Erottuaan Pukke-kärpäsestä ei Maija ollut juuri iloinen. Hänen oli
mahdotonta uskoa, että Pukke olisi ollut oikeassa kaikessa siinä, mitä
se oli ihmisestä kertonut ja miten se sanoi suhtautuvansa häneen.
Maijalla oli ihmisestä vallan toisenlaiset ajatukset. Hänellä oli
hänestä korkea ja kaunis käsitys, ja hänestä tuntui vastenmieliseltä
ajatella hänestä alhaista ja naurettavaa. Mutta hän ei sentään
uskaltanut mennä hänen asuntoonsa. Mistä hän tietäisi, miellyttäisikö
hän ihmistä, eikä hän mistään hinnasta tahtonut olla kenellekään
vastukseksi. Hän ajatteli vielä kerran kaikkea, mitä Kassandra oli
hänelle kertonut. »Ihmiset ovat hyviä ja viisaita» — niin hän oli
sanonut. »He ovat väkeviä ja voimakkaita, mutta he eivät väärinkäytä
voimiaan, vaan kaikkialla, minne he tulevat, syntyy järjestystä
ja hyvinvointia. He ovat suosiollisia mehiläiskansalle, siksi me
mehiläiset luottamuksella antaudumme heidän suojaansa ja tasaamme
hunajamme heidän kanssaan. He jättävät sitä meille riittävästi talven
varaksi ja pitävät huolta, ettei pakkanen eivätkä ne monet viholliset,
joita meillä on eläinmaailmassa, voi meitä häiritä eikä tuhota.
Maailmassa on harvoja vapaita eläimiä, jotka ovat liittyneet ihmiseen
sellaisella ystävyyden ja vapaaehtoisen avuliaisuuden siteillä.
Hyönteisten keskuudesta saat kyllä kuulla ääniä, jotka puhuvat pahaa
ihmisestä. Älä kuuntele niitä. Jos mehiläiskansa houkkamaisuudessaan
joskus siirtyy villiintyneeseen elämään ja etsii hyvinvointiaan ilman
ihmistä, joutuu se pian perikatoon. On liiaksikin olentoja, jotka
himoitsevat hunajaamme, ja useasti on kokonainen valtio tuhottu
häpeällisesti pesineen ja poikasineen vain sen vuoksi, että joku
järjetön elukka on tahtonut tyydyttää hunajahimoaan.»
Noin oli Kassandra silloin kertonut, ja niin kauan kuin Maija ei ollut
tullut vakuutetuksi asian olevan toisin, tahtoi hän uskoa noiden
sanojen todenperäisyyttä.
Oli jo iltapäivä, ja aurinko paistoi omenapuitten takaa eräässä
suuressa puutarhassa, jonka lävitse Maija lensi. Puut olivat aikoja
sitten jo kukkineet, mutta pieni mehiläinen muisti vielä hyvin
nähneensä ne kaikki loistavan lukemattomien kukkiensa apeudessa, jotka
valkoisempina kuin itse valo ja hurmaavan puhtoisina ja ihanina olivat
kohonneet sinitaivasta kohti. Niiden suloinen tuoksu ja valoisa hohde
oli huumannut hänet eräänlaisen autuuden tilaan, jota hän ei tahtonut
koko elämänsä aikana unohtaa.
Hän ajatteli siitä ohi lentäessään, että kaikki tämä sulous taas
kerran uudistuu, ja hänen sydämensä avartui suuren maan ihanuuden
aiheuttamasta onnesta, maan, missä hän tahtoi elää.
Puutarhan toisessa päässä tuikkivat jasminin valkoiset tähtikukat,
keltaiset heteet hentoina kohoten puhtaan valkoisten terälehtien
keskeltä. Tuulen leyhkä kantoi suloisen tuoksuu lentäjää vastaan. Ja
olihan täällä lehmuksiakin, jotka tähän vuodenaikaan olivat täydessä
kukassa. Ja onnellisena Maija muisteli suuria vakavia lehmuksia, joiden
latvuksessa viime kerralla loisti ilta-auringon punertava hohde.
