Sen puunkolon lähistössä, minkä Maija oli kesäasunnokseen valinnut,
asui männyn kuoressa kaarnakuoriainen Fridolin perheineen. Se oli
ahkera ja vakava mies, joka pani paljon huolta ja vaivaa perheensä
lisääntymiseen, ja joka siinä suhteessa oli saavuttanutkin kauniita
tuloksia. Ylpeydellä hän katseli noin viittäkymmentä vilkasta
poikaansa, jotka kaikki antoivat aihetta mitä parhaimpiin toiveisiin.
Ne kaivoivat puun kuoressa kukin omaa mutkikasta pikkukäytäväänsä ja
viihtyivät siellä mainiosti.
»Vaimoni on järjestänyt asian niin, ettei kukaan tule toisensa tielle»,
selitti Fridolin Maijalle. »Poikani eivät vielä tunne toisiaan, heidän
elämäntiensä käyvät kaikki eri suunnille.»
Maija oli jo kauan ollut Fridolinin tuttu. Hän tiesi hyvin, etteivät
ihmiset juuri rakastaneet sitä ja sen sukua, mutta hän itse, Maija,
piti Fridolinin olemuksesta ja luonteesta, eikä hänellä ollut tähän
asti ollut vähintäkään aihetta karttaa tätä tuttavaansa. Aamuisin,
kun metsä vielä nukkui eikä aurinko ollut vielä noussut, kuuli Maija
usein Fridolinin paukuttavan ja kaivertavan. Se kaikui pehmeänä kuin
hiljainen vihmasade tai kuin nukkuva metsä hengittäisi. Päivemmällä hän
sitten näki sen hienon ruskean pölyn, jota Fridolin oli käytävästään
kuljettanut.
Eräänä aamuna tämä tuli varhain Maijan luo, kuten hän usein ennenkin
oli tehnyt ja tiedusteli sitten, oliko Maija nukkunut hyvin.
»Ettekö lennä tänään?» hän kysyi sitten.
»En», sanoi Maija, »tuuli on liian ankara.»
Se oli kyllä totta. Metsä humisi ja ravisteli puiden oksia hurjasti
ja vihaisesti, ja lehdet näyttivät pyrkivän lentoon lähtemään. Joka
kerran, kun tuulenpuuska taas pyyhälsi ohi, kirkastui ympäristö, ja
puut näyttivät käyvän paljon lehdettömämmiksi. Siinä puussa, missä
Fridolin ja Maija asuivat, vinkui tuuli terävästi, kuului aivan siltä
kuin puu olisi ollut suutuksissaan.
Fridolin huokasi. »Olen tehnyt työtä koko yön, mikäs muu auttaa. Täytyy
katsoa, että saa jotain aikaan. Sitäpaitsi en ole tähän mäntyyn oikein
no tyytyväinen, kuuseen olisi minun pitänyt laittautua.» Hän kuivasi
otsansa ja hymyili suopeasti.
»Miten lapsenne voivat?» kysyi Maija ystävällisesti.
Fridolin kiitti kysymästä. »En ole enää oikein selvillä siitä», hän
lausui hitaasti, »mutta toivoakseni kaikki voivat hyvin.»
Siinä se istui, tuo pieni ruskea mies, jonka rintakilpi muistutti
luonnottoman suurta päätä ja jonka siivet olivat lyhyet, tylppäpäiset,
ja Maijasta se näytti melkeinpä hullunkuriselta. Mutta hän tiesi
hyvin, että se itse asiassa oli vaarallinen kovakuoriainen, joka teki
suuria tuhoja mahtaville metsäpuille. Jos kaarnakuoriaisväki kävi
suurin parvin jonkun puun kimppuun, niin ei tällä kauan ollut vihreitä
lehtiä, se kuivui ja kuoli, eikä sillä ollut mitään keinoa suojella
itseään noita pieniä rosvoja vastaan, jotka tuhosivat sen kuoren, jota
myöten nesteet maasta nousevat latvaan saakka. Kerrottiin, että tuo
kansa jo oli hävittänyt kokonaisia metsiä. Maija katseli miettiväisenä
Fridolinia ja hänen mielensä kävi juhlalliseksi, kun hän ajatteli,
miten mahtava ja suurimerkityksellinen tämä pikku eläin saattoi olla.
