Se vasta oli ihana päivä! Aamulla varhain oli ollut kastetta, sitten
oli aurinko noussut metsän takaa ja sirotellut säteitään vinosti pitkin
viheriätä ruohikkoa, ja niin alkoi semmoinen kimaltelu ja välkyntä,
että sellaisen näyn nähdessään ei sulasta ihastuksesta tiennyt mitä
sanoa tai tehdä.
Pieni Maija oli jo kohta herätessään kuullut ympäriltään pelkkiä
riemuhuutoja. Osittain niitä kaiuttelivat korkealta puiden latvoista
nuo pelätyt linnut, joiden äänet kaikesta huolimatta raikuivat niin
suloisina, osittain ilmassa ohikiitävät hyönteiset tai pensaissa ja
ruohossa sirisevät kovakuoriaiset, perhoset sekä suuret ja pienet
kärpäset.
Maijalla oli puunkolossa mainio asunto. Se antoi varman turvan, oli
kuiva ja pysyi öisinkin varsin kauan lämpimänä, aurinko kun paistoi
koko päivän sen suulle. Tosin oli hän kerran varhaisena aamuhetkenä
kuullut tikan naputtelevan puunsa rungolla, ja silloin oli hän
kiireimmän kaupalla laittautunut sieltä tiehensä. Sillä pienelle, puun
rungossa piileksivälle hyönteiselle on tikan naputus yhtä kaameata
kuin jos meikäläinen kuulisi yöllä murtovarkaan ikkunaluukkuja auki
vääntävän. Mutta öisin hän oli varmassa turvassa, silloin ei kukaan
etsinyt häntä hänen korkealla olevasta piilopaikastaan.
Erääseen pieneen rakoon, jossa oli hämärää ja viileätä, hän oli
kerännyt itselleen pienen mesivaraston, jotta hänellä olisi
sadepäiviksi ravintoa. Ja metsälinnansa sisäänkäytävän hän oli sulkenut
vahalla niin ahtaaksi, että siitä nipin napin mukavasti mahtui
kulkemaan.
Elämäniloa uhkuen ja raikasta riemulaulua hyräillen pyrähti Maija tänä
aamuna lentoon ulos auringon paisteeseen kokemaan, mitä tämä uusi ihana
päivä tullessaan toisi hänelle.
Hän liiteli suoraa päätä halki ilman kultavalon, niin että hän aivan
näytti pieneltä pisteeltä, jota tuuli nopeasti kuljetti eteenpäin.
»Tänään minä tapaan ihmisen», hän huusi. »Tämmöisenä päivänä ovat
varmasti ihmisetkin liikkeellä nauttimassa kirkkaasta luonnosta.»
Milloinkaan ennen ei hän ollut vielä kohdannut näin paljon hyönteisiä
kuin nyt, ilmassa oli hyörinää ja häärinää, surinaa, naurua ja
riemuhuutoja, joihin pakostakin täytyi yhtyä.
Pikku Maija laskeutui vihdoin ruohikkoon, missä kasvoi monenlaisia
kukkia ja kasveja. Korkeimmat olivat siankärsäheinän valkoiset kukinnot
ja hehkuvan punaiset, houkuttelevat unikot. Kun Maija oli imenyt
hiukan hunajaa akilleijankukasta ja oli juuri lentämäisillään siitä
pois, näki hän kukkansa yläpuolella kaartuvalla ruohon korrella peräti
merkillisen olennon. Aluksi hän vallan kauhistui, sillä hän ei olisi
osannut kuvitellakaan sellaista vihreätä, laihaa hirviötä. Mutta sitten
heräsi hänen koko mielenkiintonsa, ja hän jäi aivan kuin paikalleen
naulattuna tuijottamaan tuota pitkäkoipista muukalaista. Näytti kuin
sillä olisi kyhmysarvet, mutta oikeastaan aiheutui tämä sen merkillisen
ulkonevasta otsasta. Siinä oli kaksi loputtoman pitkää, rihmamaista
tuntosarvea, eläin itse näytti hoikalta, sillä oli sirot etujalat ja
ohuet mitättömät siivet, joihin ei Maijan mielestä voinut paljoakaan
arvoa panna. Mutta kaikkein merkillisintä siinä oli sen kaksi suurta
takajalkaa, jotka kahden jättiläiskokoisen ja äkkikulmaisesti kääntyvän
puujalan tavoin kohosivat sen ruumiin yläpuolelle. Se oli kauttaaltaan
vihreä ja sen viekkaissa silmissä oli röyhkeä ja samalla kummasteleva
ilme, mutta täytyi myöntää, etteivät ne olleet häijyn vaan pikemmin
sävyisän näköiset.