Hän lensi vatukkapensasten lomitse. Niissä oli jo vihreitä raakileita
mutta myös kukkia. Kun hän aikoi taas nousta ylemmä päästäkseen
jasminiin, kietoutui äkkiä jokin vieras esine hänen otsansa ja
hartiainsa yli ja yhtä nopeasti se peitti hänen siipensä, niin että ne
aivan kuin lamaantuivat. Tätä outoa ilmiötä kummastellessaan oli Maija
tietoinen siitä, että hänen lentonsa oli äkkiä tauonnut, ja hänestä
tuntui kuin hän putoisi voimatonna alas ja kuin salaperäinen häijy
voima pitäisi hänen tuntosarviaan, hänen jalkojaan ja hänen siipiään
näkymättömässä vankeudessa.
Mutta hän ei pudonnut. Vaikkei hän voinutkaan enää liikuttaa siipiään,
leijaili hän kumminkin ilmassa. Ihmeen pehmeästi ja varovasti ja
taipuisasti se voima piti häntä, kohotti hiukan, laski taas alas ja
heilutti häntä sinne tänne aivan kuin leikkisi vieno tuulen leyhkä
varisseella lehdellä.
Pieni Maija tunsi itsensä levottomaksi, mutta ei hän vielä oikein
osannut pelätä, kun ei hänellä ollut tuskia, eikä hänen olonsa edes
tuntunut sanottavasti vastenmieliseltäkään. Mutta outoa se oli, peräti
outoa, ja sen alla piili pahaa. Mutta saadaanpa nähdä, eikö tästä
päästä pois. Jos oikein ponnistaa, niin pitäisi sen varmasti onnistua.
Silloin hän näki rintansa poikki kulkevan äärettömän hienon, venyvän
hopealangan, ja kun hän äkkiä tulisen kauhun vallassa iski siihen
kiinni, jäi se riippumaan hänen kädestään, tahmaantui kiinni siihen
eikä irroittunut enää siitä pois. Ja tuossa kulki toinen hopealanka
hänen hartiainsa ylitse, jatkui siitä siipiin ja sitoi ne yhteen, niin
ettei hän voinut niitä enää kohottaa. Ja tuolla, ja tuolla, kaikkialla
ilmassa ja pitkin hänen ruumiinsa pintaa oli noita kirkkaita,
välkkyviä, tahmaisia lankoja.
Pikku Maija kirkasi kauhusta, sillä nyt hän oli selvillä siitä, miten
hänen oli käynyt ja missä hän oli. Hän oli hämähäkin verkossa.
Hänen itkunsa ja parkunsa kaikui tuskallisena ympäristön kesäiseen
hiljaisuuteen auringonpaisteen välkkyessä kullanvihreillä lehdillä,
hyönteisten lentäessä sinne tänne ja lintusten liidellessä ilmassa.
Aivan lähellä tuoksui jasmini. Siihen hän oli pyrkinyt, nyt hän oli
tuhon oma.
Pieni sinervä perhonen, jonka siivissä oli pieniä ruskeita
kuparinhohteisia täpliä, lensi siitä ohitse aivan Maijan läheltä.
»Pikku raukka!» huusi se, kuullessaan pienen Maijan valitukset ja
nähdessään hänen epätoivoisesti sätkyttelevän hämähäkin verkossa.
»Tulkoon kuolema Teille tuskattomaksi! En voi auttaa Teitä. Sama
kohtalo tulee kerran minunkin osakseni, kukaties jo tänä yönä. Mutta
vielä hymyilee elämä minulle. Voikaa hyvin, älkää unohtako aurinkoa
syvässä kuolemanunessanne!»
Ja se liiteli edelleen, huumaantuneena kukista ja auringosta ja omasta
elämänonnestaan.