Silloin huokasi Fridolin ja virkkoi huolestuneena:
»Oi, ihana olisi elämä, ellei olisi tikkoja!»
»Niin, niin», myönsi Maija, »se on totta, tikka syö, minkä löytää.»
»Jospa se rajoittuisi vain siihen», sanoi Fridolin, »jos vain ne
kevytmieliset olennot, jotka kuljeksivat kaarnan ulkopinnalla,
joutuisivat sen saaliiksi, niin sanoisin: mitä siinä on valittamista,
täytyy toki tikankin elää. Mutta se on minusta anteeksi antamatonta,
että tuo lintu ahdistelee vielä kuoren allakin olevaa aina
piilokoloihimme ja syvällä oleviin käytäviimme saakka.»
»Eihän», arveli Maija, »eihän se sitä voi tehdä. Siihen se on
ymmärtääkseni liian suuri.»
Fridolin katsoi Maijaan kulmiensa alta ja nyökäytti pari kertaa päätään
koppavan näköisenä. Se oli ilmeisesti hyvillään siitä, että sillä oli
paremmat tiedot.
»Liian suuriko?» puheli se. »Kuka tässä sen suuruudesta puhuu? Ei,
ystäväiseni, ei sen suuruus meille huolta tuota, vaan sen kieli.»
Maijan silmät menivät pyöreiksi. Ja nyt hän sai kuulla Fridolinilta,
että tikalla on pitkä ja hoikka kieli, liereä kuin mato, teräväkärkinen
ja tahmea. »Vähintäin kymmenen kertaa minun pituuteni se voi kielensä
työntää ulos suusta», huudahti kaarnakuoriainen ja heilahutti kättään.
»Luulee, että nyt se on jo niin pitkällä kuin se pääseekin, ja sitten
se venyykin vielä pitemmäksi. Sydämetön kun tikka on, työntää se
kielensä kaarnan joka rakoon ja halkeamaan ja tuumii: kukaties tuolla
istuu joku. Meidän käytäviimme saakka ulottuu sen kieli, ja kaikki,
mihin se koskettaa, takertuu siihen kiinni ja tulee ulosvedetyksi.»
»Minä en ole pelkuri», sanoi Maija, »mutta tämä seikka tekee minut
oikein huolestuneeksi.»
»Teidän kyllä kelpaa, Teillä kun on mainio pistimenne», tuumi Fridolin
melkein kuin kateellisena. »Jokainen sentään harkitsee asiaa, ennenkuin
antaa kielensä pistettäväksi, kysykää vain keneltä hyvänsä. Mutta mitä
tekee meikäläinen. Serkkuni sai sen kokea. Meillä oli ollut siinä
edellä pieni kinastelu rouvani vuoksi, muistan vielä kaikki tarkoin,
serkku oli käymässä meillä, eikä tuntenut asunto-oloja oikein tarkoin.
Yht’äkkiä kuulemme tikan pärryttävän ja takovan, se oli joku pieni
tikkalaji. Sen oli täytynyt alkaa aivan meidän asuntomme kohdalta,
sillä muuten kuulee sen jo aikaisemmin ja tietää vetäytyä turvaan.
Samassa kuulen serkkuparan kirkaisevan hämärästä: 'Fridolin, minä
takerrun.' Kuulin vielä epätoivoista sätkyttelemistä, sitten oli kaikki
hiljaista, ja tikka rummutti jo hieman syrjempänä. Serkkuni päivät
olivat päättyneet, tikka oli hänet jo nielaissut. Hänen nimensä oli
Agata.»