»No, neitiseni», sanoi se Maijalle, ilmeisesti harmistuneena hänen
ihmettelevästä ilmeestään, »ette varmaankaan ole ennen nähnyt
heinäsirkkaa? Vai oletteko munimispuuhissa?»
»Mikä pälkähtää päähänne?» huudahti Maija suuttuneena. »Miten olisin
voinut saada semmoisia ajatuksia. Ja jos voisinkin munia, en sitä
koskaan tekisi. Miten voisin ryhtyä niin kevytmielisellä tavalla
kuningattaren pyhiin velvollisuuksiin!»
Heinäsirkka kyykistyi hieman ja sen naama kävi niin sanoin
kuvaamattoman hullunkuriseksi, että Maijan täytyi harmistaan huolimatta
nauraa ääneen.
»Neitiseni», huusi se, mutta sitten rupesi sitä itseäänkin naurattamaan
ja se sanoi vain: »Mitä hullua! Te vasta olette!»
Maija kävi kärsimättömäksi tämän omituisen veitikan käyttäytymisen
johdosta.
»Mitä Te oikein nauratte? Ette suinkaan Te tosissanne tarkoita, että
minä munisin ja kaiken lisäksi vielä täällä niityllä», sanoi hän koko
lailla epäystävällisesti.
Silloin kuului naksahdus, heinäsirkka huusi »hopsis» ja oli tiessään.
Maija oli vallan ymmällään. Se oli ponnahtanut jättiläiskaaren
muotoista rataa korkealle ilmaan käyttämättä siipiään osoittaen Maijan
mielestä uhkarohkeutta, joka läheni sulaa hulluutta.
Mutta siinä se taas oli. Maija ei ollut nähnyt, mistä se tuli, mutta
siinä se nyt istui hänen vieressään akilleijan lehdellä.
Se katseli häntä joka puolelta, edestä ja takaa.
»Ei», sanoi se sitten nenäkkäästi, »ette Te voikaan munia, Te ette
sovellu siihen. Teillä ei ole munanasetin putkea.»
»Mitä?» sanoi Maija. »Munanasetinputkea?» Hän levitti hiukan siipiään
ja kääntyi semmoiseen asentoon, ettei vieras voinut nähdä muuta kuin
hänen kasvonsa.
»Niin, niin. Älkää nyt vaan pudotko korokkeeltanne, neitiseni! Tehän
olette ampiainen, eikö niin?»
Hävyttömämpää kysymystä ei pienelle Maijalle olisi voinut tehdä.
»Tuhat tulimmaista!» hän huusi.
»Hopsis», vastasi heinäsirkka ja oli tipotiessään.
»Minä aivan hermostun tuon olennon vuoksi», sanoi Maija ja päätti
lentää pois. Sellaista loukkausta hän ei muistanut milloinkaan
saaneensa osakseen. Olla erottamatta häntä ampiaisesta, tuosta
rosvosta, varkaasta ja maankiertäjästä — olihan se mitä törkein
herjaus. Hän oli aivan sydämistynyt.
Mutta samassa oli heinäsirkka taas siinä.