Pikku Maijan silmistä tulvahti kyynelvirta, ja hän menetti
kaiken lujuutensa ja mielenmalttinsa. Sinne tänne hän ponnahteli
liikuttelemalla sidottuja siipiään ja jalkojaan, kirkui ja pörisi
niin kovin kuin voi, huusi apua, vaikkei tiennyt keneltä. Ja samalla
hän sotkeutui yhä pahemmin verkkoon. Voi, nyt suuressa tuskassaan
hän muisti Kassandran varoitukset: »Varo hämähäkin verkkoa, jos sen
saaliiksi joudumme, odottaa meitä mitä tuskallisin kuolema. Se on
sydämetön ja kavala eikä päästä vapaaksi ketään, jonka se vangikseen on
saanut.»
Hänen kuolemantuskansa vaihtui epätoivoksi, viimeisin voimin hän
teki valtavan ponnistuksen, mutta vaikka hänestä tuntui kuin jossain
katkeaisi joku verkon pitkistä, vahvoista kannatinlangoista, niin
hän älysi kumminkin hämähäkinverkon kauhistuttavan ominaisuuden, sen
nimittäin, että sen vaikutus oli sitä turmiollisempi, mitä enemmän
siinä liikkui.
Kun hän täysin uupuneena hetkeksi lopetti liikkeensä, näki hän
hämähäkin istuvan aivan lähellä, suuren vadelmanlehden alla. Hänen
kauhistuksensa oli sanoin kuvaamaton, kun hän näki tuon suuren hirviön
siinä vaanivan totisena ja liikkumatta aivan kuin valmiina kimppuun
hyppäämään. Hämähäkki katseli häijyin, säkenöivin silmin pientä Maijaa
ilkeän rauhallisena ja julman kylmäverisenä.
Maija parkasi kovasti. Hänestä tuntui kuin hän ei koskaan olisi vielä
huutanut semmoisen tuskan ahdistamana. Eikä kuolema juuri voinut
pahemmalta näyttääkään kuin oli tämä harmaa, karvainen hirviö ilkeine
puremaleukoineen ja korkeine koipineen, joiden varassa kömpelö
ruumis kohosi kumarana kuin olisi se telineellä. Ja nyt se oli kohta
hyökkäävä, ja niin olisi Maijan elämä lopussa.
Silloin valtasi Maijan kammottava kiukku, semmoinen, ettei hän vielä
milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hän päästi kaikuvan, villaisen
sotahuutonsa, jonka kaikki eläimet tuntevat ja jota ne pelkäävät.
Hän unohti tuskansa ja sydämensä ahdistuksen ja ajatteli vain myydä
henkensä niin kalliista kuin suinkin.
»Katalan kavaluutenne saatte sovittaa kuolemalla», hän huusi
hämähäkille. »Tulkaapas vaan tänne tappamaan minut, niin saattepa nähdä
mihin mehiläinen pystyy!»
Hämähäkki ei liikahtanut. Se oli todellakin kammottavan näköinen ja
oli varmaan tehnyt suurempiakin eläimiä levottomiksi kuin pienen Maija
raukan.
Vihansa voimalla tämä teki viimeisen epätoivon ponnistuksen. Krits!
Siinä katkesi hänen yläpuolellaan pitkä lanka, joka kiinnitti verkon
yhdeltä puolelta. Se oli varmaankin laadittu pieniä sääskiä ja kärpäsiä
varten, eikä mehiläisen kokoisia eläimiä. Mutta Maija temmelteli vielä
kiukkuisemmin.
Silloin liukui hämähäkki aivan kuin yhden ainoan nykäisyn vetämänä
ihan Maijan viereen pitkin yhtä ainoata lankaa, liikkuvien jalkojensa
varassa ruumis alaspäin riippuen.
»Millä oikeudella Te revitte rikki verkkoni?» ärjäsi hän Maijalle.
»Mitä tekemistä Teillä on täällä? Eikö maailma ole kyllin suuri? Miksi
Te häiritsette rauhallista erakkoa?»
Tämmöistä puhetta ei Maija ollut odottanut. Eipä totisesti!
»Se johtui erehdyksestä», huusi hän ja vapisi onnesta ja toivosta. Niin
häijyn näköinen kuin hämähäkki olikin, ei sillä näyttänyt olevan pahoja
aikeita. »Ikävä kyllä en huomannut verkkoanne ja sotkeuduin siihen.