»Koettakaa, miten sydämeni tykyttää!» sanoi Maija hiljaa. »Teidän
ei olisi pitänyt kertoa sitä niin joutuisaan. Mitä kaikkea sentään
maailmassa tapahtuukaan!» Ja pikku mehiläinen muisteli entisiä
kokemuksiaan ja mietti, mitä kaikkea hän vielä saisi kokea.
Samassa rupesi Fridolin äkkiä nauramaan.
Maija katsoi kummastuneena häneen.
»Pitäkää varanne», huusi Fridolin, »nyt tulee hauska otus pitkin puuta,
se se vasta jotain on, sanon minä. No, saattepa nähdä.»
Maija seurasi hänen katsettaan ja näki merkillisen eläimen hitaasti
köntystävän puunrunkoa ylös. Ei hän ollut koskaan aavistanut,
että moisiakin eläimiä olisi olemassa. Mutta suurempi kuin hänen
hämmästyksensä oli aluksi hänen pelkonsa, ja hän kysyi hätäisesti
Fridolinilta, pitäisikö piiloutua.
»Mitä hullua», sanoi kaarnakuoriainen, »istukaa Te vain rauhassa ja
tervehtikää kohteliaasti tätä herraa. Hän on sangen oppinut ja hänellä
on todellisia tietoja, sitäpaitsi hän on hyväsydäminen ja kiltti ja
kuten tuontapainen väki yleensä, vähän hullunkurinen. Katsokaa, mitä
hän tekee!»
»Todennäköisesti hän ajattelee», arveli Maija, joka yhä oli ihmeissään.
»Hän taistelee tuulta vastaan», sanoi Fridolin naureskellen, »kunpa
eivät hänen koipensa vaan sotkeutuisi.»
»Ovatko sitten nuo pitkät langat tosiaankin hänen jalkojaan?» kysyi
Maija silmät suurina. »Mokomaa en ole milloinkaan nähnyt.»
Sillävälin oli outo olento tullut lähemmäs, ja Maija näki hänet
paremmin. Oikeastaan näytti siltä kuin kulkisi se ilmassa, niin kaukana
oli sen pieni palleromainen ruumis uskomattoman pitkien jalkojen
päässä, jotka hiushienon, liikkuvan telineen tavoin etsivät tukea
joka taholta. Se kulki varovaisesti tunnustellen eteenpäin ja samalla
heilahteli sen ruskea palleroruumis milloin korkealle ylös, milloin
taas alas. Jalat olivat niin pitkät ja hoikat, että yksi sellainen ei
mitenkään olisi voinut kannattaa ruumista, se tarvitsi välttämättä
kaikkia yht'aikaa, ja kun ne muodostivat keskellä kulman, törröttivät
ne korkealla ilmassa sen ruumiin yläpuolella.
Maija löi kämmeniään yhteen.
»Sepä merkillistä!» hän huusi. »Mutta olisitteko Te pitänyt
mahdollisena, että noin hennot, aivan hiushienot jalat, voivat olla
niin liikkuvat ja hyödylliset, että niitä voi täydellä todella käyttää
ja että ne tietävät tehtävänsä. Minusta tämä on ihme, Fridolin!»
»Mitä vielä», sanoi kaarnakuoriainen, »kun jokin asia on hullunkurinen,
niin nauretaan sille, ja sillä hyvä.»
»Siihen ei minulla ole halua», vastasi Maija, »usein nauretaan jollekin
seikalle, ja myöhemmin käy selville, että se vain johtui siitä, ettei
asiaa aluksi ymmärretty.»
Nyt oli vieras tullut lähelle, se katseli jalkojensa korkeudesta alas
Maijaan ja sanoi: »Hyvää huomenta! Oikea myrskytuuli, herrasväkeni,
oikein paremmanpuoleinen veto, eikö totta, vai mitä? Oletteko kukaties
toista mieltä?» Ja se pysytteli puussa kiinni, niin hyvin kuin taisi.
Fridolin hymyili salaa, mutta pieni Maija vastasi kohteliaasti, että
hän oi aivan samaa mieltä ja siksi ei hän ollutkaan tänään lentänyt
ulos. Sitten hän esitti itsensä. Outo olento tirkisteli polviensa
lomitse Maijaa.
