Kaunis kesäpäivä oli puolillaan, ja sen helle oikein uuvutti pikku
Maijaa. Hän lensi laiskasti helakkoina loistavana puutarhanpensasten
yli, kunnes jättiläiskokoisen kastanjan suuret lehdet tarjosivat
hänelle suojaa ja vilpoisuutta. Kastanjan alla oli tallatulla
nurmikolla pöytiä ja penkkejä. Kaikesta päättäen oli siinä puun
lehvikön alla kesämaja. Lähellä helotti talonpoikaistalon punainen
tiilikatto, ja savupiipusta nousi sinervä savu auringonpaisteeseen.
Nyt näytti Maijasta aivan ilmeiseltä, että lopultakin saa kohdata
ihmisen, olihan hän nyt tunkeutunut miltei tämän välittömälle
hallinta-alueelle saakka. Varmaankin oli tämä puu ihmisen omaisuutta,
ja nuo merkilliset puuesineet tuolla puun varjossa kuuluivat arvatenkin
hänen pesäänsä.
Silloin kuului surinaa aivan Maijan vierestä, ja kärpänen laskeutui
samalle lehdelle. Se juoksi hetkisen ylt’ympäri lehden vihreätä
suoniverkkoa pitkin, aina nykäyksittäin, niin ettei voinut nähdä
sen jalkojen liikkeitä, ja melkein näytti siltä kuin se liukuisi
sukkelasti ja kiihoittuneena edestakaisin. Sitten se lensi suuren
sormilehtisen lehden liuskalta toiselle, mutta teki sen niin nopeasti
ja huomaamatta, että olisi sen luullut hyppäävän eikä lentävän. Mutta
siltä vain näytti. Kaikesta päättäen se tahtoi ratkaista, millä lehden
liuskalla oli olo miellyttävintä. Toisinaan se pyrähti kappaleen
matkaa ylös ilmaan, pörisi tällöin oikein intohimoisesti aivan kuin
olisi tapahtunut jotain ennenkuulumatonta tai kuin sen tehtävänä olisi
maailman tärkein toimitus, laskeutui taas lehdelle ja juoksenteli siinä
hypähdellen aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut, sitten se istui taas
vallan hiljaa, aivan kuin äkkiä paikalleen jähmettyneenä.
Mara katseli, mitä kärpänen siinä auringonpaisteessa oikein teki.
Lopuksi hän astui lähemmä ja sanoi kohteliaasti:
»Hyvää päivää ja tervetuloa lehdelleni! Ellen erehdy, olette kärpänen.»
»Mikäs muu minä voisin olla?» tokasi tuo pikku olento. »Nimeni on
Pukke, ja minulla on hyvin kiire. Aijotteko karkoittaa minut pois?»
»En suinkaan. Minusta on hauskaa tehdä tuttavuuttanne», sanoi Maija.
»Sen kyllä uskon», sanoi Pukke ja koetti repiä päänsä irti ruumiista.
»Älkää Herran tähden», huudahti Maija.
»Se on välttämätöntä, sitä Te ette ymmärrä», lausui Pukke tyynesti
ja veti jaloillaan siipiään, niin että ne painuivat takaosassa aivan
ruumiin ympäri. »Olen muuten huonekärpänen», lisäsi se hiukan ylpeänä,
»ja olen täällä vain kesää viettämässä.»
»Miten mielenkiintoista», huudahti pieni Maija onnellisena, »sitten Te
varmaankin tunnette ihmisen?»
»Kuin housuntaskuni», tokasi Pukke halveksuvasti. »Joka päivä minä
istun siellä. Mutta ettekö Te sitä sitten tiedä. Te mehiläiset olette
muuten sellaisia kaikkitietäväisiä, ainakin luulette olevanne.»
»Minun niineni on Maija», vastasi pieni mehiläinen hieman
arastellen. Hän ei oikein ymmärtänyt, mistä muut hyönteiset saivat
itsetietoisuutensa, varmuutensa, jopa usein röyhkeytensäkin.
»Samantekevää», sanoi Pukke kylmästi, »olkoon nimenne mikä tahansa,
joka tapauksessa Te olette tomppeli.»
