisna ikänä palvella ihmistä.»
»Te palvelettekin meitä», sanoi Maija, joka ei voinut sietää, että
hänen kansastaan puhuttiin halveksivasti.
»Olkoon menneeksi», vastasi sääski. »Mihin kansakuntaan kuulutte?»
»Olen syntyisin linnanpuiston mehiläisparvesta. Hallitsijamme on Helena
Kahdeksas.»
»Vai niin, vai niin», sanoi sääski kumartaen, »Tehän olette kunniakasta
syntyperää. Syvin kunnioitukseni. Teillä oli äskettäin vallankumous,
eikö niin? Kuulin siitä poistuneen parven tiedustelijoilta. Olenko
oikeassa?»
»Kyllä», sanoi Maija ylväänä. Hän tunsi tyydytystä ja iloa kuullessaan,
että hänen kansansa nautti niin suurta kunnioitusta ja oli laajalti
tunnettu. Syvällä sydämessä heräsi taas koti-ikävä, hän toivoi voivansa
tehdä jotakin suurta ja hyvää kuningattarelleen ja valtionsa onneksi.
Ja niin hän unohti kysyä lisää ihmisestä. Ehkäpä hän jätti kyselyn
senkin vuoksi, ettei hän otaksunut saavansa sääskeltä kuulla hyvää
ihmisestä. Pienen mehiläisen mielestä oli sääski röyhkeä ja nenäkäs ja
semmoiset olennot tietävät tavallisesti kertoa toisista vain pahaa.
Sääski olikin jo lentänyt pois.
»Otan vielä siemauksen», oli se huutanut. »Myöhemmin menen toverieni
kera karkeloimaan ilta-auringossa, jotta saataisiin huomiseksi kaunis
ilma.»
Maija oli kääntynyt poispäin, sillä hänen oli mahdoton katsella sääsken
tekevän pahaa nukkuvalle lapselle. Hän ihmetteli, kuinka ei sääski
siinä tuhoutunut. Kassandra oli hänelle sanonut: »Jos pistät ihmistä,
täytyy sinun kuolla.»
Maija muisti tämän tapauksen vielä vallan hyvin. Mutta hänen halunsa
saada tietää ihmisestä niin paljon kuin suinkin ei ollut vielä
lähestulkoonkaan tyydytetty, ja hän päätti tulla rohkeammaksi eikä
pelätä mitään ponnistuksia päästäkseen tarkoituksensa perille.
* * * * *
Maijan toiveet täyttyivätkin ihmeellisellä tavalla ja paljon kauniimmin
kuin hän oli toivonutkaan.
Pieni mehiläinen oli eräänä lämpöisenä kesäiltana mennyt tavallista
aikaisemmin levolle. Äkkiä hän heräsi keskellä yötä. Semmoista ei
hänelle ollut vielä koskaan ennen sattunut. Hänen hämmästyksensä
oli sanoin kuvaamaton, kun hän aukaisi silmänsä ja näki pienen
makuukammionsa aivan kuin uivan leppoisassa, sinisessä valossa. Tämä
virtasi käytävästä sisään, ja käytävän aukko säteili ikäänkuin se
olisi hopeansinisen verhon peittämä. Aluksi hän tohti tuskin liikkua,
mutta hän ei ollut kumminkaan peloissaan, sillä tämä hohde toi ihmeen
suloisen rauhan hänen rintaansa. Ja samassa helähti ulkona ilmassa
ääni, niin hieno ja sulosointuinen, ettei hän milloinkaan ennen ollut
semmoista kuullut. Vihdoin hän astui arastellen ja tämän merkillisen
hetken loiston lumoomana puunkolostaan ja katseli ulos. Hänestä
tuntui kuin koko maailma olisi loihdittuna. Kaikkialla kimalteli ja
välkkyi puhtainta hopeaa, tuhannet kirkkaat helmet loistivat pehmeän
lempeinä ruohikossa, joka tuolla etäällä näytti olevan ikäänkuin harson
peitossa, koivujen rungot ja nukkuvat lehdet olivat hopealla silatut.