»Maija, mehiläiskansalainen», toisti se, »se ilahuttaa minua suuresti,
olen kuullut paljon puhuttavan mehiläisistä. Täytyy tunnustaa,
että joudun aina hieman ymmälle, kun minun on esitettävä itseni,
sillä laajalti levinneellä heimollamme on monta eri nimeä. Lukki on
yleisimmin käytetty. Hämähäkkien joukkoon joka tapauksessa kuulun ja
ristimänimeni on Hannibal.»
Hämähäkin nimellä on huono kaiku kaikkien pikkuhyönteisten korvissa.
Maijakaan ei voinut salata pelkoaan vallankin kun hän muisti
vankeuttaan Teklan verkossa. Mutta Hannibal ei näyttänyt sitä lainkaan
huomaavan. Ja Maijakin ajatteli, että jos pakko on, lennän tieheni,
ja silloin saa tuo nuolla näppiään, sillä siipiä ei sillä ole, ja sen
verkko on jossain muualla.
»Olen hajamielinen, hyvin hajamielinen», sanoi Hannibal. »Sallitteko
minun astua vähän lähemmäs? Tuon suuren oksan takana olisin suojassa.»
»Olkaa hyvä!» sanoi Maija ja siirtyi syrjään. Fridolin sanoi hyvästit,
mutta pikku mehiläistä halutti kovasti tietää, mitä Hannibal oikein oli
miehiään. On niitä sentään kaikenmoisia eläimiä maailmassa, ajatteli
hän, aina jotain uutta keksii.
Tuuli oli hieman tyyntynyt, ja aurinko pilkisti puiden oksain lomitse.
Jossain pensaikossa viritti punarinta-satakieli laulunsa, joka täytti
metsän riemulla. Maija näki sen istuvan oksalla, näki miten sen
kurkku laulaessa nousi ja laski, ja miten linnun pää oli ylös valoon
ojennettuna.
»Jos minä osaisin laulaa punarinta-satakielen lailla», sanoi pieni
Maija, »niin istuisin kukalle ja laulaisin aamusta iltaan.»
»Siitäpä vasta kaunista tulisi», tuumi Hannibal. »Teidän surinastanne
nimittäin.»
»Lintu näyttää niin onnelliselta», sanoi mehiläinen.
»Te olette haaveksija», tuumi lukki. »Jos kaikki eläimet toivoisivat
osaavansa semmoista, mitä eivät osaa, niin olisi maailma pian
ylösalasin. Ajatelkaapas, että punarinta-satakieli arvelisi, että se
tarvitsee kaikin mokomin pistimen, tai että vuohi tahtoisi lennellä
mettä kokoomassa. Silloin tulisi lopuksi sammakko toivomaan itselleen
semmoisia koipia kuin minulla on.»
Maija nauroi.
»En minä nyt semmoista ajattele», hän sanoi, »mutta minusta olisi
ihanaa voida tehdä kaikki olennot niin onnellisiksi kuin tämä lintu
voi laulullaan. Mutta mitä kummaa», huudahti hän äkkiä ihmetellen,
»Teillähän on, hyvä herra, yksi jalka liikaa.»
Hannibal rypisti otsaansa ja tuijotti nyrpeänä eteensä.
»Nyt olette sen siis kumminkin huomannut», sanoi se alakuloisena.
»Jalkoja ei minulla kumminkaan ole liian paljon, vaan yksi liian vähän.»
»Onko Teillä sitten oikeastaan kahdeksan jalkaa?» kysyi Maija
kummeksuen.
»Teidän luvallanne», sanoi Hannibal, »on meillä hämähäkeillä kahdeksan
jalkaa. Me tarvitsemme ne, ja sitäpaitsi — se on hienompaa. Minä olen
menettänyt yhden, sääli jalkaani, mutta lopuksi sitä sentään suoriutuu
niin hyvin kuin taitaa.»