Pukke istui siinä kuin kohta laukaistava tykki, pää ja rinta kohosivat
pystyyn ja ruumiin takapää kosketti lehteä. Sitten hän äkkiä painui
kokoon, jolloin näytti kuin hänellä ei olisi jalkoja lainkaan.
»Varovainen täytyy olla», sanoi hän, »siinä se konsti on.»
Mutta pieni Maija kiehui kiukusta sen loukkauksen jälkeen, jonka Pukke
oli lausunut. Ei hän oikein itsekään tiennyt, mikä häneen tuli, mutta
salaman nopeudella syöksyi hän Puken kimppuun, tarttui hänen niskaansa
ja puristeli häntä kovin kourin.
»Minä Teidän opetan olemaan kohtelias mehiläisille», huusi hän.
Pukke rupesi kirkumaan surkeasti.
»Älkää pistäkö», se ulvoi, »se on ainoa, mitä Te osaatte, mutta se
tekee kipeää. Ottakaa takaruumiinne pois, niin kauas kuin suinkin,
siinä on pistin. Ja päästäkää minut irti, jos suinkin mahdollista,
minä teen kaiken, mitä tahdotte. Ettekö Te lainkaan leikkiä ymmärrä?
Tietäähän toki jokainen, että te mehiläiset olette suurimmassa arvossa
hyönteisten kesken, mahtavimmat ja lukuisimmat. Älkää nyt vaan tappako,
sitä pyydän, myöhemmin ette voisi sitä enää auttaa. Voi herranen aika,
kun ei kukaan ymmärrä leikinlaskuani!»
»Hyvä», sanoi Maija, sydämessään sitä koko lailla halveksien, »saatte
jäädä elämään, jos kerrotte minulle ihmisestä kaiken, mitä tiedätte.»
»Mielelläni», huudahti Pukke, »olisin sen tehnyt jo muutenkin, mutta
nythän Te laskette minut vapaaksi.»
Maija päästi hänet irti. Hänestä oli nyt koko asia vallan yhdentekevää,
hän oli menettänyt luottamuksensa ja kunnioituksensa kärpäseen. Kunnon
väelle ei ole minkään arvoista tietää, mitä mokoma roskajoukko on
kokenut, ajatteli hän. Saanen tässä vielä itsekin nähdä, millainen
ihminen oikein on.
Mutta pieni Pukke-kärpänen tuli kumminkin paljon siedettävämmäksi
saatuaan tämän vakavan opetuksen. Aluksi se suoristeli muristen ja
mökisten tuntosarviaan ja siipiään sekä silitteli mustan ruumiinsa
lyhyttä karvaturkkia. Kaikki oli näet joutunut vallan sekaisin, sillä
pieni Maija oli sitä lujasti puristanut. Lopuksi työnsi Pukke kärsäänsä
ulos ja veti taas sisään, ja semmoista toimitusta ei Maija ollut
koskaan ennen nähnyt.
»Sijoiltaan! Kärsä on aivan pois sijoiltaan», huudahti se
tuskallisesti, »ja se on Teidän kiivautenne seuraus. Katsokaa nyt
itsekin, imulevyn alapinta on kuin kampela tinalautanen.»
»Onko Teillä imulevy?» kysyi Maija.
»Mutta tottakai! Mitä Te siis haluaisitte ihmisestä tietää? Kärsä tässä
kyllä pian paranee. Arvelen, että kenties on parasta, kun kerron Teille
omasta elämästäni. Kun minä olen ihmisten parissa kasvanut, niin siitä
saatte kuulla, mitä haluatte tietää.»
»Oletteko Te kasvanut ihmisten parissa?»
»Olen kuin olenkin. Ihmisen huoneen nurkkaan laski emo munan, niistä
minä ryömin esiin, ihmisen uutimilla opin ensimäiset askeleeni ottamaan
ja ensi kerran koettelin siipieni kantavuutta lentämällä Schilleristä
Goetheen.»