Ja koko lähiympäristö ja hiljainen leppoisa etäisyys oli utuiseen
sinihämyyn verhoutunut.
Tämä on yötä, vain yötä voi tämä tällainen olla, kuiskasi pieni Maija
ja pani kädet ristiin.
Korkealla taivaalla, hieman pyökinoksan lehtien varjossa, oli pyöreä
kirkas hopealevy, josta virtasi valoa, mikä teki koko maan kauniiksi.
Ja vasta nyt huomasi Maija, että kuun ympärillä paloi taivaalla
lukematon määrä pieniä kirkkaita valopisteitä, kirkkaampia ja
rauhoittavampia kuin mikään, minkä hän oli loistavan nähnyt. Hän ei
tiennyt, mitä hän tekisi pelkästä onnesta sen johdosta, että hän sai
nähdä yön, kuun ja tähdet sekä niiden ihanat ihmeet. Hän oli kaikesta
vain kuullut, mutta ei koskaan oikein kuulemaansa uskonut.
Silloin hän kuuli taas läheltä äänekkään ja kauas kaikuvan merkillisen
yölaulun, saman, joka hänet oli herättänyt.
Se oli hopeasointuista väräjävää siritystä, melkein olisi voinut
luulla, että kuunvalo synnytti tämän äänen alasvaluessaan. Maija
katseli ympärilleen etsien sen aiheuttajaa, mutta siinä valon ja
varjon salaperäisessä kisailussa oli vaikeata havaita mitään selvästi.
Kaikki oli salaperäisyyden verhossa, mutta samalla niin todellista ja
sankarillisen kaunista.
Pieni Maija ei pysynyt kauemmin piilossaan, hänen täytyi päästä ulos
tähän maailman uuteen ihanuuteen. Hyvä Jumala kyllä suojelee minua,
ajatteli hän, eihän minulla ole pahoja aikeita.
Hän oli juuri lentämäisillään, aiheessa lähteä niityn sinihämyyn,
milloin täysikuu paistoi, kun hän näki aivan lähellä olevalle
pyökinlehdelle tulevan pienen siivekkään eläimen, jommoista hän ei
ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ja aivan kohta kun se oli siihen
tullut, kääntyi se kuuta kohti, nosti hieman toista kapeata siipeään
ja hankasi sitten nopein vedoin jalkaansa edestakaisin siiven reunaa
vastaan. Näytti siltä, kuin soitettaisiin piilossa olevaa viulua, ja
siitä syntyikin tuo sirisevä hopeaääni, joka täytti koko kuutamoyön.
»Ihastuttavaa», kuiskasi pieni Maija, »ei, vaan suorastaan
taivaallista.»
Hän lensi reippaasti sinne ylös. Kesäyö oli lauha ja leppoisa, joten
pieni mehiläinen ei huomannut, että oli kylmempää kuin päivisin. Kun
hän tuli tuon oudon olennon lehdelle, keskeytti tämä äkkiä soittonsa,
ja Maijasta tuntui kuin ei vielä milloinkaan olisi ollut niin hiljaista
kuin nyt. Hiljaisuus oli jo suorastaan kaameata. Tummien lehtien
lomitse tihkui valkoista, kylmää valoa.
»Hyvää yötä!» sanoi pieni Maija hyvin kohteliaasti, sillä hän arveli,
että yöllä on tervehdittävä samaan tapaan kuin päivälläkin. Sitten hän
lisäsi:
»Suokaa anteeksi, että häiritsen, mutta Teidän soittonne on niin
hurmaavaa, että sen kuullessaan täytyy lähteä sen sointuja etsimään.»
Outo katseli Maijaa suurin silmin:
»Mikäs ryömijä Te oikein olette?» kysyi se lopuksi. »En ole mokomaa
vielä ennen nähnyt.»
»Mikään ryömijä en ole», sanoi Maija vakavana.
»Olen Maija, kansallisuudeltani mehiläinen.»
