Vankina-olo oli pannut pikku Maijan ajattelemaan. Hän päätti tulla
varovaisemmaksi, välttää vastedes liian äkkinäisiä tekoja. Jos
Kassandra olikin opettanut hänelle suurimmat vaarat, jotka uhkaavat
mehiläisiä, niin oli maailma kumminkin niin suuri ja oli niin monia
mahdollisuuksia, että oli täysi syy olla aina varuillaan. Vallankin
iltaisin, kun hämärä peitti maan, tuli yksinäisen pikku mehiläisen
mieleen kaikenmoista. Mutta kun seuraavana aamuna taas päivä paistoi,
unohti hän tavallisesti puolet suruistaan, ja halu saada uusia
kokemuksia veti hänet uudelleen keskelle vilkkaasti pulppuilevaa elämää.
Eräänä päivänä hän tapasi vatukkapensaassa merkillisen eläimen. Se oli
kulmikas ja harvinaisen litteä, sen selkäkilvellä oli sieviä kuvioita.
Vaikeata oli muuten sanoa, oliko se selkäkilpi siipien muodostama, vai
mitä se oikein oli. Tuo kummallinen pikku otus istui aivan alallaan
ja silmät raollaan lehdellä vatukkain varjoisassa tuoksussa ja näytti
miettivän.
Maijaa halutti tietää, mikä eläin se oikein eli. Hän lensi sen lähelle,
istui viereiselle lehdelle ja tervehti.
Vieras ei vastannut.
»Kuulkaa!» sanoi Maija ja tyrkkäsi sitä lehteä, jolla tuo outo istui,
niin että se hiukan heilahti. Silloin aukaisi latuskainen olento
hitaasti toisen silmänsä, tirkisteli sillä Maijaa ja sanoi:
»Mehiläinen. No niin, mehiläisiä on paljon.»
Ja sitten se sulki taas silmänsä.
Kylläpä on omituinen, ajatteli pieni Maija. Mutta hän päätti kuitenkin
kaikitenkin päästä tuon oudon olennon salaisuuden perille. Nytpä se
vasta olikin käynyt mielenkiintoiseksi, samoin kuin semmoiset ihmiset
useasti herättävät meidän mielenkiintoamme, jotka eivät meistä piittaa
niin mitään. Maija päätti turvautua hunajaan. »Minulla on runsaasti
hunajaa», hän sanoi, »saanko kenties tarjota Teille?»
Muukalainen aukaisi taas toisen silmänsä ja katseli hetkisen
miettiväisenä Maijaa. Mitä se nyt sanonee, ajatteli mehiläinen. Mutta
ei tullut nytkään minkäänlaista vastausta, toinen silmä taas vaan
sulkeutui ja vieras jäi istumaan ääneti, lujasti painautuneena lehden
pintaa vastaan, niin ettei sen jalkoja näkynyt lainkaan, ja melkein voi
luulla, että joku oli peukalollaan puristanut sitä niin voimakkaasti
lehteä vastaan, että se siitä oli käynyt litteäksi.
Maija huomasi nyt kylläkin, ettei vieras välittänyt hänestä ollenkaan.
Mutta kun jollekin sattuu semmoista, ei hän tahdo niinkään mielellään
saada niin epäystävällisiä jäähyväisiä ja kaikkein vähimmin pääsemättä
tarkoitustensa perille. Olisihan se jo suorastaan noloa, ja semmoista
ei kukaan osakseen halua.
»Kuka ikänä olettekin», huusi Maija, »tietäkää, että hyönteismaailmassa
on tapana vastata toisen tervehdykseen ja vallankin silloin, kun
mehiläinen ensin tervehtii.»
Vieras pysyi aivan alallaan, se ei jäsentä järkähyttänyt. Ei se edes
enää silmäänsä avannut.
Tämä eläin onkin sairas, arveli Maija. Miten ikävää onkaan sairastelu
näin kauniina päivänä! Siksi se istuukin varjossa.