Maija kysyi, mitä Schiller ja Goethe olivat, ja Pukke selitti
itsetietoisesti asian hänelle. Ne olivat kahden ihmisen kuvapatsaat,
ihmisten, jotka kaikesta päättäen olivat tehneet itsensä erikoisen
kuuluisiksi. Ne seisoivat peilin alla, toinen oikealla, toinen
vasemmalla, eikä kukaan välittänyt niistä erikoisemmin.
Nyt tahtoi Maija tietää, mikä peili oli, ja miksi nämä kuvapatsaat
seisoivat sen alla.
»Peilissä näkee vatsansa, kun kulkee sitä pitkin», selitti Pukke. »Se
on hyvin hauskaa. Kun ihmiset tulevat sen eteen, niin he joko vetävät
tukastaan tai parrastaan. Jos he ovat yksin, hymyilevät he siihen,
mutta jos joku muu on huoneessa, ottavat he vakavan ilmeen kasvoilleen.
Mikä tarkoitus sillä on, sitä en ole saanut selville, se näyttää olevan
ihmisten turhanpäiväisiä leikkikaluja. Elämäni ensimäisinä päivinä
olen sen johdosta saanut paljon kärsiä, kun lensin sitä vastaan ja
luonnollisesti kovalla iskulla ponnahdin takaisin.»
Pikku Puken oli varsin vaikeata vastata Maijan muihin kysymyksiin
peilin johdosta. »Katsokaas», sanoi se lopuksi, »olette kai Te joskus
lentänyt pitkin kirkasta vedenpintaa. Melkein sellainen peili, mutta
pystysuora ja kova.»
Pieni kärpänen tuli paljon ystävällisemmäksi huomattuaan, että Maija
kuunteli sitä ja antoi arvoa sen kokemuksille. Ja vaikkei Maija
suinkaan uskonutkaan kaikkea, mitä hän kärpäseltä kuuli, katui hän
kumminkin, että oli siitä niin huonoa ajatellut. Jotkut ovat usein
paljon viisaammat kuin alussa luulemmekaan, tuumi hän.
Ja Pukke kertoi edelleen:
»Kesti kauan, ennenkuin opin ymmärtämään ihmisten kieltä. Sitä on
vaikea oppia ilman että on ihmisten kanssa niin sanoakseni läheisissä
suhteissa. Nyt minä lopultakin tiedän, mitä he tahtovat. Paljoa se ei
ole ja tavallisesti puhuvat he yhtä ja samaa joka päivä.»
»Mutta sitä en oikein voi uskoa», sanoi Maija. »Onhan ihmisillä
monenlaisia harrastuksia, he ovat aaterikkaita ja toimittavat suuria
tekoja. Olen kuullut Kassandralta, että he rakentavat kaupunkeja,
jotka ovat niin suuret, ettei niiden ympäri voi päivässä lentää,
torneja, jotka kohoavat niin korkealle kuin meidän kuningattaremme
häälennossaan, taloja, jotka uivat vedessä ja toisia taloja, jotka
liukuvat maalla kahta hopeista tietä myöten nopeammin kuin lintu
lentää.»
»Seis», sanoi Pukke pontevasti. »Kuka on oikein tuo Kassandra? Kuka hän
on, jos saan kysyä? No?»
»Oi», sanoi Maija, »hän oli opettajani.»
»Opettaja», toisti Pukke halveksuvasta »Todennäköisesti siis
mehiläinen. Ja kukapa muu voisikaan arvioida ihmisen niin korkeaksi.
Tällä Kassandra-neidillä, tai miksi häntä sanottaneen, ei ole
minkäänlaista historiallista tuntemusta. Ne ihmisten laitokset, joista
vast'ikään puhuitte, ovat kaikki meille arvottomat. Kuka nyt arvostelee
maailmaa niin epäkäytännöllisesti kuin Te. Ellette lähde siitä
edellytyksestä, että kärpäset hallitsevat maailmaa, että kärpäset ovat
eniten levinnyt ja tärkein eläinsuku, niin tuskin voitte oppia maailmaa
oikein tuntemaan.»
Pukke teki kiihkoissaan pari mutkikasta kävelymatkaa lehdellä ja
repi päätään, niin että Maija oli aivan huolissaan. Mutta sen oli
pieni mehiläinen jo huomannut, ettei hän juuri liikoja viisauksia saa
kärpäseltä kuulla.