»Neitiseni», huusi se ja väänsi vähän ruumistaan, jolloin sen pitkät
takakoivet muistuttivat kellonviisareita kellon ollessa viisi minuuttia
vailla puoli seitsemän. »Neitiseni, suokaa anteeksi, että toisinaan
keskeytän keskustelun. Mutta äkkiä saan vastustamattoman halun. Minun
täytyy hypätä, minne vaan, vaikka maailman ympäri. Ettekö Tekin tunne
samaa?»
Se levitti suunsa korvasta toiseen hymyillessään Maijalle. Eikä hänkään
voinut muuta, hymyillä täytyi hänenkin.
»Eikö totta?» sanoi heinäsirkka ja nyökkäsi rohkaisevasti.
»Kuka Te oikein olette?» kysyi Maija. »Te olette peräti merkillinen.»
»Mutta kaikkialla minut vaan tunnetaan», sanoi heinäsirkka ja nauraa
virnisti taas niin perinpohjaisesti, ettei Maija koskaan ollut nähnyt
kenenkään sillä tavoin nauravan. Hän ei oikein tiennyt puhuiko tuo
toinen tosissaan vai piloillaan.
»Olen tällä seudulla vieras», sanoi hän ystävällisesti, »muuten kyllä
varmasti tuntisin Teidät. Mutta pyydän, olkaa hyvä ja huomatkaa, että
minä kuulun mehiläiskansaan, enkä suinkaan ole mikään ampiainen.»
»Mitä hullua», sanoi heinäsirkka, »sehän on aivan sama asia.»
Maija voi suuttumukseltaan tuskin saada sanaa suustaan.
»Te olette sivistymätön», kivahti hän lopuksi. »Ettekö todellakaan ole
koskaan katselleet ampiaista?»
»Miksi olisin semmoista tehnyt?» puheli vihreätakki. »Mitä kannattaa
painaa muistiin eroavaisuuksia, jotka ovat vain mielikuvituksen
tuotteita. Te lentelette ilmassa, pistätte kaikkia, jotka
läheisyyteenne tulevat, ettekä osaa hyppiä. Aivan samanlaisia ovat
ampiaiset. Missä siis on erotus? Hopsis!»
Ja taas se oli tiessään.
Mutta nyt lennän minäkin, ajatteli Maija.
Siinä se viheriämekko taas oli.
»Neitiseni», huusi se, »huomenna on pappilan puutarhassa kilpahypyt.
Haluatteko vapaalipun päästäksenne katsomaan. Eukollani on vielä kaksi
semmoista, kiitoskaupalla saatte toisen niistä. Toivon voittavani
nykyisen rekordin.»
»Minua ei huvita mokomat hyppijäiset», sanoi Maija vähän harmistuneena.
»Sillä, joka voi lentää, on korkeammat harrastukset.»
Heinäsirkka nauraa virnisti, niin että luuli melkein kuulevansa sen
naurun.
»Älkää luulko liian paljon itsestänne, neitiseni. Useimmat maapallon
eläimet osaavat lentää, mutta harvat hyppiä. Teillä ei ole
minkäänlaista ylenkatsetta ympäristönne elämästä. Jo ihmiselläkin
voitte havaita halun hypätä korkealle ja sievästi. Aivan äskettäin
näin, miten kirkkoherra hyppäsi melkein metrin korkeudelle
herättääkseen kunnioitusta käärmeessä, joka mateli tien poikki. Hänen
halveksumisensa kaikkea kohtaan, joka ei osannut hyppiä, meni niin
pitkälle, että hän viskasi pois piippunsa, jota ilman ei pappi koskaan
voi elää. Ymmärrättekö Te semmoista kunnianhimoa? — Olen tuntenut
heinäsirkkoja, ne ovat kuuluneet omaan heimooni, jotka ovat voineet
hypätä kolmesataa kertaa niin korkealle kuin he itse ovat pitkiä. Niin,
nyt te ällistytte ettekä sano enää sanaakaan, vaan kadutte sydämenne
pohjasta kaikkea, mitä vastikään sanoitte ja mitä kenties vielä
aijoitte inttää. Kolmesataa kertaa niin korkealle kuin hyppääjä itse
oli pitkä! Luulisitteko Te jonkun pystyvän semmoiseen? Ei edes maailman
suurin eläin, norsu, voi semmoista hyppyä tehdä. No! Siinä Te nyt
seisotte vaiti! Enkö sanonut, että tulette vaikenemaan!»