Hän lensi vieraan lehdelle ja istahti sen viereen »Ystäväni», kysyi hän
sydämellisesti, »mikä Teitä vaivaa?»
Silloin läksi tuo outo eläin liikkeelle, se kulki merkillisellä
tavalla, aivan kuin näkymätön käsi olisi sitä työntänyt. Ei sillä ole
jalkoja, tuumi Maija, siksi se on niin äreä. Lehtiruodille päästyään se
pysähtyi, ja nyt näki Maija ihmeekseen, että se oli jättänyt jälkeensä
pienen ruskean pisaran. Kummallista, mietti hän, mutta samassa levisi
yht'äkkiä ilmaan vallan kauhistuttava haju, joka lähti juuri tuosta
ruskeasta pisarasta. Mehiläinen meni miltei pökerryksiin, niin voimakas
ja niin inhottava tuo haju oli, ja niinpiankuin hän voi, lensi hän ylös
eräälle vatukanlehdelle, piti nenästään kiinni ja ravisteli itseään
harmissaan ja kauhistuneena.
»Niin, kuka käski ruveta tekemisiin luteen kanssa!» sanoi joku hänen
päänsä päällä naureskellen.
»Älkää naurako!» huusi Maija.
Hän katsoi ympärilleen. Hänen yläpuolellaan vatukkapensaan heimolla
keikkuvalla oksalla istui valkoinen perhonen. Se lepatteli suuria
siipiään hitaasti ylös alas, ääneti ja päivänpaisteesta nauttien. Sen
siipien kärjet olivat mustat, ja kunkin siiven keskellä oli pyöreä
musta täplä, neljä siis kaiken kaikkiaan. Maija oli jo ennenkin nähnyt
useita perhosia, mutta ei hän ollut vielä tullut yhdenkään tutuksi. Hän
ihastui niin tämän kauneuteen, että hän unohti suuttumuksensa.
»Niin», hän sanoi, »olette ehkä oikeassa, kun niin nauratte. Oliko tuo
lude?»
Perhonen nyökkäsi päätään. »Semmoinen se oli, ja tuommoisten kanssa ei
ruveta keskusteluihin. Te olette varmaankin hyvin nuori?»
»No, en juuri sitä voi väittää», tuumi Maija. »Minulla on paljon
kokemuksia. Mutta tuommoinen elukka ei ole koskaan ennen vastaani
tullut.»
Perhosta nauratti taas.
»Luteet», kertoi hän, »oleilevat mielellään yksin, ja kun niistä ei
yleensä juuri pidetä, koettavat ne tällä tavalla herättää huomiota.
Muuten ne todennäköisesti pian unohdettaisiin, mutta tämmöisinä ne
pysyvät muistissa. Ja juuri sitä ne tahtovatkin.»
»Miten kauniit ovatkaan siipenne», sanoi Maija, »niin kevyet
ja valkoiset. Saanko esittää itseni? Nimeni on Maija, kuulun
mehiläiskansaan.»
Perhonen nosti siipensä suoraan ylös ilmaan, ne painuivat yhteen, joten
näytti kuin sillä olisi ollut vain yksi siipi. Se kumarsi hieman ja
sanoi lyhyesti:
»Frits.»
Se oli hänen nimensä. Maija ei voinut kylläkseen katsella sen siipiä.
»Lentäkääpäs vähäsen!» sanoi hän.
»Pitäisikö minun lentää pois?»
»Ei, ei», vastasi Maija. »Minua vain haluttaisi nähdä, miten Teidän
suuret valkoiset siipenne liikkuvat sinisessä ilmassa. Mutta saanhan
minä sen myöhemminkin nähdä. Missä Te asutte?»
»Minulla ei ole vakinaista asuntoa», sanoi Frits, »ja siihen on
montakin syytä. Siitä asti kun olen ollut perhosena, on elämä
tosiaankin ihanaa. Ennen, toukka-aikanani, ei koko päivän mittaan
poistuttu kaalin lehdeltä, syötiin vain ja kinasteltiin.»