»Tiedättekö, mistä voitte nähdä, olenko oikeassa?» kysyi Pukke ja
hieroi käsiään aivan kuin tahtoisi solmia ne toisiinsa kiinni.
»Laskekaa jossakin huoneessa olevat ihmiset ja siellä olevat kärpäset.
Tulos täyttää Teidät ennen aavistamattomalla hämmästyksellä.»
»Ehkä olette oikeassa», sanoi Maija, »mutta eihän asia siitä riipu».
»Luuletteko muuten, että minä olen tämän vuoden kärpäsiä?» kysyi Pukke
äkkiä.
»En tiedä», vastasi Maija.
»Minä olen talvehtinut», kertoi Pukke ylpeänä. »Kokemukseni ulottuvat
jääkauteen saakka. Ne ulottuvat tavallaan halki jääkauden. Senvuoksi
viivähdän täällä nyt virkistyäkseni.»
»Arka Te ette ainakaan ole», tuumi Maija.
»Niin, niin», huudahti Pukke tehden pienen ilmaponnahduksen
auringonpaisteeseen. »Kärpäset ovat maailman rohkeinta väkeä.
Kaikkialla saatte nähdä, että me pakenemme vain silloin, kun se
on tarpeellista, mutta me palaamme aina takaisin. Joko Te olette
kertaakaan istahtanut ihmisen päälle?»
Maija antoi kieltävän vastauksen ja katsoi epäluuloisesti kulmiensa
alta kärpästä. Hän ei vieläkään oikein tiennyt, mitä siitä piti
ajatella.
»En», sanoi hän, »enkä välitäkään.»
»Niin, rakkaani, kun ette tiedä siitä mitään. Mutta jos kerran
näkisitte, mitä hauskaa peliä minä pidän ihmisen kanssa, niin kävisitte
kateudesta vihreäksi. Siitä huolimatta kerron siitä Teille. Huoneessani
asuu vanhahko ihminen, joka hoitaa nenänsä väriä omituisella juomalla,
mitä hän pitää piilossa nurkkakaapissa. Se tuoksuu suloiselta ja
huumaavalta. Kun hän menee sitä itselleen ottamaan, hymyilee hän,
ja hänen silmänsä sipristyvät pieniksi. Hän ottaa pienen lasin ja
juodessaan hän katsoo kattoon nähdäkseen, olenko minä jo siellä. Minä
nyökkään hänelle, ja hän pyyhkäisee kämmenellään otsaansa, nenäänsä
ja suutaan näyttääkseen minulle, missä minä myöhemmin saan istua.
Sitten hän iskee silmää ja avaa suunsa niin ammolleen kuin voi ja
vetää ikkunan eteen verhot, jottei iltapäivän aurinko pääse meitä
häiritsemään. Lopuksi hän menee pitkälleen lepovuoteelle, jota sanotaan
sohvaksi ja päästää hetken perästä kumeasti korisevia ääniä, joita hän
varmaankin pitää hyvin kauniina. Puhutaan siitä toiste enemmän, se on
ihmisen unilaulua. Minulle se on merkkinä, että nyt voin tulla lähelle.
Ensin otan osuuteni lasista, jonka hän on jättänyt paikoilleen juuri
minua varten. Sellainen pieni pisara vaikuttaa ihmeen elähyttävästi,
ymmärrän siinä suhteessa ihmisen makua hyvin. Sitten lennän ottamaan
paikan itselleni nukkuvan otsalta. Tämä on nenän ja tukan välissä ja
sitä tarvitaan ajattelemiseen. Sen näkee pitkistä rypyistä, jotka
vakojen tavoin kulkevat vasemmalta oikealle ja joita täytyy ajatellessa
liikuttaa, jotta siitä jotain tulisi. Otsasta näkee niinikään, milloin
ihminen on pahalla tuulella, silloin kulkevat vaot ylhäältä alas ja
nenän yläpuolelle muodostuu ryppyinen kohoke.