»Jalkansa menettäminen mahtaa olla sangen ikävää», sanoi Maija
osanottavaisena.
Hannibal istui leuka käden varassa ja sovitteli jalkansa niin, että
niitä oli vaikea lukea.
»Kerronpa Teille», sanoi hän, »miten se kävi. Tietysti on ihminen
sekaantunut juttuun, kuten aina, kun jotain tapahtuu. Meikäläinen on
kyllä varuillaan, mutta ihminen on varomaton ja ottaa kiinni aivan kuin
me olisimme puunkappaleita. Kerronko Teille, miten tämä ikävä tapaturma
sattui?»
»Olkaa hyvä», sanoi Maija asettuen kuuntelemaan, »se olisi minusta
hyvin mielenkiintoista. Te olette varmaankin paljon kokenut.»
»Se on totta», sanoi Hannibal, »mutta kuulkaa siis. Me olemme
yöväkeä. Minä asuin silloin eräässä vihreässä puutarharakennuksessa,
jonka ulkoseiniä verhosivat muratit ja jossa oli monta rikkinäistä
ikkunaruutua, joten minun oli helppo päästä ulos ja sisään. Kun
tuli pimeä, tuli ihminen puutarhasta, kantoi toisessa kädessään
keinotekoista aurinkoa, jota hän sanoo lampuksi, toisessa kädessään
pulloa ja kainalossa paperia. Sitäpaitsi oli hänellä vielä pieni pullo
taskussa. Hän pani kaikki pöydälle ja rupesi miettimään, sillä hän
aikoi ruveta panemaan ajatuksiaan paperille. Varmasti Te vielä löydätte
paperia, joko metsästä tai puutarhasta. Siinä olevat mustat koukerot
ovat ihmisen ajattelun tuotetta.»
»Satumaista», sanoi Maija onnellisena siitä, että hän sai niin paljon
uutta kuulla.
»Tätä varten ihminen tarvitsee molempia pullojaan. Pieneen hän panee
puutikun, isosta hän juo. Mitä enemmän hän juo, sitä paremmin sujuu
työ. Hän kirjoittaa tietenkin meistä kaiken, mitä tietää, ja on hyvin
innostunut, mutta ei siitä paljoakaan synny, sillä toistaiseksi
on ihmisellä varsin vähän kokemuksia meistä hyönteisistä. Meidän
sielunelämästämme ei hän tiedä juuri mitään eikä välitä ollenkaan
meidän sydämestämme ja sen tuskista. Saattepa kuulla.»
»Ettekö ajattele hyvää ihmisestä?» kysyi Maija.
»Kyllä, kyllä niinkin», vastasi lukki tuijottaen vinosti eteensä,
»mutta seitsenjalkaisena tulee kun tuleekin katkeraksi.»
»Niin, niin», sanoi Maija.
»Eräänä iltana», jatkoi Hannibal, »olin tapani mukaan ikkunan nurkassa
pyydystelemässä, ja ihminen istui pullojensa ääressä koettaen saada
jotakin aikaan. Minua harmitti se, että suuri joukko kärpäsiä ja
sääskiä, joiden pyydystämiseen minun toimeentuloni perustuu, oli
asettunut ihmisen keinotekoiselle auringolle töllistelläkseen sinne
sisään, sivistymättömiä kun nuo elukat aina ovat.»
»Niin», arveli Maija, »tahtoisin minäkin kerran semmoista katsella.»
»Katsella, olkoon menneeksi. Mutta katseleminen onkin vallan toista
kuin töllisteleminen. Näkisittepä vain kerran mitä hullutuksia tuolla
roskaväellä on lampun ääressä. Se ei ole vielä mitään, että ne
syöksevät päänsä parikymmentä kertaa sitä vastaan, moni tekee sitä
niin kauan, että lopuksi polttaa siipensä. Ja samalla ne yhtämittaa
töllistelevät valoon.»
»Eläinparat», sanoi Maija, »kaikesta päättäen ne eivät löydä enää
takaisin.»