»Mitä oikein tuolla tarkoititte?» kysyi Maija hämmästyneenä.
»Ennen olin toukka», sanoi Frits.
»Sehän on mahdotonta», huudahti Maija.
»No, mutta kuulkaas nyt», tuumi Frits ojentaen molemmat tuntosarvensa
suoraan Maijaa kohti, »tietäähän jokainen sen asian, ihminenkin sen
tietää.»
Pikku Maija oli aivan ymmällään. Saattaako siis semmoistakin tapahtua
maailmassa.
»Silloin täytyy Teidän selittää tämä asia selvemmin», sanoi hän
epäillen, »en minä sitä näin ilman muuta usko. Ettehän Te voi sitä
odottaakaan.»
Perhonen istahti mehiläisen viereen pensaan hennolle huojuvalle
oksalle, ja siinä he keikkuivat rinnakkain aamutuulessa. Perhonen
kertoi mehiläiselle, miten hän eräänä päivänä toukkana ollessaan oli
ruvennut kehräämään ympärilleen silkkilankaa ja luonut nahkansa,
jolloin oli näkyviin tullut ruskea verho, jota sanotaan koteloksi.
»Ja muutaman viikon perästä», jatkoi se, »heräsin syvästä unestani ja
mursin auki koteloni. En voi Teille, Maija, mitenkään kuvailla, miltä
tuntuu, kun äkkiä taas näkee auringon. Minusta tuntui kuin hukkuisin
lämpöiseen kultamereen, ja elämäni tuntui niin rakkaalta, että sydän
rinnassa oikein jyskytti.»
»Sen kyllä ymmärrän», sanoi Maija, »aivan samaa sain minä kokea
lentäessäni ensi kertaa pimeästä kaupungistamme kirkkaaseen
kukkaistuoksuun.» Ja pieni mehiläinen oli hetkisen vallan ääneti
muistellessaan ensimäistä lentomatkaansa. Mutta sitten halutti häntä
saada tietää, miten perhosen suuret siivet olivat voineet kasvaa
pikkuisessa kotelossa.
Frits selitti hänelle asian:
»Ne ovat kevyet ja hennot aivan kuin kukkasilmussa olevat terälehdet.
Kun tulee valoisaa ja lämmintä, täytyy kukan avautua, se ei voi muuta,
ja silloin kehittyvät sen lehdet. Juuri niin on käynyt siipienikin. Ei
kukaan voi vastustaa, kun aurinko paistaa.»
»Niin», sanoi Maija, »se on totta.»
Ja miettiväisenä hän katseli valkoista perhosta, kun tämä istui aamun
kultavalossa, taustana sininen taivas.
»Meistä sanotaan usein, että me olemme kevytmielisiä», sanoi Frits,
»mutta itse asiassa me olemme vain onnellisia. Te ette uskokaan, miten
vakavasti minä usein ajattelen elämää.»
»Mitä kaikkea olette ajatellut?» kysyi Maija.
»Tulevaisuutta minä ajattelen», sanoi perhonen. »Se on hyvin
mielenkiintoista. Mutta nyt haluan lentää. Vuorenrinteellä olevat
niityt ovat täynnä sinikelloja ja siankärsäheinää. Siellä on kaikki
täydessä kukassa ja, tiedättekö, sinne täytyy minun päästä.»
Maija ymmärsi sen hyvin, ja he sanoivat hyvästit toisilleen ja lensivät
eri tahoille, valkoinen perhonen ääneti ja keinuen, aivan kuin lauhan
tuulosen kantamana, ja pieni Maija pitäen sitä huoletonta surinaa,
jonka kauniina päivinä kuulemme kukista ja jota emme voi unohtaa, kun
ajattelemme kesää.
Yhdeksäs luku.