Suokaa anteeksi!»
Hämähäkki tuli lähemmäs.
»Tehän olette hyvin reipas pikku olento», se sanoi ja irroitti
vuorotellen ensin toisen, sitten toisen jalkansa. Lanka heilui.
Tosiaankin ihmeellistä, että niin hento lanka kannatti niin suuren
hämähäkin.
»Voi, auttakaa minut irti», pyysi Maija, »tahdon näyttää
kiitollisuuteni niin hyvin kuin osaan.»
»Juuri sen vuoksi olen tullutkin», sanoi hämähäkki ja hymyili
kummallisesti. Mutta hymystään huolimatta se näytti häijyltä ja
salakavalalta. »Sätkyttelyllänne te rikotte koko verkkoni. Jos olette
hetkisen hiljaa, vapautan Teidät.»
»Paljon, paljon kiitoksia», huusi Maija.
Hämähäkki oli nyt aivan hänen vieressään. Se pääsi heti selville, miten
lujasti Maija jo oli takertunut.
»Mitenkäs on pistimen laita?» se kysyi.
Voi, miten se näytti häijyltä ja ilkeältä. Maija oikein värisi
kauhusta, kun hän ajatteli, että hämähäkki tahtoo häntä koskettaa.
Mutta hän sanoi niin ystävällisesti kuin suinkin osasi:
»Älkää lainkaan peljätkö pistintäni! Vedän sen sisään, ja silloin ei
siihen kukaan loukkaannu.»
»Toivon saavani olla siitä erillään» sanoi hämähäkki. »No niin.
Valmiina! Hiljaa! Sääli todellakin verkkoani!»
Pieni Maija oli alallaan. Äkkiä hän tunsi pyörivänsä ympäri, aina
samassa paikassa, niin että hänen päätään oikein huimasi. Hänen piti
sulkea silmänsä, hän voi pahoin. — Mutta mitä tämä oli?! Kauhistuneena
hän aukasi silmänsä. Hän oli kauttaaltaan kiedottu tuoreeseen tahmeaan
lankaan, jonka hämähäkki kai oli mukanaan kuljettanut.
»Hyvä Jumala», sanoi pieni Maija hiljaa ja vapisevin äänin. Enempää hän
ei sanonut. Nyt oli tuho tulossa. Nyt hän ymmärsi hämähäkin juonen.
Nyt vasta hän oli oikein vangittu, nyt ei pakoon pääseminen ollut enää
mahdollinen. Hän ei voinut liikuttaa siipeään, ei ainoatakaan jäsentä.
Hänen vihansa ja raivonsa oli mennyt, sijaan oli tullut sydämeen vain
syvä suru. Hän ei ollut tietänyt, että maailmassa oli niin paljon
pahuutta ja ilkeyttä, ajatteli hän. Nyt alkaa synkkä kuolemanyö. Voi
hyvin, kirkas aurinko, voikaa hyvin, rakkaat toverini, miksi jätinkään
teidät! Voikaa kaikki hyvin! Minun täytyy kuolla.
Hämähäkki istui varovaisena hieman syrjässä. Se yhä vieläkin pelkäsi
Maijan pistintä.
»No?» kysyi se ivallisesti, »miten voitte nyt, pienokaiseni?»
Maija oli liian ylpeä vastatakseen heti moiselle petturille. Vasta
hetkisen perästä, kun hän ei enää arvellut voivansa suruaan kestää,
sanoi hän:
»Surmatkaa minut heti!»
»Ohhoh, älkää luulko», sanoi hämähäkki ja solmi pari katkennutta
lankaa. »Luuletteko minua yhtä tuhmaksi kuin itse olette? Kyllä Te
kuolette sittenkin, kun olette kyllin kauan siinä roikkunut, ja
verenne voin minä imeä vielä silloinkin, kun ette enää voi pistää.
Vahinko vain, ettette enää voi nähdä, miten olette turmellut kauniin
verkkoni, silloin voisitte ainakin myöntää kuolemanne lievimmin sanoen
oikeutetuksi.»