»Vai mehiläinen, vai niin, vai niin...» sanoi outo. »Te olette päivisin
liikkeellä, eikö niin? Siili on kertonut minulle Teidän suvustanne. Hän
kertoi minulle syövänsä iltaisin ne kuolleet, jotka ovat pesästänne
ulos viskatut.»
»Niin», sanoi Maija hiljaa vavisten, »se on totta, Kassandra on siitä
minulle maininnut. Siili tulee iltahämärissä, maiskuttelee ja etsii
kuolleita. Vartijat ovat siitä kertoneet. Mutta seurusteletteko Te
sitten siilin kanssa. Onhan siili oikein pelottava hirviö.»
»Ei minun mielestäni», sanoi vieras. »Me yösirkat olemme hänen kanssaan
oikeastaan hyvissä väleissä. Tietysti hän yhä yrittää saada meitä
kiinni, mutta siinä hän ei onnistu. Siten me kiusoittelemme usein häntä
ja pidämme lystiä hänen kustannuksellaan. Sedäksi me häntä kutsumme.
Mutta niin se lopultakin on, että elää täytyy jokaisen, eikö totta? Ja
niinkauan kuin minun ei tarvitse joutua toisen elämän ylläpitäjäksi, ei
asia minua koske.»
Maija puisti päätään, hän oli toista mieltä, mutta ei tahtonut vastaan
väittämällä loukata vierasta.
Siksi hän kysyi ystävällisesti:
»Te olette siis sirkka?»
»Niin, yösirkka. Mutta älkää häiritkö minua enää, minun pitää soittaa.
On täysikuu, ja yö on ihmeistä rikas.»
»Tehkää nyt poikkeus tavoistanne», pyysi Maija. »Kertokaa minulle
yöstä!»
»Kesäyö on ihaninta, mitä maailmassa on», vastasi sirkka, »se täyttää
sielun autuudella. Mitä Te ette kuule soitostani, sitä en liioin voi
Teille selittää. Minkä vuoksi pitää aina tietää kaikki? Me poloiset
tiedämme olemassaolostamme vain pienen murto-osan, mutta tuntea voimme
koko maailman ihanuuden.»
Ja se alotti kirkkaan ja riemuisen hopeisen soittonsa, joka kaikin
äänekkäänä ja valtavana, kun sitä kuunteli niin läheltä kuin Maija.
Ja pieni mehiläinen istui aivan hiljaa sinisessä kesäyössä ja kuunteli
ja mietti elämän ongelmoita.
Samassa vaikeni hänen vieressäänkin. Kuului hiljainen rasahdus, ja hän
näki sirkan lentävän kuunvalossa.
Yö tekee niin kaihomieliseksi, ajatteli pieni Maija.
Häntä halutti nyt kukkanurmelle. Puron partaalla kasvoi kurjenmiekkoja,
ne kuvastuivat virranjuoksuun, joka kuljetti mukanaan kuun kultaa. Se
oli ihana näky. Vesi lipatti ja välkkyi, ja nuokkuvat kurjenmiekat
näyttivät nukkuvan. Ne ovat onneensa uinahtaneet, arveli pieni
mehiläinen. Hän laskeutui erääseen valkoiseen kukkaan, keskelle
kuutamoa, eikä voinut kääntää katsettaan puron vilkkaasta vedestä, joka
kimalteli väräjävin välkähdyksin ja taas sammui. Ylempänä rannalla
häämöittivät koivut, ja näytti aivan siltä kuin tähdet riippuisivat
niistä.
Minnekähän juoksee kaikki tämä vesi, mietti hän. Oikeassa oli sirkka,
peräti vähän me tiedämme maailmasta.
Silloin kuuli hän vieressään kasvavan kurjenmiekan kehälehtien keskeltä
hempeän lauluäänen, niin puhtaan ja kirkkaan, ettei hän ennen semmoista
sointua ollut kuullut. Hänen sydämensä taukosi sykkimästä, ja hengitys
salpautui.
Oi, mitä nyt tapahtunee, mitä saanenkaan nähdä, ajatteli hän.