»Pysykööt sitten kernaammin ikkunaruudulla tai lehtien alla istumassa»,
sanoi Hannibal, »siellä ne ovat turvassa lampulta, ja siellä voin minä
pyydystää niitä. Tuona kohtalokkaana yönä näin minä ikkunakomerossa
istuessani useiden sääskien makaavan henkihieverissään lampun
vieressä. Huomasin, ettei ihminen välittänyt niistä ollenkaan, ja
päätin noutaa ne itselleni. Onko tämän taivaan kannen alla mitään sen
luonnollisempaa?»
»Ei», sanoi Maija.
»Ja kumminkin koitui se onnettomuudekseni. Hiljaa ja varovasti minä
ryömin ylös pitkin pöydänjalkaa, kunnes voin nähdä reunan yli. Ihminen
näytti minusta hirvittävän suurelta, ja minä katselin, mitä hän teki.
Hitaasti siirsin jalan toisen eteen ja lähenin lamppua. Niin kauan
kuin olin pullon takana suojassa kävi kaikki hyvin, mutta tuskin
olin astunut pullon takaa näkyviin, kun ihminen jo huomasi minut ja
kourasi käsiinsä. Hän otti yhden jaloistani sormiensa väliin, nosti
minut siitä suurien silmiensä eteen ja sanoi: 'Kas vaan!' Ja sitten se
ruoja virnisteli koko naamallaan aivan kuin olisi ollut hyväkin lysti
kysymyksessä.»
Hannibal huokasi, ja pieni Maija oli aivan ääneti.
Vihdoin hän kysyi jännittyneenä:
»Onko ihmisellä niin suuret silmät?»
»Olkaa hyvä ja ajatelkaa nyt minua ja minun tilaani!» huudahti Hannibal
kiivaasti. »Koettakaa kuvitella mielentilaani! Kuka roikkuu mielellään
yhdestä jalastaan silmien edessä, jotka ovat parikymmentä kertaa niin
suuret kuin roikkujan oma ruumis? Ja jok'ikinen hammas, joka valkoisena
loisti ihmisen suussa, oli kaksi kertaa niin suuri kuin minä. No, mitä
arvelette?»
»Kauheata», sanoi Maija, »vallan hirvittävää!»
»Silloin irtaantui, Jumalan kiitos, jalkani. On helppo arvata, niitä
kaikkea olisi tapahtunut, jos se jalka olisi pitänyt. Minä putosin ja
juoksin niin nopeasti kuin jälellä olevat jalkani kantoivat pullon
taakse, jonka suojassa huusin pöyristyttäviä uhkauksia ihmiselle. Siksi
hän ei minua enää ajanutkaan takaa. Minä näin hänen panevan jalkani
valkealle paperille ja katselevan, miten se tahtoi juosta tiehensä,
mitä se kumminkaan ei voinut ilman minua.»
»Liikkuiko se sitten vielä?» kysyi Maija kauhistuneena.
»Kyllä», selitti Hannibal, »niin tekevät meidän jalkamme aina, sen
jälkeen kun ne on irroitettu ruumiista. Minunkin jalkani hyppeli, mutta
kun en minä ollut siinä, ei se tiennyt, mihin mennä. Niin se sätkytteli
samalla kohdalla ilman päämäärää, ja ihminen katseli, kosketti nenäänsä
ja nauroi, sydämetön kun hän on, jalkani velvollisuudentuntoisuudelle.»
»Se on mahdotonta», sanoi pieni mehiläinen järkytettynä, »poikkijalka
ei voi ryömiä.»
»Mikä on poikkijalka?» kysyi Hannibal.
Maija katsoi puhetoveriinsa. »Se on jalka, joka on poikki», selitti
hän, »meillä kotona sitä sanottiin sillä nimellä.»
»Suuressa maailmassa ja sivistyneitten parissa ollessanne täytyy Teidän
jättää lapsenkamarisananne», sanoi Hannibal ankarasti. »Irtirevitty
jalka — niin sanotaan. Mutta oli miten oli, varmaa vain on, että meidän
jalkamme sätkyttelevät vielä kauan senjälkeen kun ne on ruumiista
irtirevitty.»