Salaman nopeudella se juoksi maahan, kiinnitti äsken kehräämänsä langan
pään pieneen kiveen ja pingotti sen suoraksi.
Sitten se juoksi taas ylös, tarttui siihen jännitettyyn lankaan, mistä
Maija riippui ja päästi sen sekä vankiparan hitaasti verkosta irti.
»Pääsette varjoon, rakkaani», se sanoi, »jottei aurinko kuivata Teitä.
Siellä ylhäällä Te sitäpaitsi mielestäni herätätte kammoa muussa
väessä, joka ei osaa olla varuillaan. Ja väliin pälkähtää kerttusten
päähän tulla kokemaan verkkoani. Ja jotta tietäisitte kenen kanssa
olette tekemisissä niin: nimeni on Tekla, kuulun ristihämähäkkien
sukuun. Teidän ei tarvitse mainita minulle nimeänne, se on minusta
aivan samantekevää, joka tapauksessa olette minulle rasvainen makupala.»
Siinä Maija nyt riippui vatukkapensaan varjossa hiukan maanpinnan
yläpuolella, avuttomasti alttiiksi jääneenä julmalle hämähäkille,
joka oli päättänyt näännyttää hänet hitaasti nälkään. Kun hän siinä
riippui pää alaspäin, tunsi hän pian, ettei hän kauan voisi kestää
tätä hirvittävää asentoa. Hän valitteli hiljaa, ja hänen hätähuutonsa
kävivät yhä heikommiksi. Kukapa häntä auttaisikaan. Hänen omaisensa
siellä kotona eivät tienneet mitään hänen kärsimyksistään eivätkä
voineet rientää hänen avukseen.
Silloin hän äkkiä kuuli jonkun mörisevän ruohikossa aivan hänen allaan
tyytymättömänä, ja hän ymmärsi sanat:
»Minä olen tulossa ja tietäkööt kaikki tehdä tilaa minulle!»
Hänen tuskastunut sydämensä rupesi hurjasti jyskyttämään, sillä hän
tunsi heti Kurtin äänen, tuon sontiaisen, jonka hän tuonnottain oli
kuullut keskustelevan Iffi-sirkan kanssa ja jonka hän oli pelastanut,
nostamalla hänet tukalasta asennostaan jaloilleen.
»Kurt», huusi hän niin kovaa kuin voi, »rakas Kurt!»
»Pois tieltä», huusi sininen Kurt.
»En minä olekaan Teidän tiellänne, Kurt», huusi Maija. »Voi, minä
riipun Teidän yläpuolellanne, hämähäkki on minut vanginnut.»
»Mutta kuka Te olette sitten?» kysyi Kurt. »Minut tunnetaan kaikkialla,
sen Te kai myönnätte?»
»Minä olen Maija-mehiläinen. Voi auttakaa, auttakaa minua, minä
rukoilen Teitä!»
»Maija? Maija? — Jaa, nyt muistan. Te tulitte muutama viikko sitten
tuntemaan minut. Sapperment, kylläpä olettekin tukalassa asemassa, se
täytyy myöntää. Siinä on todellakin apuni tarpeen. Kun minulla tällä
hetkellä sattuu olemaan aikaa, en tahdo kieltää apuani Teiltä.»
»Oi, rakas Kurt! Voitteko Te katkoa nämä langat?»
»Nämäkö langat? Onko tarkoituksenne loukata minua?» Kurt läimähytti
kämmenellään käsivartensa lihaksia. »Katsokaas tänne pienokainen, tämä
on parhaan teräksen vertaista! Toista niin voimakasta ette hevillä
löydä. Otan minä toki toisenmoisia kapistuksia särkeäkseni kuin pari
hämähäkin lankaa. Saattepa nähdä ihmeitä.»
Hän kömpi ylös lehdelle, tarttui siihen lankaan, minkä varassa pikku
Maija riippui, otti lujan otteen ja irroittautui lehdestä. Lanka
katkesi ja molemmat moksahtivat maahan.