Kurjenmiekka heilahti hieman, sitten hän näki erään lehden reunan
kääntyvän vähän sisäänpäin, ja näkyviin tuli hyvin pieni lumivalkea
ihmiskäsi, joka piti pienenpienin sormin lehdestä kiinni. Sitten kohosi
siitä vaalea pikku pää ja valoisa, hento, valkopukuinen vartalo.
Lyhyesti sanoen: kukasta nousi aivan pieni ihminen.
Maijan peljästystä ja ihastusta ei kukaan voi kuvailla. Siinä hän istui
aivan jähmettyneenä, eikä voinut katsettaan kääntää edessään olevasta
ilmiöstä.
Pikku ihmisolento kiipesi kukan reunalle, kohotti käsivartensa kuutamoa
kohden ja katseli onnellisena hymyillen maan valoisata yötä. Sitten
näkyi tuo läpikuultava ruumis hiukan värähtelevän, ja äkkiä paljastui
hartiain poimuista kaksi loistavaa siipeä, valkoisempaa kuin kuutamo ja
puhdasta kuin lumi. Ne ulottuivat vaalean pään yläpuolelle ja alas aina
jalkoihin saakka. Ei ikinä maailmassa ollut pieni Maija nähnyt mitään
niin suloista. Ja samalla kuin tuo pieni ihminen siinä seisoi ojentaen
käsiään taivasta kohti, korotti hän taas äänensä, ja Maija ymmärsi
laulun, joka kaikui ihanaan yöhön:
Olen valon lapsonen,
Kirkas taivas iloni.
Elo kuoloon vaihtuvi,
Sieluni on ikuinen.
Sieluni on tuulahdus,
Joka hiljaa henkäisee
Siinä, missä ilmenee
Luojan luonnon kauneus.
Pieni Maija rupesi äkkiä kiivaasti nyyhkyttämään. Hän ei voinut
selittää, mikä hänet teki niin surulliseksi ja samalla niin äärettömän
onnelliseksi.
Silloin kääntyi tuo pieni ihmisolento hänen puoleensa:
»Kuka itkee siellä?» hän kysyi sointuvalla äänellään.
»Voi, minä se vain olen», änkytti Maija. »Antakaa anteeksi, että
häiritsen Teitä.»
»Miksi itket?»
»En tiedä itsekään», sanoi Maija. »Kenties vain siksi, että Te olette
niin kaunis. Kuka Te olette, sanokaa minulle, ellei se ole kohtuuton
pyyntö. Varmaankin olette enkeli?»
»En toki», sanoi pikku olento hyvin vakavana, »minä olen vain
kukkaiskeijukainen. Ja sinä voit huoleti sinutella minua. Mutta mitä
teet sinä, pieni mehiläinen, keskellä yötä ulkona kedolla?»
Keijukainen lensi Maijan luo, istuutui kaarevalle lehdelle, joka
kiikutti häntä kauniisti, ja katseli pientä mehiläistä vakavasti ja
ystävällisesti. Ja kun Maija kertoi hänelle kaikki, mitä hän tiesi ja
toivoi ja oli tehnyt, niin nuo valkoisten keijukaiskasvojen suuret,
tummat silmät katselivat häneen koko ajan kultaisten hiuksien alta,
jotka toisinaan välkähtelivät kuutamossa kuin hopea.
Kun Maija oli tarinansa kertonut, silitti kukkaiskeiju hänen päätään ja
katsoi häneen niin sydämellisesti ja hellästi, että pienen mehiläisen
piti pelkästä onnesta luoda katseensa maahan. Ja sitten kertoi
keijukainen:
»Me keijukaiset elämme seitsemän yötä, mutta meidän täytyy jäädä siihen
kukkaan, missä olemme syntyneet. Jos me poistumme kukasta, täytyy
meidän kuolla aamunkoitteessa.»
Maijan silmät lensivät tuskasta ja kauhusta selkosen selälleen.
»Voi, pian, pian, lennä pian takaisin kukkaasi!» hän huudahti.
Keijukainen puisti surullisena päätään.