»Mutta miten ihmeessä minä voisin mitään sanoa, kun Te ette
hetkeksikään taukoa!» huusi Maija.
»Puhukaa siis!» sanoi heinäsirkka ja sitten se huusi »hopsis» ja oli
tiessään.
Silloin täytyi pienen Maijan harmistaan huolimatta taas vetää suunsa
nauruun. Sillä tavalla ei ollut kukaan häntä vielä kohdellut. Niin
paljon kuin heinäsirkan ilvehtivä käytös häntä kummastuttikin, niin
ihaili hän kumminkin sen maailmankokemusta ja suuria tietoja. Ja
vaikkei hän ollutkaan hyppimisestä samaa mieltä kuin se, niin oli hän
silti ihmeissään kaikista niistä uusista tiedoista, joita hän oli tämän
lyhyen seurustelun aikana saanut. Jos vihreänuttu olisi ollut hieman
luotettavampi, olisi hän niin mielellään kysellyt siltä yhtä ja toista.
Usein saavat todellakin sellaiset runsaimmin kokemuksia, jotka vähimmin
osaavat niitä hyödykseen käyttää, arveli hän.
Ymmärsikö tuo heinäsirkka ihmisten kieltä, koska se tiesi heidän
nimensä ja ammattinsakin? Sitä hän halusi siltä kysyä, jos se vielä
kerran tulisi takaisin. Samoin sitä, mitä se tuumisi siitä, jos hän
koettaisi käydä ihmisen luona tämän kodissa.
»Neitiseni!» kuului taas aivan hänen vierestään ja ruohonkorsi heilahti.
»Hyvä Jumala», sanoi Maija, »mistä Te taas tulette?»
»Ympäristöstä», sanoi heinäsirkka.
»Mutta sanokaa», huusi Maija, »hyppäättekö Te noin vaan millin tahansa
tietämättä matkanne määrää, tuntematta paikkaa, mihin tulette?»
»Tietysti», sanoi heinäsirkka. »Kuinkas muuten? Voitteko Te sitten
nähdä tulevaisuuteen? Sitä ei voi kukaan. Vain lehtisammakko voi sen,
mutta se ei sano miten.»
»Mitä kaikkea Te tiedättekään!» huudahti pieni Maija. »Sehän on
kerrassaan suuremmoista! Ymmärrättekö myös ihmisen puhetta?»
»Se on kysymys, mihin on vaikea vastata, neitiseni, sillä vielä ei ole
todistettu, onko ihmisillä puhekieltä. He päästävät toisinaan ääniä,
joiden inhottavaa soinnuttomuutta ei voi mihinkään verrata. Kaikesta
päättäen he siten ilmaisevat ajatuksiaan toisilleen. Täytyy kumminkin
myöntää, että he syvästi kaipaavat kykyä aikaansaada siedettäviä ääniä.
Näin kerran kahden pojan ottavan ruohon sormiensa väliin ja puhaltavan
siihen suustaan ilmaa, jolloin syntyi suriseva ääni, mikä ehkä
hieman muistutti sirkan sirinää. Mutta huonompaa se oli paljon. Joka
tapauksessa he tekevät parhaansa. Haluatteko vielä muita tietoja. Minä
tiedän kyllä kaikenmoista.»
Ja se nauroi irvistäen pienelle Maijalle, niin että nauru oikein kuului.
Mutta kun se taas loikkasi siitä huomaamatta tiehensä, pysyi se poissa,
ja turhaan odotteli mehiläinen sitä kotvan aikaa. Hän etsi sitä
läheisestä ruohikosta ja kukista, mutta mahdotonta oli sitä enää löytää.
Kuudes luku.