»Mutta», sanoi Maija, »tuota en usko, ennenkun näen.»
»Tarkoitatteko, että minun olisi Teidän tähtenne repäistävä jalkani»,
kysäsi Hannibal suuttuneena. »Huomaan jo, ettei Teidän kanssanne voi
puhella. Semmoista ei kukaan ole vielä minulta vaatinut.»
Maija oli vallan ihmeissään. Hän ei käsittänyt, miksi lukki
suuttui noin, ja miten hän oli siihen syypää. Ei ole niinkään
helppoa seurustella vierasten kanssa, ajatteli hän, ne ajattelevat
toisella tavalla, eivätkä aina ymmärrä, ettei toinen ole lainkaan
pahaa tarkoittanut. Hän kävi surulliseksi ja katsoi huolestuneena
pitkäkoipista ja kiukkunaamaista lukkia.
»Oikeastaan pitäisi yrittää syödä Teidät», sanoi lukki äkkiä. Se oli
kaikesta päättäen tulkinnut Maijan hyväsydämisyyden heikkoudeksi.
Mutta silloin tapahtui pikku Maijassa merkillinen muutos. Hänen
surullisuutensa oli kuin pois puhallettu, ja pelon ja kauhun asemesta
tunsi hän sydämessään levollisen rohkeuden. Hän suoristautui hieman
ja päästäen melkein huomaamattaan terävän surinan sanoi hän silmät
kirkkaina ja kauniita, läpikuultavia siipiään vähän kohottaen:
»Hyvä herra, minä olen mehiläinen.»
»Anteeksi», sanoi Hannibal, kääntyi ympäri hyvästiä heittämättä ja
juoksi puunrunkoa alas niin nopeasti kuin seitsemällä jalalla voi
juosta.
Maijan täytyi tahtomattaankin naurahtaa.
Alhaalla rupesi Hannibal äänekkäästi torajamaan.
»Teillä on huono luonne», se huusi äkäisenä. »Te ahdistatte piikillänne
henkilöitä, joita kova kohtalo estää paikaltaan liikkumasta entiseen
tapaansa. Mutta vielä koittaa Teidänkin kohtalonne hetki. Ja kun Te
joudutte vaikeaan ahdinkoon, niin silloin muistelette minua ja kadutte.»
Se hävisi maassa kasvavien leskenlehtien alle. Eikä pieni mehiläinen
ollut enää ymmärtänyt kaikkea, mitä se sanoi. Hänen oli hyvä mieli.
Tuuli oli melkein täysin tauonnut ja näytti tulevan kaunis päivä.
Korkealla sinitaivaalla liukui valkoisia pilvenhattaroita, ne
näyttivät unelmoivilta ja onnellisilta kuin Jumalan hyvät ajatukset.
Ja vastustamattoman voimakkaasti tunsi pieni mehiläinen kaipaavansa
metsäniittyjen mehevään varjostoon ja suuren järven takana oleville
päivänpaisteisille rinteille, jossa iloinen elämä jo aikoja sitten oli
alkanut. Hän näki hoikkain heinäin keinuvan, ja metsänreunan pienissä
vesihaudoissa kasvoi korkeita keltaisia kurjenmiekkoja. Niiden kuvusta
avautui näköala kuusimetsän salaperäiseen yöhön, josta puhalsi kylmä ja
surumielinen tuuli. Hän tiesi, että sen synkässä hiljaisuudessa, jossa
auringon paiste muuttui punertavaksi hämyksi, oli satujen kotimaa.
Samassa hän lensi ilmojen halki. Hän ei ollut ollenkaan itsekään
huomannut lähteneensä lentoon. Metsänurmet ja niiden kukkarinteet
olivat häntä kutsuneet.
Oi hyvä Jumala, ajatteli hän, miten ihanaa on elämä!
Kymmenes luku.