»Nyt on jo liian myöhäistä», hän sanoi, »mutta kuule edelleen! Useimmat
keijukaiset poistuvat kukastaan, sillä siihen liittyy suuri onni. Joka
nimittäin jättää kukkansa ja niin saa osakseen ennenaikaisen kuoleman,
hänellä on ennen kuolemaansa ihmeellinen valta. Hän voi täyttää
ensimäiseksi kohtaamansa olennon hartaimmat! toiveen. Jos hänellä on
oikein vakava halu jättää kukkansa tehdäkseen toisia onnelliseksi, niin
kasvaa hänelle samalla siivet.»
»Oi, miten ihanaa», huudahti Maija, »silloin jättäisin minäkin kukan.
Toisen rakkaimman toiveen täyttäminen mahtaisi olla ihmeen ihanaa.»
Pieni mehiläinen ei lainkaan huomannut, että juuri hän oli ensimäinen
olento, jonka keijukainen oli tavannut kukasta lennettyään.
»Ja sitten», kysyi hän, »täytyykö sinun sitten kuolla?»
Keijukainen nyökkäsi myöntävästi, mutta ei enää surullisena.
»Me näemme vielä aamuruskon», sanoi hän, »mutta kun kaste lankee,
silloin sulattaa se meidätkin siihen hienoon harsoon, joka leijailee
kedon ruohon yläpuolella. Etkö ole usein nähnyt, että nämä harsot usein
loistavat aivan valkeina kuin niissä olisi valoa? Siinä on silloin
keijukaisia, heidän siipiään ja vaatteitaan. Ja kun päivä valkenee,
muutumme me kastepisaroiksi. Kasvit juovat meidät, ja me sulamme niiden
kukkiin ja kasvuun, kunnes me aikojen kuluttua taas nousemme keijuina
niiden teriöstä.»
»Oletko siis sinäkin jo ennen ollut keijukaisena?» kysyi Maija voimatta
jännitykseltään hengittää.
Katse vakavana nyökkäsi keiju:
»Olen, mutta olen sen unohtanut. Me unohdamme kaiken kukkaisunessamme.»
»Oi, kohtalosi on ihana!» huudahti pieni Maija.
»Samanlainen on kaikkien maan asujanten kohtalo», sanoi keijukainen,
»suurin piirtein arvostellen, joskaan kaikki eivät kukissa herää
kuolemanunestaan. Mutta ei puhuta siitä tänään.»
»Oi, minä olen onnellinen», huudahti Maija.
»Eikö sinulla sitten ole toivomusta?» kysyi keijukainen. »Etkö tiedä,
että sinä olet se olento, jonka ensiksi kohtasin, ja että sinun hartain
toiveesi on toteutuva?»
»Minä?» ihmetteli Maija. »Minähän olen vain mehiläinen. Ei, siinä on
liikaa iloa minulle, minä en ole ansainnut sellaista hyvyyttä.»
»Ei kukaan ansaitse hyvää ja kaunista», sanoi keiju, »se tulee meille
itsestään kuten päivänpaiste.»
Maijan sydän sykki kiihkeästi. Oi, kauan oli hänellä jo ollut muuan
palava halu, mutta hän ei uskaltanut mainita sitä. Mutta keijukainen
näytti aavistavan sen, sillä hän hymyili niin, ettei häneltä voinut
mitään salata.
»No?» hän kysyi ja pyyhkäisi kultaisen kiharan puhtaalta otsaltaan.
»Tahtoisin tulla tuntemaan ihmisen semmoisena kuin hän on silloin,
kun hän on kaunein», sanoi pieni mehiläinen hartaasti ja nopeasti ja
pelkäsi, että hänelle sanottaisiin, ettei niin suurta toivetta voida
täyttää.
Mutta keijukainen nousi vakavana ja levollisena, ja hänen silmänsä
loistivat varmuudesta. Hän tarttui pienen Maijan vapisevaan käteen ja
sanoi:
»Tule, lennämme yhdessä. Toiveesi on täyttyvä.»
Yhdestoista luku.