»Se oli alkua», sanoi Kurt. »Mutta Tehän värisette, pikku Maija! Voi
poloista, miten kalpea olette! Kuka nyt noin pelkää kuolemaa! Kuolemaa
tulee katsoa levollisena silmiin, kuten minä tavallisesti teen. No, nyt
minä irroitan Teidät kääröstä.»
Pikku mehiläinen ei saanut sanaa suustaan. Kirkkaat ilonkyyneleet
vierivät hänen poskiaan pitkin. Hän oli pääsevä vapaaksi, hän oli
lentävä auringonpaisteessa, minne halusi, hän sai jäädä elämään.
Silloin hän näki hämähäkin tulevan vatukkapensaasta.
»Kurt, hämähäkki tulee», huudahti hän.
Mutta Kurt ei ollut tietääkseen, hymyili vain. Se olikin erikoisen
väkevä kovakuoriainen.
»Kyllä se tuumii ensin sitä asiaa», sanoi se rauhallisena.
Mutta samassa kajahti häijy kärisevä ääni: »Rosvoja! Auttamaan! Minut
ryövätään! Mitä tekemistä on Teillä, senkin paksu roisto, minun
saaliini suhteen?!»
»Älkää suuttuko, neitiseni!» sanoi Kurt. »Saanen minä toki jutella
ystävättäreni kanssa. Mutta jos Te vielä virkatte sanankin, josta minä
en oikein pidä, niin revin säpäleiksi koko verkkonne. No, mutta miksi
heti tulitte noin hiljaiseksi?»
»Olen sorrettu naisolento», vastasi hämähäkki.
»Se ei vaikuta lainkaan asiaan», tuumi Kurt. »Mutta nyt korjatkaa
koipenne täältä!»
Hämähäkki heitti kiukkuisen ja myrkyllisen katseen Kurtiin, mutta
sitten se katsahti verkkoonsa ja mietti asiaa. Hitaasti se kääntyi
ympäri hiljaa ja äkäisenä itsekseen muristen. Siinä eivät auttaneet
pistot eikä puremat, semmoiselle panssarille, mikä Kurtia suojasi, ei
mitään mahtanut.
Se valitti kovasti maailman vääryyttä ja piiloutui kaiken varalta
toistaiseksi käpristyneeseen lehteen, josta se voi tarkastella
verkkoaan.
Sillä välin oli Kurt lopullisesti vapauttanut Maijan. Se oli repinyt
lankakudoksen, irroittanut siivet ja jalat, ja lopusta voi Maija
itse suoriutua. Hän siivosi itseään iloisena ja onnellisena, joskin
hitaasti, sillä hän oli tuskasta heikontunut ja vapisi yhä vielä.
»Teidän täytyy unohtaa se, sitten kyllä vavistus lakkaa», neuvoi Kurt.
»Koettakaapas, voitteko lentää!»
Maija kohosi ylös hiljaa suristen. Mainiosti kävi lento, ja hän tunsi
ilokseen, ettei hänen jäsenistään ollut ainoakaan loukkaantunut.
Hän lensi hitaasti jasminipensaaseen, joi halukkaasti sen tuoksuvaa
mettä, jota hän löysi siitä runsaasti, ja palasi sitten Kurtin luo,
joka oli lähtenyt vatukkapensaasta ja istui ruohikossa.
»Kiitän teitä sydämestäni», sanoi Maija, syvästi liikutettuna vasta
saavutetun vapautensa tuottamasta onnesta.
»Kiittämisen arvoista onkin, mitä olen tehnyt», tunnu Kurt, »mutta
semmoinen minä olen aina. Lentäkää nyt vain, minne haluttaa. Neuvon
kumminkin Teitä menemään tänä iltana aikaisin levolle. Onko kotiin
pitkäkin matka?»
»Ei ole», vastasi Maija, »vain parin minutin matka. Asun pyökkimetsän
reunassa. Voikaa hyvin, Kurt, en milloinkaan unohda Teitä. En koskaan
koko elämäni aikana Teitä unohda.»
Kahdeksas luku.