»Kohta kun olen otsalle istunut ja rupean juoksemaan edestakaisin
pitkin ryppyjä, alkaa ihminen hosua kädellään ilmaa. Hän luulee, että
minä olen jossain siellä. Kun minä istun hänen ajattelurypyillään, ei
hän voi heti saada selville, missä minä olen. Mutta lopuksi pääsee
hän asian perille? Hän murisee ja koettaa ottaa minut kiinni. No,
tietäkääs, Maija-neiti, vai miksi Teitä taas sanotaan, nyt täytyy olla
varuillaan. Minä näen käden tulevan, mutta odotan viimeiseen saakka,
sitten teen äkkipikaa taitavan lentopyrähdyksen sivulle ja istun
katselemaan, miten hän tunnustelee, olenko vielä siinä. Näin kuluu
väliin puoli tuntia. Ette voi aavistaakaan, miten itsepintainen ihminen
on. Lopuksi hän hyppää ylös ja päästää suustaan jos jonkinlaisia
sanoja, jotka todistavat hänen kiittämättömyyttään. Mutta jalo sydän
ei kaipaa palkintoa. Minä olen silloin jo taas huoneen nurkassa ja
kuuntelen hänen kiittämättömyyttään.»
»En voi juuri sanoa, että tuo minua erikoisemmin miellyttää», arveli
Maija. »Ja eikö se ole vallan hyödytöntä.»
»Pitäisikö minun sitten rakentaa hunajakenno hänen nenänsä alle?» huusi
Pukke. »Teillä ei ole ollenkaan leikinlaskun lahjaa, neitiseni. Ja mitä
hyödyllistä Te sitten toimitatte?»
Maija pieni punastui pahasti. Mutta pian hän sai mielenmalttinsa,
jottei Pukke huomaisi hänen hämillään oloaan.
»Kerran vielä koittaa päivä, jolloin minä teen jotain suurta ja
kaunista, joka samalla on hyvää ja hyödyllistä», sanoi hän nopeasti,
»mutta ensin tahdon nähdä, mitä maailmassa tapahtuu. Tunnen sydämeni
pohjassa, että niin tulee käymään.»
Ja näin huudahtaessaan tunsi pieni Maija, miten hänessä aivan kuohui
lämmintä toivoa ja innostusta, mutta Pukke ei näyttänyt lainkaan
käsittävän, miten vakavalta kannalta Maija asian otti ja mitä hänen
rinnassaan liikkui. Se juoksenteli vain kiivaasti sinne tänne ja sanoi
lopuksi:
»Olisikohan Teillä, ystäväni, kenties hieman hunajaa mukananne?»
»Valitan syvästi», sanoi Maija. »Mielelläni antaisin Teille jotakin,
vallankin kun Te olette niin ystävällisesti pitänyt minulle seuraa,
mutta minulla ei ole mitään. Uskaltaisinko kenties vielä kumminkin
kysästä muuatta seikkaa?»
»Antaa tulla vaan», sanoi Pukke, »minä vastaan aina.»
»Tahtoisin tietää, miten voin päästä ihmisen asuntoon.»
»Teidän täytyy lentää sisään», sanoi Pukke viisaana.
»Mutta miten onnistun vaaratta?»
»Odottakaa, kunnes jokin ikkuna aukaistaan, mutta ottakaa selvää
ulospääsytiestä. Ellette kumminkaan sitä enää löytäisi, niin on parasta
lentää valoa kohti. Ikkunoita on joka talossa riittävästi, Teidän
tarvitsee vain katsella, missä aurinko kuvastuu. Mutta aijotteko jo
mennä pois?»
»Kyllä», vastasi Maija, ja ojensi Pukelle kätensä. »Voikaa hyvin ja
toipukaa täydellisesti. Minulla on vielä yhtä ja toista tehtävää».
Ja päästäen tuon tutunomaisen hiljaisen surinan, joka aina kaikuu
jonkun verran huolettomalta, kohotti pieni Maija kiiltävät siipensä ja
lensi ulos auringonpaisteeseen kukkaniitylle hankkimaan vähän ravintoa
itselleen.
Pukke katseli hänen jälkeensä, mietti perusteellisesti, mitä vielä
voisi sanoa ja virkkoi sitten miettiväisenä:
»No lopultakin siis! — No, miksei?»
Seitsemäs luku.